Maamme turvallisuusuhat ovat parissa vuosikymmenessä muuttuneet merkittävästi. Sotilaallisen konfliktin mahdollisuus on vähentynyt, ja yhteiskuntaa uhkaavat ennen kaikkea ”tekniseen huoltovarmuuteen” liittyvät tekijät, mm. tietojärjestelmien toimintaan, sähkönsaantiin ja viestintään liittyvät ongelmat.
Näihin uhkiin vastaamisessa tarvitaan osaamista, jota voi hankkia esimerkiksi korkeakouluista. Olisi varmasti sekä yleinen että varusmiespalvelusta suorittavien etu, että yhä useampi suorittaisi varusmiespalveluksen opintojensa jälkeen, valmiina asiantuntijana. Nykyinen varusmiespalvelus ei kuitenkaan juuri mahdollista tätä.
Varusmiespalvelus ei ole alkuvaiheessa millään tavalla eriytettävissä, vaan tohtoroitunut 28-vuotias perheenisä saattaa löytää itsensä sulkeisista samana vuonna ylioppilaaksi kirjoittaneiden pojankoltiaisten kanssa häntä itseään kymmenen vuotta nuoremman alikersantin ottaessa kaiken ilon irti kulmarautojen tuomasta hetken huumasta.
Varusmiespalveluksen ja siviiliopintojen nykyistä parempi integroiminen on nykytilanteessa välttämätöntä. Kyse voi olla toisaalta koulutussisältöjen yhteensovittamisesta, toisaalta taas sellaisista hallinnollisista ratkaisuista, joilla puolin ja toisin tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin kumppanin antaman koulutuksen arvo.
Yksi mahdollisuus olisi se, että asevelvollisuuden voisi suorittaa suorittamalla korkeakoulututkinnon soveliaalla alalla ja tarvittaessa täydentämällä osaamistaan sotilaallisella peruskoulutuksella, jollainen on otettu käyttöön mm. Ruotsissa yleisen asevelvollisuuden käytännössä lakattua. Tällainen sotilaallinen peruskoulutus voitaisiin suunnitella perinteistä varusmiespalvelusta yksilöllisemmin vastaamaan sen suorittajien siviilikoulutusta esim. joukkoyksikkötasolla.
