Yleisradio palvelee meitä kaikkia

Keskisuomalaisen varapäätoimittaja Inkeri Pasanen otti kolumnissaan 19.12. kantaa Yleisradion asemaan suomalaisessa mediakentässä. Erityisesti hän kaipasi Ylelle roolia viestinnän moniarvoisuuden takaajana ja ihmetteli samalla Ylen aktiivisuutta verkossa sekä sitä, että Ylen ohjelmia aiotaan tarjota myös nuorille. Pasasen mukaan maksavien kansalaisten pitäisi saada määritellä julkisen palvelun rajat, ja mieluiten Pasanen tuntuisi näkevän näinä rajat määrittelevinä kansalaisina joukon vanhoja ja maalaisia, mieluiten nettipimennossa eläviä seniorikeskisuomalaisia.

Yleisradio on ollut kaupallisen median hampaissa pitkään. Jo vuonna 2004 valmistuneessa lisensiaatintyössäni totesin, että suomalaisten maakuntalehtien lähes kollektiivinen huolenaihe on Yle, jonka verkkopalvelua luonnehdittiin jo tuolloin ”valitettavan hyväksi” ja ”esimerkilliseksi”. Kilpailutilannetta pidettiin – ja pidetään – epäreiluna, koska Yle julkisen palvelun yhtiönä tarjoaa sisältöpalvelunsa käytännössä ilmaiseksi ja heikentää näin sanomalehtien liiketoimintamahdollisuuksia. Yleisradion kanssa kilpailevien medioiden kannanottoja lukiessa kannattaakin muistaa, ettei niiden takana ole pelkkä pyyteetön pienen ihmisen puolustaminen, vaan taustalla on aina myös vakava huoli oman eurovirran hupenemisesta.

Erityisesti maakuntalehtiä ärsyttää se, että Yle on jatkuvasti terävöittänyt ja lisännyt myös paikallisuutisointiaan, joka on perinteisesti ollut lehtien sisällöllinen kruununjalokivi. On kuitenkin syytä muistaa, että esimerkiksi meillä Keski-Suomessa ja erityisesti Jyväskylän seudulla Yleisradio on käytännössä ainoa toimija, joka ylläpitää Pasasenkin peräänkuuluttamaa viestinnän moniarvoisuutta: Keskisuomalainen omistaa lähes kaikki muut alueen viestimet, joilla on merkittävää omaa sisällöntuotantoa. Ilman Yleisradion paikallista uutistoimintaa yksi toimija saisi häärätä paikallisjournalismin markkinoilla täysin yksin. Tällaisesta tilanteesta ei yleensä koskaan ole seurannut mitään hyvää.

Pasanen ihmettelee myös suunnitelmia vahvistaa Ylen roolia nuorille suunnatuissa ohjelmissa perustellen kantaansa sillä, että suurin osa yksityisistä radiokanavista on jo valinnut nuoret kohderyhmäkseen. Paitsi, että väite on jo faktisestikin väärä, niin ennen kaikkea se osoittaa melkoista tietämättömyyttä tarjolla olevien kahden nuorisoradion sisällöistä, jotka koostuvat pääasiassa muutaman kymmenen kappaleen musiikkirotaatiosta ja niiden väliin heitetyistä juonnoista, joista todellista journalistista sisältöä on turha etsiä. Kuitenkin myös merkittävä osa nuorista kaipaa syvällisempääkin sisältöä, eivätkä esimerkiksi sanomalehdet voi erityisesti ylpeillä oman sisältönsä kiinnostavuudella nimenomaan nuorten näkökulmasta. Ylen sisällöille on siis olemassa tilaus tässäkin kohderyhmässä.

Niin, ja se verkko. On tietenkin erittäin vakava ongelma, etteivät laajakaistayhteydet toimi kunnolla kaikilla seuduilla – esimerkiksi mainitulla Mahlun kylällä. Pitää kuitenkin muistaa, että suurin osa suomalaisista nauttii hyvin toimivista verkkoyhteyksistä, mikä näkyy myös verkon käyttäjien määrässä: suomalaisista 16-74-vuotiaista 89% käyttää nettiä; kolme neljäsosaa käyttää sitä päivittäin. Siksi sisältöjen tarjoaminen myös verkossa on enemmän kuin perusteltua – niin Ylelle kuin muillekin toimijoille. Tässäkään asiassa kymmenen prosentin vähemmistö ei voi olla se kansa, joka määrittelee julkisen palvelun rajat.

Viides valtiomahti esittelyssä

Jyväskylän yliopistossa piti tänään vierailuluennon Internetin sosiaalisten verkostojen huippuasiantijaksi tituleerattu William H. Dutton. Hän on Oxfordin yliopiston Internet-instituutin Internet-tutkimuksen professori, joka ennen siirtymistään Oxfordiin on työskennellyt USC:n professorina Los Angelesissa. Dutton on tutkinut laajasti Internetin vaikutuksia yhteiskuntaan, uudenlaisia verkostoja sekä digitaalista kahtiajakoa. Tämänkertaisen vierailuluennon aihe olikin ns. viides valtiomahti, jolla Dutton tarkoittaa Internetin mahdollistamia sosiaalisia verkostoja ja niiden voimaa.

Duttonin luento oli monessakin mielessä positiivinen kokemus. Ensinnäkin on tietenkin aina mukava kuunnella asiastaan innostunutta, hyvin ja mukaansatempaavasti esiintyvää tutkijaa. Ennen kaikkea positiviinen kokemus luennosta jäi siksi, ettei Dutton sanonut yhtään mitään sellaista, jota meidän peruskurssimme (Liiketoiminta tietoyhteiskunnassa) menestyksekkäästi suorittanut kolmannen vuoden opiskelija ei tietäisi. 

En tiedä, pitikö Dutton suurimmat ajatuksensa tarkoituksellisesti vakan alla, mutta ainakaan minuun mikään hänen ajatuksistaan ei lyönyt lekan lailla, niin kuin käy monesti näiden suurten gurujen luennoilla. 

Dutton kertoi, että normaalien neljän ja ennen kaikkea sen neljännen valtiomahdin rinnalle on syntynyt uusi, joukkovoimaan perustuva viides valtiomahti, josta annetut esimerkit olivat jokseenkin ilmeisiä: Egyptin vallankumous, News of the World -skandaali jne. Lisäksi Dutton esitteli ilmeisen ylpeänä sitä, kuinka tarkkaan he tuntevat brittien Internetin käytön, jota on tutkittu Oxford Internet Instituten säännöllisesti toistamilla kyselytutkimuksilla. 

Guru kertoo, kansa kuuntelee.

Kukaan paikalla olleista suomalaisista ei ilmeisesti kohteliaisuussyistä viitsinyt mainita, ettei noissa esitellyissä tutkimuksissa ole mitään kovin ihmeellistä: Suomessa Tilastokeskus, jota on kiittäminen siitä, että me suomalaiset akateemiset nyhertäjät pääsemme monissa ihan perusasioissa suorastaan naurettavan helpolla verrattuna jopa monien muiden länsimaiden kollegoihin, on kerännyt vastaavaa, mutta vielä vähän tarkempaa aineistoa jo viidentoista vuoden ajan.

Mitä tämä siis tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että olemme me suomalaiset jossain oikeastikin aika hyviä. Nyt vaan pitäisi opetella huutamaan se muullekin maailmalle. Yksi asia jäi luennosta kuitenkin vähän kaivelemaan: se pidettiin salissa F205, jossa on 40 paikkaa. Jos paikalle raahataan maailmanluokan kuuluisuus ja tilaisuudesta tiedotetaankin melko laajasti, kannattaisi sille hankkia isompi liiteri. Nyt moni paikallaolija joutui istumaan lattialla ja aika moni kääntyi ovelta takaisin. Eikä ilmanlaatukaan ollut ihan optimaalinen - varsinkin, kun suurin osa ko. salin ikkunoista on turvallisuussyistä pultattu kiinni: ilmastointiahan noissa vanhoissa seminaarin aikaisissa rakennuksissa ei yleensä ole. 

