Yliopisto kiihkeällä kuusikymmentäluvulla - edelleen?

Suomalaiset yliopistot ovat jumittuneet menneisyyteen. Kaikkein huolestuttavinta on, että ne ovat tukevasti menneisyydessä myös opiskelun ja työnteon alueilla. Vaikka suomalainen opettajankoulutus ja sen tuloksena suomalainen koulu ovat maailmankuuluja, opetetaan ja opitaan yliopistoissa hyvin pitkälle samalla tavalla kuin kuusikymmentäluvulla - kynä, kirjoituskone ja kalkkeeripaperi vain ovat korvautuneet läppärillä ja tulostimella.

Edellä oleva kuulostaa varmasti omituiselta. Myönnän, että toteamukseni saattaa olla hieman provokatorinen, ehkä hieman kärjistettykin, mutta siinä on totta ainakin toinen puoli - ehkä enemmänkin. Yliopisto-opetuksen kulmakivi on edelleen luento - näennäisesti oppineen ihmisen pitämä monologi, jota opiskelijat paremmalla tai huonommalla menestyksellä raahautuvat kuuntelemaan tiettyyn aikaan ja tiettyyn paikkaan. Kun monologien sarja on jälleen yhden vuoden osalta saatu päätökseen, opiskelijat oksentavat monologeista ammentamansa tiedon paperille (niin, paperille) tiettyyn aikaan, tietyssä paikassa. Ei kuulosta kovin modernilta.

Suurin este yliopisto-opetuksen muutokselle on koko Suomen yleisin lintu, muutosvastarinta, jonka luonteenomainen rääkäisy “Eikä!” torpedoi yleensä lähes kaikki hyvät kehityshankkeet. En väitä, että olisin tässä asiassa mitenkään erityisen edistyksellinen. Olen monesti perustellut perinteisten luentojen tarpeellisuutta korostaen, kuinka luennon on oikeasti tarkoitus olla vuorovaikutteinen ja luoda yhteyksiä sille osallistuvien välille. Toisaalta voin ihan avoimesti myöntää, että olen toisaalta jättänyt sanomatta sen, etten oikeastaan viitsisi miettiä, miten luennon voisi toteuttaa jotenkin muuten, sillä sehän vaatisi lähtökohtaisesti minulta lisää työtä ja siirtymistä oman mukavuusalueen ulkopuolelle - ensimmäinen epämukavuustekijä on jo se, että en halua kuulla tai varsinkaan nähdä itseäni minkään valtakunnan luentotaltioinnissa.

Olen kuitenkin viime aikoina miettinyt tapaamme toimia monessakin mielessä. Yksi mietinnän katalysaattoreista oli maaliskuun lopussa Jyväskylän yliopistossa järjestetty lehtorifoorumi, jossa Helsingin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka kertoi tulevaisuuden oppimisen visioista. Longan esityksestä minulle jäi mieleeni erityisesti se viesti, jonka toki olin kuullut aiemminkin, ja jota itse asiassa olin jo moneen kertaan käsitellyt omassakin opetuksessani: nyt yliopistoissa opiskelevat sukupolvet - joita usein kutsutaan diginatiiveiksi - hahmottavat ajan, tilan ja työskentelyn niin eri tavalla, ettei heidän opiskelutarpeisiinsa enää kerta kaikkiaan voida kovin kauaa vastata nykyisenkaltaisilla opetusjärjestelyillä.

Toinen katalysaattori oli se, kun luin Microsoftin Suomen yksikön siirtymisestä tekemään läsnätyötä. Läsnätyö on perinteisen etätyön sukulainen kuitenkin sillä erotuksella, että läsnätyössä tunnustetaan se tosiasia, että nykyteknologia mahdollistaa ihmisen läsnäolon työyhteisössä ainakin paikasta, mutta usein myös ajasta riippumatta. Microsoftilla läsnätyön ajatusta on toteutettu siten, että paitsi, että ihmisiä kannustetaan tekemään työtä siellä ja silloin, kuin hyvältä tuntuu (siis esimerkiksi mökillä, kahvilassa tai Karibialla), niin myös yrityksen toimitilat on suunniteltu uudelleen: kenelläkään ei ole enää omaa työhuonetta, vaan työhuoneiden sijasta Microsoftin Keilarannan toimisto koostuu erilaisista maailmoista, joissa töitä tehdään: tarjolla on bistroa, beachia, kirjastoa, kotia, luontoa... Ainakin ensimmäisten kokemusten ja selvitysten mukaan microsoftilaiset ovat uuteen työn tekemisen tapaan erittäin tyytyväisiä.

Microsoftin läsnätyö tiivistettynä videoksi.

Kun uusia oppimisen visioita ja vaikkapa Microsoftin läsnätyökonseptia miettii yhdessä ja vertaa sitä suomalaisten yliopistojen todellisuuteen, jossa yliopistot fyysisesti koostuvat luentosaleista, sadoista työhuoneista ja ainakin meillä myös aika prameista, mutta sinällään täysin tarpeettomista marmori- ja graniittiauloista, ei voi kuin ihmetellä, kuinka pahasti olemme jääneet junasta. Esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa ei ole opiskelijoiden ryhmätyöskentelyyn kunnon tiloja, yliopiston tarjoama IT-infrastruktuuri heijastelee vielä 1900-luvun lopun käsitystä tietotyöstä ja opetuksessakin mennään melko lailla samoilla kaavoilla (ja pahimmissa tapauksissa myös kalvoilla) kuin kiihkeällä kuusikymmentäluvulla. En uskalla edes kuvitella, millainen meteli meillä nousisi, jos laitoksen henkilökunnan työhuoneet päätettäisiin korvata erilaisilla maailmoilla. Minkä pitäisi muuttua, että yliopisto-opiskelu ja -työ alkaisivat nekin muuttua?

Microsoftin läsnätyöajattelun "manifesti".
Yksi suomalaisista edelläkävijöistä: Haaga-Helian ja Laurean Porvoon kampus.