lauantai 14. elokuuta 2021

Prideliputusta vastustetaan - argumentaatiossa epäonnistutaan

Kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten valtuustoryhmät sekä yksi keskustalainen ja yksi kokoomuslainen kaupunginvaltuutettu kirjoittavat 14.8.2021 Keskisuomalaisessa Jyväskylän kaupungin päätöksestä liputtaa Jyväskylän prideviikolla pride- ja translipuilla. Liputuspäätöksestä voi toki olla montaa mieltä, mutta jos mielipiteensä suuntaan tai toiseen päättää ilmaista julkisesti, tulisi argumentoida järkevästi ja johdonmukaisesti. Tässä kirjoittajat eivät onnistu.

Kirjoituksessa siteerataan suoraan yhdenvertaisuuslakia ja todetaan sen jälkeen, että yhtä laissa mainittua ryhmää ei saisi ottaa erityisesti huomioon, jos muita ei (ilmeisesti samanaikaisesti) oteta samalla tavoin erityisesti huomioon. 

Argumentti on hankala ymmärtää: jos laissa nimetään erikseen sillä suojattavia ryhmiä, niin miksei yksittäisiä ryhmiä saisi ottaa huomioon? Samalla logiikalla esimerkiksi näkövammaisille ei saisi tarjota mitään erityiskohtelua, koska siitä ei välttämättä ole hyötyä esimerkiksi liikuntavammaisille. 

Kaikkein oudointa on, että tällaisen yhden ryhmän huomioon ottamisen todetaan kirjoituksessa "kaventavan yhdenvertaisuutta". Kirjoituksessa siis sanotaan, että yhdenvertaisuuslain perusteella voi ryhtyä vain sellaisiin toimenpiteisiin, joilla on vaikutusta kaikkiin laissa mainittuihin ryhmiin - ja ilmeisesti myös suureen enemmistöön, sillä argumentin mukaan jonkin ryhmän aseman parantaminen kaventaa yhdenvertaisuutta, jos vastaava seuraus ei toteudu myös kaikille muille. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että lain perusteella ei voisi tehdä oikeastaan mitään.

Seuraavaksi perusteluna esitetään, että erityiskohtelua ei saisi antaa tietylle ryhmälle sillä perusteella, "ettei monillakaan vähemmistöillä ole lippuja" tai "kaikki eivät ole erityisemmin järjestyneitä". Argumentin heikkous on siinä, että Suomessa on yhdistymisvapaus muttei -pakkoa. Lähtökohtana ei voi siis olla se, että erityiskohtelu edellyttäisi joko järjestäytymistä tai järjestäytymättömyyttä, koska ihmiset voivat ihan itse valita, järjestäytyvätkö he tai onko heillä lippu vai ei. Itse asiassa laissa, johon kirjoituksessa viitataan, tuodaan yhdeksi syrjinnän kiellon perusteeksi nimenomaan järjestäytyneisyys - tosin nimenomaan ammattiyhdistysten osalta.

Lopuksi argumentoidaan vielä sillä, että liputtaminen pride- ja translipuilla tarkoittaisi, että kaupunki hyväksyisi "tapahtuman tavoitteet", joiden todetaan olevan esim. "sukupuolen muuttaminen ilmoitukseen perustuvaksi ja myös alle 18-vuotiaiden osalta tai jopa lääketieteellisiä hoitoja alaikäisille". 

En ainakaan itse löytänyt mistään mitään erityisiä "tapahtuman tavoitteita", mutta sen päättelin, että kirjoittajien huoli liputuksen sivumerkityksistä ei tunnu ulottuvan ihan joka asiaan: kirjoittajien mielestä valtiolipuilla saisi ilmeisesti liputtaa vapaasti. On kuitenkin vaikea uskoa, että esimerkiksi kaupungintalon salkoon nostettu Unkarin lippu ystävyyskaupunkivierailun yhteydessä tulkittaisiin niin, että samalla hyväksyttäisiin mm. koko Orbanin politiikka...

Kokonaisuutena ottaen kirjoituksen argumentaatiosta jää vaikutelma, että se on jouduttu keksimään lähes väkisin oman mielipiteen perusteluksi. Tässä ei voi välttää ajatusta, että todelliset syyt prideliputuksen vastustamiseen ovatkin joitain muita kuin huoli yhdenvertaisuudesta. Samoin ei voi välttää ajatusta, että nämä todelliset syyt ovat sellaisia, ettei niiden ääneen lausuminen ole enää poliittisesti korrektia edes useimmille kristillisdemokraateille tai salonkikelpoisuuttaan vakuutteleville perussuomalaisille.

lauantai 7. elokuuta 2021

Tasa-arvoinen asevelvollisuus ei voi perustua nykymalliin

(Kirjoitus on julkaistu mielipidekirjoituksena Keskisuomalaisessa 7.8.2021.)