Hiljaa hiipuu paperi - mahtavasti mylvii muumio

Helsingin Sanomat kirjoitti sunnuntaina 2.10. vähenevästä paperinkulutuksesta. Painopaperin kulutus ei ole enää yhteydessä elintasoon, ja Pohjois-Amerikan ja Euroopan maissa kulutus laskee tasaisesti. Juttukokonaisuuteen oli haastateltu myös joitakin asiantuntijoita, jotka tarjosivat ilmiölle oman selityksensä.

Yksi näistä "asiantuntijoista" oli Graafinen teollisuus r.y:n johtaja Lasse Krogell. Kuudenkympin rajapyykkiä lähestyvä Krogell on koulutukseltaan diplomi-insinööri, ja hänen vastauksensa siihen, miksei paperi enää käy kaupaksi niin kuin ennen, oli jokseenkin hämmentävä. "Länsimaissa elämäntilanne on hyvä. Nuoremmalle polvelle ei enää ole tärkeää tietää, mitä maailmassa tapahtuu.", tiesi Krogell.

Krogellin selitysmallissa ainoa mahdollinen kanava saada tietää, mitä maailmassa tapahtuu, on jokin paperille painettu tuote, esimerkiksi sanomalehti. Kun nuorempi polvi ei enää lehtiä tilaa, ei siitä Krogellin mielestä voi vetää mitään muuta johtopäätöstä kuin sen, ettei nuoremmalle polvelle ole enää tärkeää tietää, mitä maailmassa tapahtuu.

Tässä havainnollistetaan taas kerran sitä, mikä on niin monesti koitunut suomalaisten yritysten turmioksi. Kun yrityksen johtajana on muumio, joka ei ymmärrä, etteivät kaikki toimi ja ajattele samalla tavalla kuin hän tai hänen nuoruuden kaverinsa kultaiselta kuusikymmentäluvulta, ja yritys ajaa sitten tämän ideologin ohjaamana päin Pohjolan ikihonkaa, on jälki yleensä rumaa.

Kukahan kävisi kertomassa tälle Krogellille, että kyllä, maailman tapahtumista saa tietoa myös muualta kuin paperille painetuista julkaisuista? Mm. niistä samoista julkaisuista digitaalisessa muodossa. Kun Krogellille kerrottiin, että Berliinin muurin murtumisen jälkeen Itä-Eurooppa ei ole yltänyt lähellekään länsimaisia [paperin] kulutuslukuja, hän huolestui toden teolla: "Kenties on olemassa riski, että siellä ei koskaan opita käyttämään painettua sanomalehteä".

Ei kai. Toivottavasti oppivat siellä itäisessä Euroopassa kuitenkin nopeasti ajamaan vaikka hevoskärryillä. Se olisi ainakin Krogellin logiikan mukaan täysin odotettavaa ja normaalia. Mitä sitä nyt kaikkiin moderneihin hömpötyksiin - niin kuin digitaaliseen viestintään - mukaan menemään.

Mistä näitä muumioita oikein kaivetaan ihan oikein johtotehtäviinkin?

Liikkamaikat paljon vartijoina

Opettaja-lehdessä on alkusyksyn aikana käyty keskustelua liikunnan opetuksesta ja opettajista.

Keskustelu alkoi, kun Hanna Dufva peräänkuulutti koulun liikuntatunneille liikunnan iloa: Dufva piirsi kirjoituksessaan kuvan DDR-mallisesta kilpaliikuntatunnista, jolla mitataan ja kilpaillaan. Dufvan kirjoitukseen vastasi turhautunut ja nimimerkin ("Parhaani teen, mutta se ei riitä") perusteella myös alistunut liikunnan opettaja, joka hyökkäävin sanakääntein ja alentavin esimerkein tyrmäsi käytännössä kaiken esitetyn kritiikin vaatien arvostusta yliopistokoulutuksen saaneille liikuntatieteen (sic!) maistereille. Keskustelun päätti ainakin tältä erää TaM Aleksi Nieminen, joka oli ajatuksineen huomattavasti sovittelevampi mutta kuitenkin selvästi Dufvan kanssa samoilla linjoilla.

Liikunta on kansalaisvelvollisuus?

Liikunta on yleisestikin yksi suomalaisen keskustelun kesto- ja suosikkiaiheista. Paitsi että huippu-urheilijoidemme menestyminen tai menestymättömyys kansainvälisillä kilpakentillä puhuttaa, niin paljon puhutaan myös aivan tavallisten suomalaisten liikunnan harrastamisesta. Erityisesti keskustelussa on viime vuosina ollut pinnalla se, että yhä useamman suomalaisen katsotaan harrastavan liian vähän liikuntaa: kaikkein fanaattisimmat kauhistelijat puhuvat jopa liikkumattomasta kansanosasta.

Meitä suomalaisia yritetäänkin innostaa liikkumaan ja elämään terveellisesti ehkä voimallisemmin kuin koskaan aiemmin. Liikunnan ilosanomaa pyritään levittämään kaikenikäisille: koululiikunnan merkitystä korostetaan, Puolustusvoimat markkinoi varusmiespalvelusta maan suurimpana kuntokouluna ja keski-ikäisenä on aika siirtyä Kunnossa kaiken ikää –ohjelman tyyppisten toimenpiteiden kohteeksi. Kampanjoinnilla on ollut selvästi myös vaikutusta: esimerkiksi Kansallisen liikuntatutkimuksen mukaan suomalaisten liikuntainnostus on tasaisesti lisääntynyt – tai sitten tutkimukseen osallistuneet kansalaiset ovat vain oppineet sujuviksi valehtelijoiksi.

Liikunnan opettajat ovat siis paljon vartijoina. Suomen ainoa liikunnan aineenopettajien kouluttaja on Jyväskylän yliopiston liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnan liikuntapedagogiikan pääaine, joka on myös yksi maamme tavoitelluimmista yliopistokoulutuksista: esimerkiksi keväällä 2011 liikuntapedagogiikan 51 aloituspaikkaa havitteli 1405 hakijaa - vain vajaat 4% hakijoista sai siis toivomansa opiskelupaikan.

Liikkamaikaksi!

Miten nämä onnelliset sitten valitaan? Liikuntapedagogiikan opiskelijavalinta on kaksivaiheinen. Ensimmäisessä vaiheessa hakijat saavat valintapisteitä kirjallisesta aineistokokeesta ja koulumenestyksestään (kirjallinen koe enintään 50 p, ylioppilastutkinto enintään 36 p, opintomenestys lukion liikunnassa ja terveystiedossa enintään 8+1 p ja mahdollinen suoritettu liikunnan ohjauksen perustutkinto 2 p). Opiskelijavalinnan ensimmäinen vaihe on siis selkeän tietopuolinen: liikunnallisuudella ja liikuntataidoilla voi saada vain vajaat 10% pisteistä.

Tänne on päästävä! Monen hakijan kaukainen haave, Liikunta, siintää sembramäntyjen välistä Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäen kampuksella. 

Toisessa vaiheessa, johon puolet osallistujista (60) valitaan ensimmäisen vaiheen yhteispisteiden ja puolet (60) ensimmäisen vaiheen kirjallisen kokeen pisteiden perusteella, tilanne kuitenkin muuttuu. Toinen vaihe koostuu liikuntakokeista ja opetustuokiosta. Liikuntakokeissa testataan liikuntataidot telinevoimistelussa, rytmiikassa ja vapaavoimistelussa, palloilussa, uinnissa, perusliikunnassa, hiihdossa ja luistelussa. Opetustuokiossa on tehtävänä liikuntasalissa opettaa valintaryhmän jäsenille ("oppilaille") koetilanteessa annettu liiketehtävä tai leikki.

Liikuntakokeista voi saada enintään 84 pistettä (yli kaksi kolmasosaa osion kokonaispisteistä) ja opetustuokiosta enintään 40 pistettä (vajaa kolmasosa osion kokonaispisteistä). Opiskelijoiden lopullinen valinta tapahtuu liikuntakokeista ja opetustuokiosta saatujen (eli valinnan toisen vaiheen) pisteiden summan perusteella - ensimmäisessä vaiheessa saadut pisteet eivät lopulliseen valintaan siis vaikuta.

