Vihreät vassaripaskat, kokkarit ja ne kaikki muut siitä välistä

Kirjoitin jokin aika sitten tässä blogissa siitä, kuinka yliopistot ovat mm. opetusmenetelmissään hyytyneet 1960-luvulle. Ilmiö on yliopistolaitoksessa näköjään yleisempikin. Kuuntelin keskiviikkona 20.4. hear.fi -nettiradion kautta Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston kokousta. Jos jätti huomiotta sen, että kokous välitettiin streamina netissä kaikkialle maailmaan, olisi voinut hyvin sulkea silmänsä ja kuvitella olevansa kuusikymmentäluvun Jyväskylässä, jossa yliopisto yliopiston nimellä oli vielä uusi, Schaumanin tehdas tuprutti ja Hupi-hevonen kiskoi puukuormia Seminaarinmäen kakluuneihin.


Kokouksen alku (= ensimmäiset kolme tuntia, joiden aikana ei päästy edes varsinaisiin päätösasioihin), "hallituksen kaato", oli karmeaa kuultavaa. Konsensuksesta tai yrityksestä ymmärtää muita tai tehdä minkään valtakunnan kompromisseja ei ollut tietoakaan, vaan lähtökohtana oli leimata kaikki vastapuolen mielipiteet vääriksi: jos siniset puhuivat huhtikuun illasta, niin keltaiset muistuttivat, että ei tässä mikään huhtikuu ole, niin kuin siniset väittävät. Kun keltaiset kertoivat, että on keskiviikko, niin siniset ilmoittivat varmana tietona päivän olevankin torstai. Tätä kokoontunutta edustajistoa valittaessa Hennariikka Anderssonin "vihreät vassaripaskat" -möläytyksen muodossa julkisuuteen vuotanut katkeruus ei tuntunut ainakaan vähentyneen - ehkä ennemminkin päinvastoin.

Olin 1990-luvun lopulla itsekin yhden kauden (= vuoden) JYY:n edustajiston jäsen. Kuuluin Jyväskylän yliopiston kauppatieteiden opiskelijoiden edustajistoryhmä Pörssi & Dumppiin. Yksi vuosi edustajistossa riitti romahduttamaan uskoni opiskelijoiden asioiden hoitoon, ja kun lähdin vielä seuraavana vuonna opiskelijavaihtoonkin, loppui opiskelijapoliitikon urani lyhyeen. Ehdin kuitenkin oppia, että opiskelijan pääaineesta pystyi muka melkein suoraan päättelemään poliittisen kannan: naurettavampaa puppua harvemmin enää kuulee, mutta silti esimerkiksi meidän edustajistoryhmämme napamies aloitti usein puheensa todeten, "...että kun meillä kaikilla kuitenkin on yhteneväinen poliittinen näkemys." Koskaan ei kuitenkaan mainittu, mikä tuo näkemys on, mikä olisi toisaalta ollut ihan tervetullutkin tieto, sillä en vielä tänä päivänäkään oikein tiedä, minne päin poliittista karttaa näkemyksineni oikein sijoitun...

Suurin ongelma edustajistotyöskentelyssä olikin se, ettei suurella osalla edustajiston jäsenistä toiminnan motiivina tuntunut olevan opiskelijoiden etujen ajaminen, vaan toiminta nähtiin ikään kuin todellisen politiikan boot camppina, jossa poliittiset alokkaat harjoittelivat muutaman vuoden mm. vyörytystä, epäsuoraa tulta, lähitaistelua ja tiedustelua ennen siirtymistä todellisille politiikan taistelukentille. Riviopiskelijan asema näitä poliittisia pyrkyreitä ei juurikaan kiinnostanut - ja kuinka olisi voinut kiinnostaakaan, kun ei heistä suurin osa siitä oikeastaan mitään tiennyt: kaikki aika kun kului ylioppilastalolla lobatessa, verkostoituessa ja vähän vuodesta riippuen joko oppositio- tai hallitustoiminnan strategioita hioessa. Noina onnen aikoina kun opinto-oikeudenkin sai eliniäksi, eikä poliittisen toiminnan pyörteissä tarvinnut huolehtia opintoaikojen rajauksista, pakollisista opinto-ohjauskeskusteluista, kaksivaiheisista opintotuista ja muista myöhemmin lanseeratuista opiskelijan kiusoista.

Edustajistovaaleissa on kyse todellisista EVVK-vaaleista. Esimerkiksi JYY:n edustajiston vaaleissa syksyllä 2009 äänesti 21% äänioikeutetuista. Äänikuninkaaksi pääsi 60 äänellä ja edustajiston jäseneksi vähimmillään 16 äänellä. Jos Suomi olisi eduskuntavaaleissa yksi vaalipiiri (tiedän, se ei ole, mutta kuvitellaan niin), tarkoittaisi edustajistovaalien äänestysaktiivisuus sitä, että eduskunta olisi voitu valita Uudenmaan ja Pohjois-Karjalan maakuntien äänillä - Helsingin, Varsinais-Suomen, Satakunnan, Ahvenanmaan, Hämeen, Pirkanmaan, Kymen, Etelä-Savon, Pohjois-Savon, Vaasan, Keski-Suomen, Oulun ja Lapin äänet - siis neljä viidesosaa Suomesta - olisi voitu jättää vaaleista pois. Koko maan äänikuninkaaksi olisi päässyt noin 22 000 äänellä (4,4 miljoonasta äänioikeutetusta) ja valituksi olisi tullut vielä 6000 äänellä (4,4 miljoonasta äänioikeutetusta). Jos eduskuntavaalit olisivat todellisuudessa menneet näin pieleen, ei asia olisi jäänyt siihen. Ylioppilaskunnan edustajiston boot camp jatkaa kuitenkin toimintaansa aivan normaalisti: entä sitten, ettei neljää viidesosaa lystin maksajista oikeastaan kiinnosta, mitä siellä tapahtuu.

Opiskelijat ovat yliopistoyhteisön täysivaltaisia jäseniä, ja mielestäni onkin välttämätöntä, että he ovat aktiivisesti mukana myös yliopistoa koskevassa päätöksenteossa ja kehittämisessä. Nykyisessä tilanteessa, jossa opiskelijaedustus perustuu hyvin pitkälle poliittisten nuorisojärjestöjen tai selkeän poliittisesti sitoutuneiden muiden yhteenliittymien toimintaan, tämä ei toteudu: todellinen opiskelijan ääni hukkuu poliittisen sapelinkalistelun alle. Yksi vaihtoehto olisi mielestäni kopioida eduskuntavaalien vaalijärjestelmä ylioppilaskuntiinkin: tiedekunnat muodostaisivat vaalipiirit, joiden opiskelijoiden edustajien määrä edustajistossa määräytyisi tiedekunnan opiskelijamäärän mukaisesti. Ehdokkaita saisivat asettaa kunkin tiedekunnan ainejärjestöt, ja itse vaali voitaisiin toteuttaa joko suorana tai suhteellisena vaalina. Uskoisin, että näin edustajistoon saataisiin enemmän nimenomaan opiskelijoiden asemaa ajavia edaattoreita - ei pelkkiä poliittisen taistelijan peruskoulutuksen suorittajia.