Pekka Mervola avasi kolumnissaan 1.8. keskustelun asevelvollisuuden tasa-arvoisuudesta todeten nykyisen käytännössä vain miehiä koskevan asevelvollisuuden olevan tasa-arvon näkökulmasta ongelmallinen. Tämä pitää paikkansa. Linda Hart jatkoi keskustelua 5.8. ja päätyi siihen johtopäätökseen, ettei sukupuolineutraalia asevelvollisuutta ole realistista toteuttaa huomioimatta yksilöiden ja sukupuolten välisiä eroja. 

Hart on oikeassa siinä, ettei tasa-arvoisen ja sukupuolineutraalin asevelvollisuuden toteuttaminen ole nykymallilla mahdollista. Tämä on samalla yksi nykyisen tasa-arvoista asevelvollisuutta koskevan keskustelun keskeinen ongelma: keskustelun lähtökohdaksi otetaan lähes aina perinteinen kasarmimallisen asevelvollisuuden ja siviilipalveluksen yhdistelmä.

Tasa-arvoisen asevelvollisuuden sijasta olisikin mielestäni perusteltua alkaa puhua jostain muusta, esimerkiksi tasapuolisesta kokonaisturvallisuusvelvollisuudesta. Tällöin keskustelu ei ankkuroituisi niin tiukasti nykymalliin, vaan tasa-arvoisen velvollisuuden toteuttamiseen löydettäisiin helpommin myös uusia ratkaisuja. 

Hart ottaa kirjoituksessaan esille kriittisten alojen – esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan – työntekijät jotka hänen mukaansa voisivat hakea vapautusta asevelvollisuuden suorittamisesta. Hartin ajatus on oikeansuuntainen, mutta mielestäni malli voidaan esittää myös toisin: kriittisillä aloilla tai kokonaisturvallisuuden tehtävissä työskentelevät eivät hakisi vapautusta, vaan esimerkiksi näille aloille opiskelu katsottaisiin kokonaisturvallisuusvelvollisuuden suorittamiseksi.

Mielestäni olisikin perusteltua harkita mallia, jossa tasa-arvoinen kokonaisturvallisuusvelvollisuus toteutettaisiin siten, että sen voisi suorittaa monin eri tavoin. Osa suorittaisi sen nykyistä asepalvelusta tai siviilipalvelusta vastaavilla tavoilla, mutta suurin osa ikäluokasta – niin nais- kuin miesoletetuistakin – suorittaisi sen esimerkiksi keräten tietyn määrän ”pisteitä” tiettyyn ikään – esimerkiksi 30 ikävuoteen mennessä.

Pisteitä kokonaisturvallisuusvelvollisuuden suorittamiseksi voisi saada paitsi ase- ja siviilipalveluksesta, niin myös esimerkiksi opiskelusta ja tutkinnon suorittamisesta tietyillä kokonaisturvallisuuden kannalta keskeisillä aloilla, osallistumisesta erilaisille kokonaisturvallisuutta tukeville kursseille ja koulutuksiin, joihin voisi sisältyä myös Ruotsissa käytössä olevan kaltainen lyhyt, noin kolmen kuukauden sotilaallinen peruskoulutus ja työskentelystä kokonaisturvallisuutta palvelevissa tehtävissä esimerkiksi kolmannella sektorilla.

Esittämäni mallin käyttöönotto vaatisi luonnollisesti huolellista kehittämistä ja harkintaa: huomioon olisi otettava ennen kaikkea sotilaallisen maanpuolustuksen näkökulmasta riittävä joukkotuotantokapasiteetti. Uskon kuitenkin, että mallin huolellisella suunnittelulla se olisi luotavissa ja toteutettavissa siten, että ratkaistuiksi tulisivat niin nykyisen mallin tasa-arvoisuusongelma kuin sekin, ettei nykymallilla välttämättä voida tuottaa riittävästi osaamista yhä monimutkaisemmaksi käyvää turvallisuus- ja uhkaympäristöä varten.

Panu Moilanen

Jyväskylä