Kun otetaan huomioon liikuntapedagogiikkaan hakevien määrä ja edellä tiivistetysti esitetyt valintaperusteet, päädytään vielä Dufvan varovaista arviotakin radikaalimpaan johtopäätökseen: muodollisesti päteväksi liikunnan opettajaksi voi päätyä vain sellainen hakija, joka on mitattavasti hyvä käytännössä kaikessa liikunnassa - eikä pelkästään hyvä edes riitä, vaan tiensä pitää raivata alle 5% eliittiin, mikä tarkoittaa melkoista himoliikkujaa tai huippu-urheilijaa.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että tutkimusten mukaan entistä negatiivisemmin liikuntaan suhtautuvia ja entistä huonokuntoisempia koululaisia johdattavat liikunnan ihmeelliseen maailmaan opettajat, joille itselleen liikunta on aina ollut se juttu – he ovat olleet liikunnassa aina hyviä ja saaneet siitä onnistumisen elämyksiä. Tästä johtuen he eivät välttämättä osaakaan samaistua liikuntaan vastahankaisesti suhtautuvan, liikuntatunnit jopa piinallisiksi kokevan, liikunnallisesti lahjattomamman oppilaan asemaan. Kun liikunta on nyt nostettu yhdeksi kansakuntamme kohtalon kysymyksistä, tämä olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää.

Minä ja liikunta

Omat liikunnan opettajani ovat onnekseni olleet aina ainakin asenteiltaan melko hyviä - joskin ehkä vähän kaavoihin kangistuneita: meidän liikuntatunneillamme 1980- ja 1990-luvuilla ei tullut kuuloonkaan, että poikien liikuntatunneilla olisi esimerkiksi liikuttu musiikin tahtiin, vaan koululiikunta koostui hyvin perinteisesti pallopeleistä, yleisurheilusta, räkä poskella hiihtämisestä ja suossa tarpoen jo ajat sitten järveen heitettyjen rastien etsiskelystä. Integroituja liikunnan tuntejahan tuolloin ei harrastettu.

Lienee turha kertoa, etten ollut koululiikunnassa mitenkään erityisen hyvä: useimmissa taistoissa (eli kuntotesteissä, yleisurheilukilpailuissa, hiihtokilpailuissa jne.) jäin aina häntäpäähän, ja liikunta oli se oppiaine, jonka seiska tai kasi pilasi muuten mukavan arvosanojen rivin kaikissa todistuksissa lukion päästötodistukseen saakka. Innostuinkin liikunnasta oikeasti täysin omaehtoisesti, koululiikunnasta huolimatta, osittain vanhempien minulle luoman kannustinjärjestelmän ansiosta. Koululiikunnasta ei jäänyt minulle kuitenkaan mitään traumoja: tästä on kiittäminen liikunnan opettajieni ymmärtäväistä asennetta meitä köntyksiäkin kohtaan.

Opiskeluaikana liikuntainnostukseni syveni, ja jossain vaiheessa olinkin varmaan jo jonkinlainen liikunta-addiktikin. Myös nykyisin liikun melko paljon, vaikkein suoranaisesti sporttiselta atleetilta näytäkään - erityisesti minua puhuttelee liikkuminen musiikin tahtiin tai ainakin musiikkia kuunnellen. Asenteiltani olen terveysliikkujan ja kuntoliikkujan välimaastossa: harrastan liikuntaa ennen kaikkea oman terveyteni ja toimintakykyni ylläpitämiseksi. Liikunta on minulle tärkeä virkistyksen ja hyvän olon tuottaja, mutta harrastan liikuntaa myös oman fyysisen kuntoni ylläpitämiseksi. Teknofiilinä myös mittaan mielelläni liikkumistani, mutta kilpailemiseen liikunnassa suhtaudun kielteisesti.

Liikuntainnostukseni ja kiinnostukseni liikuntaa kohtaan on kuitenkin päässyt humpsahtamaan syvemmälle kuin kukaan (edes minä itse) olisi koskaan osannut aavistaa. Vanhoilla päivilläni olen paneutunut liikuntaan opinnoissani paitsi liikuntabiologisesta niin myös pehmeämmästä, lähinnä liikuntasosiologisesta näkökulmasta. Minua kiinnostaa tutkimuksellisesti se, miten erilaisia liikuntateknologian sovelluksia voidaan hyödyntää liikuntamotivaation herättämisessä, ylläpitämisessä ja voimistamisessa. Uskon katsovani liikuntaa ja liikunnan maailmaa hieman eri vinkkelistä kuin keskiverto liikuntatieteilijä: kömpelö ja ylipainoinen mies näkee asiat eri tavalla kuin se atleetti, jonka rasvaprosentti on kolme ja VO2max 72 ml/kg/min. Uskon, että se ei ole pelkästään huono asia. 


P.S. Liikuntapedagogiikan valintaperusteita olisikin mielestäni perusteltua pohtia uudelleen: opiskelijavalintaan voitaisiin liikuntataitojen mittaamisen kustannuksella lisätä opettajaksi soveltuvuuden arviointia ja pitää valinnassa loppuun saakka mukana myös ensimmäisen vaiheen kaltaisia tietopuolisia komponentteja. Uskoisin, että tämä monipuolistaisi liikunnan opettajiksi kouluttautuvaa joukkoa.

Uudenlaiseen medialukutaidon opetukseen panostettava kouluissa

Tuula Uusi-Hallila oli huolissaan (HS Mielipide 13. 5.) siitä, käyttävätkö maamme koululaiset opinnoissaan riittävästi tietokirjoja. Hänen mukaansa on välttämätöntä, että jokainen nuori oppii ajattelemaan ja hankkimaan tietoa monipuolisesti. Siitä olen samaa mieltä, eri mieltä taas siitä, ettei näitä taitoja voi oppia ilman kirjoja – ja Uusi-Hallilan ajattelussa nimenomaan fyysisiä kirjoja.

Teknologian kehitys on vaikuttanut kirjoihin ratkaisevasti: ne kehittyvät osana taloudellista, teknologista ja kulttuurista ympäristöä. Kirjakääröistä ja käsityönä jäljennetyistä kirjaharvinaisuuksista on kirjapainotaidon ja muun kehityksen kautta edetty nykyaikaan, jossa painetusta kirjasta on tullut kaikkien saatavilla oleva massatuote mutta jossa se voi olla myös jotain muuta – esimerkiksi sähkö- tai äänikirja. Usein ei enää voi puhua kirjasta vaan sisällöstä. Muun muassa perinteisen tietokirjan tehtävää saattaa täyttää verkossa sijaitseva multimediapalvelu.

Uusi-Hallilan kirjoituksesta välittyi ajatus, että jo kirjan fyysinen ulkomuoto on tae sisällön laadusta. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa: muistan, kuinka aikoinaan yliopistoon hakiessani luin noin 300-sivuista valintakoekirjaa, jossa oli yhteensä yli 700 kirjoitus- tai asiavirhettä. Toisaalta nykyisin uusin tieteellinen tieto julkaistaan ensin sähköisissä julkaisuissa, joiden sisällön laatu on hyvin varmistettua.

Tietoyhteiskunta on mullistanut tieteellisen julkaisemisen, ja mullistus etenee muuhunkin julkaisemiseen. Tämä asettaa myös koululle ja opetukselle uusia haasteita: yhteiskunta, jossa elämme, on hyvin erilainen kuin maailma, jossa suomalainen koulu 1800-luvulla syntyi. Tietoyhteiskunta on se konteksti, jossa nykyisin kasvetaan ja työskennellään. Se on muuttanut merkittävästi yksilöiltä edellytettävää osaamista.

Nykyisin puhutaankin mediakompetenssista, joka koostuu teknologia-, informaatio-, media- ja globaalista lukutaidosta. Teknologialukutaidolla tarkoitetaan kykyä käyttää uutta mediaa, ja se liittyy ennen kaikkea median muuttuneeseen luonteeseen. Informaatiolukutaidolla tarkoitetaan kykyä kerätä, jäsentää ja arvioida uutta tietoa – muun muassa tiedon luotettavuuden ja sen sidosten näkökulmasta.

Medialukutaidossa on kyse kyvystä ilmaista itseään median avulla. Se sisältää myös eettisiä arvovalintoja, sosiaalisia ja kommunikatiivisia taitoja, kielitaitoa sekä kulttuurien tuntemusta. Globaali lukutaito taas on taito asettaa vastaanotettu tieto kontekstiinsa eri kansakuntien ja valtioiden keskinäisten riippuvuuksien näkökulmasta.

Teknistyvä työelämä ja tietoyhteiskunnan rakentaminen edellyttävät perinteisen luku- ja kirjoitustaidon ohella uusia taitoja, joita yksilöillä ei ole ollut aikaisemmin. Kyse on juuri mediakompetenssista ja sen osataidoista. Niiden saavuttaminen edellyttää mediakasvatusta, joka on kuitenkin osoittautunut Suomessa haastavaksi: usein mediakasvatuksen sijaan on keskitytty teknologian hankkimiseen sekä uuden ja vanhan median vastakkainasettelun korostamiseen – tähän sortui kirjoituksessaan myös Uusi-Hallila.

Keskeisimpiä ongelmia mediakasvatuksen toteuttamisessa ovat olleet opettajien riittämättömät valmiudet, opettajankoulutuksen puute sekä kirjallisen kulttuurin hallitseva asema ja sen yliarvostaminen. Puutetta on ollut myös ajasta, oppimateriaalista sekä kyvystä soveltaa olemassa olevaa tietoa opetukseen.

Maailma ja tiedonvälitys ovat muutoksessa. On tärkeää, että ne toimijat, jotka vastaavat suomalaisten osaamisesta – siis lähinnä erilaiset koulutusorganisaatiot ja opettajat – tunnustavat muutoksen, ovat tarvittaessa valmiita päästämään irti menneestä ja kohtaamaan myös uudet tiedon lähteet, joille meitä opastavat vaikkapa DOI-osoitteet, jotka usein dominoivat jo monia korkeakoulujen tutkielmien lähdeluetteloita. Ne eivät ole huono vitsi vaan osoitus siitä, että työn tekijä on käyttänyt työnsä lähteinä myös tuoretta ja laadukasta, digitaalisessa muodossa olevaa sisältöä.

(Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla 18.5.2011)

Vihreät vassaripaskat, kokkarit ja ne kaikki muut siitä välistä

Kirjoitin jokin aika sitten tässä blogissa siitä, kuinka yliopistot ovat mm. opetusmenetelmissään hyytyneet 1960-luvulle. Ilmiö on yliopistolaitoksessa näköjään yleisempikin. Kuuntelin keskiviikkona 20.4. hear.fi -nettiradion kautta Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston kokousta. Jos jätti huomiotta sen, että kokous välitettiin streamina netissä kaikkialle maailmaan, olisi voinut hyvin sulkea silmänsä ja kuvitella olevansa kuusikymmentäluvun Jyväskylässä, jossa yliopisto yliopiston nimellä oli vielä uusi, Schaumanin tehdas tuprutti ja Hupi-hevonen kiskoi puukuormia Seminaarinmäen kakluuneihin.


Kokouksen alku (= ensimmäiset kolme tuntia, joiden aikana ei päästy edes varsinaisiin päätösasioihin), "hallituksen kaato", oli karmeaa kuultavaa. Konsensuksesta tai yrityksestä ymmärtää muita tai tehdä minkään valtakunnan kompromisseja ei ollut tietoakaan, vaan lähtökohtana oli leimata kaikki vastapuolen mielipiteet vääriksi: jos siniset puhuivat huhtikuun illasta, niin keltaiset muistuttivat, että ei tässä mikään huhtikuu ole, niin kuin siniset väittävät. Kun keltaiset kertoivat, että on keskiviikko, niin siniset ilmoittivat varmana tietona päivän olevankin torstai. Tätä kokoontunutta edustajistoa valittaessa Hennariikka Anderssonin "vihreät vassaripaskat" -möläytyksen muodossa julkisuuteen vuotanut katkeruus ei tuntunut ainakaan vähentyneen - ehkä ennemminkin päinvastoin.

Olin 1990-luvun lopulla itsekin yhden kauden (= vuoden) JYY:n edustajiston jäsen. Kuuluin Jyväskylän yliopiston kauppatieteiden opiskelijoiden edustajistoryhmä Pörssi & Dumppiin. Yksi vuosi edustajistossa riitti romahduttamaan uskoni opiskelijoiden asioiden hoitoon, ja kun lähdin vielä seuraavana vuonna opiskelijavaihtoonkin, loppui opiskelijapoliitikon urani lyhyeen. Ehdin kuitenkin oppia, että opiskelijan pääaineesta pystyi muka melkein suoraan päättelemään poliittisen kannan: naurettavampaa puppua harvemmin enää kuulee, mutta silti esimerkiksi meidän edustajistoryhmämme napamies aloitti usein puheensa todeten, "...että kun meillä kaikilla kuitenkin on yhteneväinen poliittinen näkemys." Koskaan ei kuitenkaan mainittu, mikä tuo näkemys on, mikä olisi toisaalta ollut ihan tervetullutkin tieto, sillä en vielä tänä päivänäkään oikein tiedä, minne päin poliittista karttaa näkemyksineni oikein sijoitun...

Suurin ongelma edustajistotyöskentelyssä olikin se, ettei suurella osalla edustajiston jäsenistä toiminnan motiivina tuntunut olevan opiskelijoiden etujen ajaminen, vaan toiminta nähtiin ikään kuin todellisen politiikan boot camppina, jossa poliittiset alokkaat harjoittelivat muutaman vuoden mm. vyörytystä, epäsuoraa tulta, lähitaistelua ja tiedustelua ennen siirtymistä todellisille politiikan taistelukentille. Riviopiskelijan asema näitä poliittisia pyrkyreitä ei juurikaan kiinnostanut - ja kuinka olisi voinut kiinnostaakaan, kun ei heistä suurin osa siitä oikeastaan mitään tiennyt: kaikki aika kun kului ylioppilastalolla lobatessa, verkostoituessa ja vähän vuodesta riippuen joko oppositio- tai hallitustoiminnan strategioita hioessa. Noina onnen aikoina kun opinto-oikeudenkin sai eliniäksi, eikä poliittisen toiminnan pyörteissä tarvinnut huolehtia opintoaikojen rajauksista, pakollisista opinto-ohjauskeskusteluista, kaksivaiheisista opintotuista ja muista myöhemmin lanseeratuista opiskelijan kiusoista.

Edustajistovaaleissa on kyse todellisista EVVK-vaaleista. Esimerkiksi JYY:n edustajiston vaaleissa syksyllä 2009 äänesti 21% äänioikeutetuista. Äänikuninkaaksi pääsi 60 äänellä ja edustajiston jäseneksi vähimmillään 16 äänellä. Jos Suomi olisi eduskuntavaaleissa yksi vaalipiiri (tiedän, se ei ole, mutta kuvitellaan niin), tarkoittaisi edustajistovaalien äänestysaktiivisuus sitä, että eduskunta olisi voitu valita Uudenmaan ja Pohjois-Karjalan maakuntien äänillä - Helsingin, Varsinais-Suomen, Satakunnan, Ahvenanmaan, Hämeen, Pirkanmaan, Kymen, Etelä-Savon, Pohjois-Savon, Vaasan, Keski-Suomen, Oulun ja Lapin äänet - siis neljä viidesosaa Suomesta - olisi voitu jättää vaaleista pois. Koko maan äänikuninkaaksi olisi päässyt noin 22 000 äänellä (4,4 miljoonasta äänioikeutetusta) ja valituksi olisi tullut vielä 6000 äänellä (4,4 miljoonasta äänioikeutetusta). Jos eduskuntavaalit olisivat todellisuudessa menneet näin pieleen, ei asia olisi jäänyt siihen. Ylioppilaskunnan edustajiston boot camp jatkaa kuitenkin toimintaansa aivan normaalisti: entä sitten, ettei neljää viidesosaa lystin maksajista oikeastaan kiinnosta, mitä siellä tapahtuu.

Opiskelijat ovat yliopistoyhteisön täysivaltaisia jäseniä, ja mielestäni onkin välttämätöntä, että he ovat aktiivisesti mukana myös yliopistoa koskevassa päätöksenteossa ja kehittämisessä. Nykyisessä tilanteessa, jossa opiskelijaedustus perustuu hyvin pitkälle poliittisten nuorisojärjestöjen tai selkeän poliittisesti sitoutuneiden muiden yhteenliittymien toimintaan, tämä ei toteudu: todellinen opiskelijan ääni hukkuu poliittisen sapelinkalistelun alle. Yksi vaihtoehto olisi mielestäni kopioida eduskuntavaalien vaalijärjestelmä ylioppilaskuntiinkin: tiedekunnat muodostaisivat vaalipiirit, joiden opiskelijoiden edustajien määrä edustajistossa määräytyisi tiedekunnan opiskelijamäärän mukaisesti. Ehdokkaita saisivat asettaa kunkin tiedekunnan ainejärjestöt, ja itse vaali voitaisiin toteuttaa joko suorana tai suhteellisena vaalina. Uskoisin, että näin edustajistoon saataisiin enemmän nimenomaan opiskelijoiden asemaa ajavia edaattoreita - ei pelkkiä poliittisen taistelijan peruskoulutuksen suorittajia.

Jytky

Yksi kuluneen viikon suurimmista puheenaiheista - tai oikeastaan ainoa varsinainen puheenaihe - on ollut sunnuntaina käytyjen eduskuntavaalien tulos, ennen kaikkea perussuomalaisten suurvoitto eli soinilaisessa kielenkäytössä "jytky". Minun on myönnettävä, että vaalitulos oli melko yllättävä, enkä allekirjoita suurinta osaa niistä arvoista ja näkemyksistä, joita perussuomalaiset edustavat. Vaalivalvojaisten aikana ehdinkin liittyä pariinkin persuvastaiseen Facebook-ryhmään (mm. "Ei perussuomalaiselle Suomelle" ja "Minun Suomeni on kansainvälinen"). Mutta mitä vaalitulos loppujen lopuksi tarkoittaa?

Tasavallan presidentti Tarja Halonen totesi vaalien jälkeisenä tiistaina, että perussuomalaisten vaalivoitto kertoo siitä, että Suomessa on paljon erilaisia tyytymättömyyden aiheita , jotka kaikki eivät ole samanlaisia tai edes samaansuuntaan osoittavia. Samassa yhteydessä Halonen otti esille sen, että Suomessa muutos merkitsee ryntäämistä vaaliuurnille, ei kaduille. Tämä on minusta tärkeä huomio.

Perussuomalaisten suurvoitto vaaleissa tarkoittaa sitä, että suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä tapahtui pitkästä aikaa jotain merkittävää. Se, että kansalaiset osoittivat äänestämällä mieltään näinkin voimakkaasti, voidaan nähdä, kuten Halonenkin totesi, positiivisena asiana. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikanahan tilanne on ollut oikeastaan se, että riippumatta siitä, mitkä suurista puolueista istuvat hallituksessa, on hallituspolitiikka ollut aina melko samanlaista. Suurten puolueiden välillä on ollut todellisia eroja vain erilaisten vaalien alla, ja silloinkin erot ovat olleet lähinnä kosmeettisia: päällä on ollut joko sininen, punainen tai vihreä nuttu.

"Jytky" kuitenkaan tuskin vaikuttaa perussuomalaisen äänestäjän arkeen mitenkään. Ainoa asia, jossa muutos saattaa jollain tavalla näkyä, on politiikan kieli, joka on Suomessa kehittynyt jonkinlaiseksi teknokraattiseksi hallintohepreaksi, joka ei juurikaan puhuttele keskivertokansalaista, ja jonka ymmärtäminenkin saattaa olla joskus melko vaikeaa, vaikka puhe yleensä onkin nimenomaan kansalaisen omaan elämään ja elämänpiiriin liittyvistä asioista. Tällainen kehitys on varmasti aivan tervetullutta, jos kuitenkin pidetään huoli, että kansanomaisuus ei tarkoita mutkat suoraksi -tyyppistä yksinkertaistamista, selkeitä asiavirheitä, populismia ja pelonlietsontaa, niin kuin perussuomalaisten (ja osittain muidenkin puolueiden) puheissa valitettavan usein näiden vaalien alla tuntui käyvän.

Uudessa eduskunnassa perussuomalaiset ovat kolmanneksi suurin puolue ja yksi neljästä (keski)suuresta puolueesta. Tämä tarkoittaa parlamentaarisessa järjestelmässä sitä, että varsinkin siinä todennäköisessä tapauksessa, että perussuomalaiset päätyvät hallitukseen, he joutuvat tekemään kohtalaisiakin kompromisseja. Vaikka perussuomalaisten kansanedustajista esillä ovatkin olleet kaikkein eniten erilaiset ääriainekset (maahanmuuttokriittinen demagogi, käytännössä täysin kouluttamaton kansanmies, tosiasioilta silmänsä ummistava turvallisuusalan ammattilainen ja mannerlaattojen päälle rakennetuista ydinvoimaloista kauhistunut ex-kehonrakentaja), on valituista edustajista suurin osa todennäköisesti sitä samaa ainesta, jota Arkadianmäellä on istunut ennenkin - tai ehkei sittenkään: Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja, Lääketeollisuus ry:n nykyinen toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimeshän totesi Helsingin Sanomien haastattelussaa pääsiäislauantaina, että Perussuomalaiset onnistuivat siinä, missä Vasemmistoliitto on monesti epäonnistunut: "Soinin puolue nosti eduskuntaan duunareita, tutkijoita, kotiäitejä ja perusvirkamiehiä. Sitä voi vain ihailla." Ehkä näin on.

Kuten Tampereen yliopiston mediakulttuurin yliassistentti Juha Herkman totesi keskiviikon (20.4.2011) A-Studiossa, Suomi tuskin on Perussuomalaisten voitonkaan jälkeen syöksymässä tietämättömyyden, junttiuden tai ahdaskatseisuuden aikakauteen. Herkmanin mukaan Perussuomalaisten vaalivoiton voi ymmärtää myös eräänlaisena piristysruiskeena tai uuden aikakauden alkuna, vaikkei oma arvomaailma olisikaan samanlainen kuin perussuomalaisten. "Ei ole mitenkään huono asia, jos politiikka alkaa jälleen muistuttaa politiikkaa, eikä hallinnointia.", toteaa Herkman.

Ainoa todellinen huolenaihe minusta liittyy tällä hetkellä euroalueen Portugalille Euroopan rahoitusvakausvälineen ja Euroopan rahoitusvakausmekanismin kautta annettavaan tukeen. Vaikka onkin kieltämättä täysin käsittämätöntä, että eteläisen Euroopan tuhlarit ovat eläneet täysin surutta yli varojensa ja siten vaarantaneet koko euroalueen uskottavuuden ja toimintakyvyn, ei vaihtoehtoja näiden tuhlaajapoikien tukemiselle juuri ole. Kun hallitusneuvottelut varmasti venyvät ainakin toukokuun toiselle puoliskolle ja Kiviniemen toimitusministeriö ei suostune tukipakettia uudelle eduskunnalle esittelemään, on olemassa todellinen riski, että nimenomaan Suomi on se maa, joka estää Portugalin tukemisen. Se saattaa johtaa hyvinkin arvaamattomiin seurauksiin. Toivotaan, ettei niin käy.

Valitaanko tänään taas 200 lammasta?

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen muistuttaa tämän päivän lehdessä julkaistussa kolumnissaan meitä suomalaisia siitä, ettei kansanvalta ole itsestäänselvyys. Suomalaisen kansanvallan historia onkin kunniakas ja komea: vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa Suomessa siirryttiin Euroopan vanhanaikaisimmista säätyvaltiopäivistä aikansa uudenaikaisimpaan, yksikamariseen kansanedustuslaitokseen, ja samassa yhteydessä myös naisille annettiin samat poliittiset oikeudet kuin miehille - ensimmäisenä valtiona Euroopassa. Sotien aikana Suomi oli sotaa käyvistä maista yksi harvoista, jossa parlamentin toiminta jatkui lähes normaalina koko sodan ajan, ja jossa hallinto muutenkin järjestettiin samanlaisena demokratiana kuin ennen sotia.

Suomalaiset ovat tottuneet luottamaan hallintojärjestelmänsä, virkamieskunnan ja hyvin pitkälle myös poliitikkojen toimivan kansan edun mukaisesti, läpinäkyvästi ja moraalisesti kestävästi. Suomen historian perusteella tuolle luottamukselle onkin hyvät perusteet: tilanne on käytännössä ollut aina tämä. Onko tuosta luottamuksesta kuitenkin kehittynyt sinisilmäisyyttä? Käytetäänkö kansan luottamusta vallankäyttäjiin ja -käyttöön jo hyväksi?

Lobbaaminen kuuluu politiikan tekoon ja lainsäädäntötyöhön. Suomessa lobbarit - käytännössä siis erilaiset etujärjestöt - ovat onnistuneet toiminnassaan jopa yli odotusten: maassamme on 2000-luvulla toteutunut lainsäädäntöhankkeita, joiden sisältö ei kestä tarkempaa tarkastelua esimerkiksi demokraattisten perusoikeuksien näkökulmasta, mutta jotka siitä huolimatta on runnottu läpi. Lisäksi valmisteilla on ainakin yksi suuri kokonaisuudistus, jonka valmistelussa on havaittavissa vastaavia piirteitä.

Suomen tekijänoikeuslaki harmonisoitiin Europaan unionin lainsäädännön mukaiseksi tekijänoikeuslain uudistuksessa 2004. Tässä "Lex Karpelana" tunnetussa lakiuudistuksessa suomalaiset olivat jälleen paavillisempia kuin paavi itse: ilmeisesti mikään muu EU-maa ei ole implementoinut tekijänoikeusdirektiiviä yhtä tunnontarkasti kuin suomalaiset. Lakiuudistuksessa tehtiin rangaistavaksi mm. luvaton tiedostojenjakelu ja laittoman aineiston lataaminen Internetistä (kokonaisuudessaan siis ns. warettaminen), minkä lisäksi kiellettiin piraattikopioiden maahantuonti ja tehokkaan kopiosuojauksen purkaminen tekijänoikeudellisesti suojatun teoksen kopiointia varten.

Eniten tekijänoikeuslain uudistuksessa puhutti kuitenkin sen 50. pykälässä oleva kielto kopiosuojausten kiertoon tarkoitettujen tuotteiden ja palveluiden levittämisestä. Lain perusteluissa mainitaan, että myös kiertämisohjeiden tarjoaminen organisoidun tai kaupallisen palvelun puitteissa voi olla laissa mainittua teknisen toimenpiteen kiertämiskeinon levittämistä. Tätä on yleisesti pidetty demokraattisiin perusoikeuksiin kuuluvan sananvapauden rajoittamisena. Lain sisällön syvintä olemusta yritettiin selvittää ns. organisoitu keskustelu -hankkeella, mutta koska korkein oikeus ei antanut valituslupaa hovioikeuden langettavasta tuomiosta (käräjäoikeuden tuomi oli vapauttava), ei lopullista tulkintaa siitä, saako Suomessa keskustella em. asioista, ole vieläkään olemassa. Perusoikeusmyönteisesti ajatellen asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää, mutta jostain syystä perusoikeudet voidaan tässä tapauksessa väliaikaisesti unohtaa.

Vastaavalla tavalla perusoikeudet on voitu unohtaa ns. Lex Nokiana tunnetussa sähköisen viestinnän tietosuojalain uudistuksessa, joka tuli voimaan 1.6.2009. Uudistuksessa ns. yhteisötilaajille annettiin oikeus käsitellä sähköisen viestinnän tunnistamistietoja, jos epäillään yrityssalaisuuksien paljastumista. Yhteisötilaajien automaattinen tarkkailu ei edellytä edes epäilyä, että yrityssalaisuuksia olisi vuodettu - työnantajalla on siis suuremmat oikeudet kuin esimerkiksi poliisilla, joka ei pääse käsiksi vastaaviin tunnistamistietoihin, jos vain epäilee yrityssalaisuuden rikkomista.

Lex Nokia on saanut pilkkanimensä siitä, että Helsingin Sanomat kertoi helmikuussa 2009 Nokian uhanneen, että yhtiö lähtee Suomesta, jos lakia ei muuteta. Nokian mukaan tämä ei pidä paikkaansa, vaikka HS kertoi tietojensa perustuvan kymmenien lain valmistelussa mukana olleiden haastatteluihin.

Uusin yritys perusoikeuksien suhteen kyseenalaisella lainsäädäntöhankkeiden sektorilla on meneillään oleva esitutkinta- ja pakkokeinolakien sekä poliisilain uudistus. Jo nykyisellään Suomen pakkokeinolaki on eurooppalaisia vastineitaan selvästi löysempi: esimerkiksi kotietsintä ei Suomessa toisin kuin muissa eurooppalaisissa demokratioissa edellytä tuomioistuimen poliisille antamaa kotietsintälupaa, vaan poliisi päättää itse kotietsintöjen suorittamisesta. Pakkokeinolain uudistuksessa poliisin valtuuksia ollaan laajentamassa lisää nimenomaan teknologisen valvonnan osalta: esityksen mukaan poliisi saisi mm. tutkintoihin liittyen tehdä verkon kautta tietomurtoja ja asentaa epäiltyjen tietokoneiseen vakoiluohjelmia. Poliisille annettaisiin käytännössä oikeus vakoilla näppäimistön painalluksia reaaliajassa ja lukea tietokoneelle tallennettuja tiedostoja, esimerkiksi asiakirjoja ja valokuvia. Muutoksen tarpeelle ei ole esitetty selkeitä perusteluja, ja sitä pidetäänkin yleisesti vakavana yrityksen loukata kansalaisten yksityisyyden suojaa.

Miten tällaiset lakiesitykset sitten syntyvät ja menevät läpi? Kuten totesin, esitysten synnyn taustalla ovat varmasti eri etujärjestöjen ja yritysten lobbarit, jotka aivan laillisesti pyrkivät vaikuttamaan lainsäätäjiin siten, että niiden toiminta olisi mahdollisimman helppoa. Syylliset näiden aivopierujen läpimenoon taas löytyvät Arkadianmäeltä, niiltä kahdeltasadalta kansanedustajille varatuilta tuoleilta. Kansanedustajuus on nykyään vaikea tehtävä: käsiteltävät asiat ovat usein niin monimutkaisia, että tehtävien päätösten sisällön ymmärtäminen vaatisi erikoisasiantuntijuutta useammaltakin alalta. Kun kansanedustajat nimensä mukaisesti edustavat kansaa, on koolla melko sekalainen seurakunta: joillain kansanedustajista on hyvinkin syvällistä asiantuntemusta, mutta yleensä vain melko suppealta alalta, ja jotkut kansanedustajista taas toimivat tehtävässään enemmän maalaisjärjellä ja mututuntumalla, ilman laajaa formaalia osaamista tai koulutusta. Asioihin perehtyminen vaatisi taas aikaa ja vaivaa - esimerkiksi esitutkinta- ja pakkokeino- sekä poliisilakien uudistusehdotus on tuhatsivuinen asiakirja - jolloin kansanedustajan houkutus äänestää niin kuin eduskuntaryhmä käskee, on melkoinen.

Mielestäni paras ratkaisu tilanteeseen olisi se, että kansanedustajat alkaisivat päätöksenteossaan oikeasti kuunnella kansaa. Kaikkiin em. lakiesityksiin liittyen on mm. erilaisissa kansalaisjärjestöissä tehty valtavasti työtä, ja esitysten sisällön ongelmista on saavutettu myös melko laaja konsensus. Tästä huolimatta esim. Lex Karpela ja Lex Nokia hyväksyttiin sellaisenaan - hallituspuolueiden kansanedustajien äänillä ryhmäpäätösten mukaisesti. Toivottavasti tämän päivän eduskuntavaaleissa onnistutaan valitsemaan Arkadianmäelle luku- ja ajattelutaitoisia, itsenäisiä kansanedustajia, jotka uskaltavat tehdä päätöksensä sen mukaan, mikä heidän oma käsityksensä asiasta on - huolellisen paneutumisen jälkeen. Ryhmäpäätösten taluttamina kiltisti vaikka teuraalle tepsuttavien kansanedustajien palkkaa nauttivien lampaiden ajan pitäisi olla ohi.

Yliopisto kiihkeällä kuusikymmentäluvulla - edelleen?

Suomalaiset yliopistot ovat jumittuneet menneisyyteen. Kaikkein huolestuttavinta on, että ne ovat tukevasti menneisyydessä myös opiskelun ja työnteon alueilla. Vaikka suomalainen opettajankoulutus ja sen tuloksena suomalainen koulu ovat maailmankuuluja, opetetaan ja opitaan yliopistoissa hyvin pitkälle samalla tavalla kuin kuusikymmentäluvulla - kynä, kirjoituskone ja kalkkeeripaperi vain ovat korvautuneet läppärillä ja tulostimella.

Edellä oleva kuulostaa varmasti omituiselta. Myönnän, että toteamukseni saattaa olla hieman provokatorinen, ehkä hieman kärjistettykin, mutta siinä on totta ainakin toinen puoli - ehkä enemmänkin. Yliopisto-opetuksen kulmakivi on edelleen luento - näennäisesti oppineen ihmisen pitämä monologi, jota opiskelijat paremmalla tai huonommalla menestyksellä raahautuvat kuuntelemaan tiettyyn aikaan ja tiettyyn paikkaan. Kun monologien sarja on jälleen yhden vuoden osalta saatu päätökseen, opiskelijat oksentavat monologeista ammentamansa tiedon paperille (niin, paperille) tiettyyn aikaan, tietyssä paikassa. Ei kuulosta kovin modernilta.

Suurin este yliopisto-opetuksen muutokselle on koko Suomen yleisin lintu, muutosvastarinta, jonka luonteenomainen rääkäisy “Eikä!” torpedoi yleensä lähes kaikki hyvät kehityshankkeet. En väitä, että olisin tässä asiassa mitenkään erityisen edistyksellinen. Olen monesti perustellut perinteisten luentojen tarpeellisuutta korostaen, kuinka luennon on oikeasti tarkoitus olla vuorovaikutteinen ja luoda yhteyksiä sille osallistuvien välille. Toisaalta voin ihan avoimesti myöntää, että olen toisaalta jättänyt sanomatta sen, etten oikeastaan viitsisi miettiä, miten luennon voisi toteuttaa jotenkin muuten, sillä sehän vaatisi lähtökohtaisesti minulta lisää työtä ja siirtymistä oman mukavuusalueen ulkopuolelle - ensimmäinen epämukavuustekijä on jo se, että en halua kuulla tai varsinkaan nähdä itseäni minkään valtakunnan luentotaltioinnissa.

Olen kuitenkin viime aikoina miettinyt tapaamme toimia monessakin mielessä. Yksi mietinnän katalysaattoreista oli maaliskuun lopussa Jyväskylän yliopistossa järjestetty lehtorifoorumi, jossa Helsingin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka kertoi tulevaisuuden oppimisen visioista. Longan esityksestä minulle jäi mieleeni erityisesti se viesti, jonka toki olin kuullut aiemminkin, ja jota itse asiassa olin jo moneen kertaan käsitellyt omassakin opetuksessani: nyt yliopistoissa opiskelevat sukupolvet - joita usein kutsutaan diginatiiveiksi - hahmottavat ajan, tilan ja työskentelyn niin eri tavalla, ettei heidän opiskelutarpeisiinsa enää kerta kaikkiaan voida kovin kauaa vastata nykyisenkaltaisilla opetusjärjestelyillä.

Toinen katalysaattori oli se, kun luin Microsoftin Suomen yksikön siirtymisestä tekemään läsnätyötä. Läsnätyö on perinteisen etätyön sukulainen kuitenkin sillä erotuksella, että läsnätyössä tunnustetaan se tosiasia, että nykyteknologia mahdollistaa ihmisen läsnäolon työyhteisössä ainakin paikasta, mutta usein myös ajasta riippumatta. Microsoftilla läsnätyön ajatusta on toteutettu siten, että paitsi, että ihmisiä kannustetaan tekemään työtä siellä ja silloin, kuin hyvältä tuntuu (siis esimerkiksi mökillä, kahvilassa tai Karibialla), niin myös yrityksen toimitilat on suunniteltu uudelleen: kenelläkään ei ole enää omaa työhuonetta, vaan työhuoneiden sijasta Microsoftin Keilarannan toimisto koostuu erilaisista maailmoista, joissa töitä tehdään: tarjolla on bistroa, beachia, kirjastoa, kotia, luontoa... Ainakin ensimmäisten kokemusten ja selvitysten mukaan microsoftilaiset ovat uuteen työn tekemisen tapaan erittäin tyytyväisiä.

Microsoftin läsnätyö tiivistettynä videoksi.

Kun uusia oppimisen visioita ja vaikkapa Microsoftin läsnätyökonseptia miettii yhdessä ja vertaa sitä suomalaisten yliopistojen todellisuuteen, jossa yliopistot fyysisesti koostuvat luentosaleista, sadoista työhuoneista ja ainakin meillä myös aika prameista, mutta sinällään täysin tarpeettomista marmori- ja graniittiauloista, ei voi kuin ihmetellä, kuinka pahasti olemme jääneet junasta. Esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa ei ole opiskelijoiden ryhmätyöskentelyyn kunnon tiloja, yliopiston tarjoama IT-infrastruktuuri heijastelee vielä 1900-luvun lopun käsitystä tietotyöstä ja opetuksessakin mennään melko lailla samoilla kaavoilla (ja pahimmissa tapauksissa myös kalvoilla) kuin kiihkeällä kuusikymmentäluvulla. En uskalla edes kuvitella, millainen meteli meillä nousisi, jos laitoksen henkilökunnan työhuoneet päätettäisiin korvata erilaisilla maailmoilla. Minkä pitäisi muuttua, että yliopisto-opiskelu ja -työ alkaisivat nekin muuttua?

Microsoftin läsnätyöajattelun "manifesti".
Yksi suomalaisista edelläkävijöistä: Haaga-Helian ja Laurean Porvoon kampus.

Homoista, natseista, kirkosta ja hyvän tekemisestä

Suomessa on viime kuukausien aikana keskusteltu jälleen vilkkaahkosti homoseksuaalisuudesta. Keskustelu lähti liikkeelle lokakuussa lähetetystä, pari viikkoa sitten vuoden journalistisena tekona palkitusta Ajankohtaisen kakkosen homoillasta, jossa mm. Päivi Räsänen toisti jo moneen kertaan kuultuja, fundamentalistisuskonnollisia näkemyksiään homoseksuaalisuudesta. Lähestyvät eduskuntavaalit pitivät homokeskustelua kytemässä, mutta ilmiliekkeihin se leimahti jälleen maaliskuussa muutamien evankelisluterilaisen kirkon herätysliikkeiden käynnistämän Älä alistu! –kampanjan seurauksena. Kampanjan perusviesti oli se, että jos nyt vaikka sattuisi tuntumaankin siltä, että oma sukupuoli kiinnostaa vastakkaista sukupuolta enemmän, niin ei toki pidä alistua, vaan tarttua Raamattuun ja etsiä sieltä ratkaisu tilanteeseen – hieman odottamalla saattaa tapahtua vaikka ihme-eheytyminen.

Suomalaisten reaktio sekä Ajankohtaisen kakkosen homoiltaan että herätysliikkeiden kampanjaan oli eroaalto pääasiassa evankelisluterilaisesta kirkosta. Eroaallosta uutisoitiin ulkomaita myöten, ja kotimaassakin siitä keskusteltiin paljon. Kirkon viesti oli se, että kirkosta eroaminen on väärä ratkaisu, ja oikea tapa toimia olisi pyrkiä vaikuttamaan kirkon kantaan sen toimielinten kautta. Tämä kuulostaa minusta lähinnä huvittavalta selittelyltä – käytännössähän kyse on hurskastelusta, jonka taakse pyritään peittämään huoli hupenevista kirkollisveroeuroista.

Meistä suomalaisista suurin osa on tapakristittyjä – siis sellaisia kirkon jäseniä, jotka kuuluvat kirkkoon vain sen vuoksi, että vanhemmat ovat lapsen aikoinaan kirkon jäseneksi liittäneet. Tällaiselle ihmiselle ajatus siitä, että hänen pitäisi itse alkaa muuttaa jonkin kirkon kokoisen organisaation oppia ja suhtautumista tilanteessa, jossa hän huomaa sen ratkaisevasti poikkeavan omasta maailmankatsomuksestaan, on vähintäänkin outo: jos oma jäsenyys organisaatiossa perustuu lähinnä sattumaan, on hyvin epätodennäköistä, että ihmisen sitoutuminen yhtäkkiä nousisi tasolle, jolla hänellä olisi aitoa halua muuttaa näinkin sementoitua systeemiä sisältä päin – varsinkin, kun toimielimissä on useimmilla paikkakunnilla vankka vanhoillisuskovaisten miehitys, joka on tähän mennessä onnistunut estämään käytännössä kaikki kirkon edes moderniin vivahtavat kannanotot mm. seksuaalisuuteen liittyen. Paljon helpompi ja mielestäni täysin hyväksyttävä tapa toimia on yksinkertaisesti erota organisaatiosta, jonka arvoja ja uskoa ei koe omakseen. Itse toimin näin jo kymmenen vuotta sitten, eikä taivas ole vieläkään pudonnut niskaan – jo Luther muistutti aikoinaan, ettei taivaspaikkaa voi ostaa aneilla. Sama pätenee myös kirkollisveron maksuun.

Kirkosta eroamisen ohella näistä homoisista mediatapahtumista on myös keskusteltu. Toisaalta on – aivan oikeutetusti – kauhisteltu sitä, kuinka 2000-luvun Suomesta löytyy mielipiteiltään ja asenteiltaan suunnilleen pimeälle keskiajalle jumiutuneita ihmisiä, toisaalta on taas lähinnä sateenkaaren toiselta puolelta muistutettu, että jokaisella – myös sillä keskiajalle juuttuneella fundamentalistikristityllä – on oikeus mielipiteeseensä ja oikeus myös tuoda se julki.

Suomessa on toki mielipiteen- ja sananvapaus. Vastoin useimpien suomalaisten lujaa uskoa ne eivät kuitenkaan ole täysin rajoittamattomia. Rikoslaissa on jo 15 vuoden ajan ollut säädös, jolla kriminalisoidaan kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Tällaista toimintaa on jonkin kansanryhmän uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen. Samankaltainen sääntely on voimassa useimmissa EU-maissa, ja sen tausta on toisen maailmansodan aikaisissa tapahtumissa Natsi-Saksassa, jossa vastaavanlaisella kiihottamisella ensin muokattiin yleinen mielipide negatiiviseksi natsien alempiarvoisina pitämiä ihmisryhmiä (esim. homoja, kroonisesti vaikeasti sairaita ja juutalaisia) kohtaan, minkä jälkeen noiden ihmisryhmien likvidointi yhteiskunnasta oli helpommin toteutettavissa. Vaikka vertaus natsien propagandaan saattaakin tuntua vaikeasti hyväksyttävältä, se on mielestäni täysin perusteltu: myös natsien propagandassa lähtökohtana oli rakentaa kuva ihanteellisesta ja moitteettomasta kansalaisesta, jonka avulla sitten pystyttiin havainnollistamaan milloin minkäkin ihmisryhmän alempiarvoisuutta. Suomessa vastaava pyrkimys näkyy selvästi homovastaisessa retoriikassa: homot toki hyväksytään ihmisinä, mutta silti esimerkiksi avioliitto ja adoptio-oikeus kuuluvat vain miehen ja naisen väliseen, luonnolliseen parisuhteeseen. Fundamentalistikristittyjen ja natsien propagandan lukeminen rinnakkain avaakin silmät lopullisesti: fundamentalistikristityillä on oltava jossain piilossa oma Göbbelsinsä.



Kuvassa on Buchenwaldin keskitysleirin homoseksuaalisia vankeja, jotka natsit merkitsivät vangin vaatteissa olleilla vaaleanpunaisilla kolmioilla. Natsit kohdistivat homoihin uudelleenkasvatustoimenpiteitä (Umerziehungsmassnahmen), joiden tavoitteena oli muuttaa homoseksuaalinen persoonallisuus heteroseksuaaliseksi. Lisäksi homoseksuaalisuutta yritettiin parantaa mm. erilaisilla kirurgisilla toimenpiteillä ja istutteilla ja homoseksuaalista käyttäytymistä estää "vapaaehtoisilla" kastraatioilla - natsien opinkin mukaan homo sai kyllä olla, kunhan ei vain toteuttanut suuntautumistaan mitenkään. Olenkohan kuullut tämän joskus myöhemminkin?

Vakavin ulottuvuus parhaillaan vellovassa homokeskustelussa liittyy kuitenkin mielestäni siihen, millainen viesti välitetään niille tuhansille nuorille, jotka pohtivat parhaillaan omaa seksuaalisuuttaan ja sitä, miten siihen tulisi suhtautua. Nykyisin niin lääketieteessä kuin psykologiassakin ollaan sitä mieltä, ettei homoseksuaalisuudessa ole kyse mistään sellaisesta ihmisen ominaisuudesta, jota pitäisi pyrkiä jotenkin muuttamaan tai parantamaan. Tämän näkemyksen kanssa fundamentalistikristittyjen näkemys homoseksuaalisuudesta Raamatun vastaisena tilana, josta yksilö pitää pyrkiä eheyttämään, on voimakkaasti ristiriidassa. Kun tiedämme, millaisia psyykkisiä paineita nuoriin nyky-yhteiskunnassa kohdistuu jo muutenkin, on tällaisen täysin edesvastuuttoman viestin levittäminen täysin käsittämätöntä – varsinkin, kun toimintaa vielä perustellaan kristillisellä lähimmäisenrakkaudella.

P.S.
Aivan oman pohdintansa arvoinen asia on se, pitäisikö avioliitto, adoptoiminen ja lasten hankinta myös luonnollisin menetelmin kieltää ennen kaikkea heteroilta, joiden menestys näissä lajeissa ei ole ollut kovinkaan kehuttava: puolet avioliitoista päättyy eroon, ja onnellisissa heteroperheissäkin kasvaneilla lapsilla menee huonosti: esim. vuoden 1987 kohortista viidesosalla on mielenterveyden häiriöitä, neljäsosa on elänyt toimeentulotuella ja neljäsosalla on rikosrekisteri. Avioliitto- ja lastenhankintaluville olisi siis tosiaan tarvetta.

P.P.S.
Joku muistanee nyt muistuttaa, että kirkollisverorahoilla tehdään paljon hyvää. Niin varmasti tehdäänkin, mutta niillä tehdään myös paljon pahaa ja pyöritetään myös hyvin turhaa hallintoa. Siksi olenkin omalta osaltani päätynyt siihen, että teen hyvää Punaisen Ristin kautta. Vaikkei sen Veripalvelu homoverta huolikaan, niin silti se on minusta periaatteineen sellainen järjestö, jonka hyvän tekemistä olen valmis tukemaan.