Keskustelu alkoi, kun Hanna Dufva peräänkuulutti koulun liikuntatunneille liikunnan iloa: Dufva piirsi kirjoituksessaan kuvan DDR-mallisesta kilpaliikuntatunnista, jolla mitataan ja kilpaillaan. Dufvan kirjoitukseen vastasi turhautunut ja nimimerkin ("Parhaani teen, mutta se ei riitä") perusteella myös alistunut liikunnan opettaja, joka hyökkäävin sanakääntein ja alentavin esimerkein tyrmäsi käytännössä kaiken esitetyn kritiikin vaatien arvostusta yliopistokoulutuksen saaneille liikuntatieteen (sic!) maistereille. Keskustelun päätti ainakin tältä erää TaM Aleksi Nieminen, joka oli ajatuksineen huomattavasti sovittelevampi mutta kuitenkin selvästi Dufvan kanssa samoilla linjoilla.
Liikunta on kansalaisvelvollisuus?
Liikunta on yleisestikin yksi suomalaisen keskustelun kesto- ja suosikkiaiheista. Paitsi että huippu-urheilijoidemme menestyminen tai menestymättömyys kansainvälisillä kilpakentillä puhuttaa, niin paljon puhutaan myös aivan tavallisten suomalaisten liikunnan harrastamisesta. Erityisesti keskustelussa on viime vuosina ollut pinnalla se, että yhä useamman suomalaisen katsotaan harrastavan liian vähän liikuntaa: kaikkein fanaattisimmat kauhistelijat puhuvat jopa liikkumattomasta kansanosasta.
Meitä suomalaisia yritetäänkin innostaa liikkumaan ja elämään terveellisesti ehkä voimallisemmin kuin koskaan aiemmin. Liikunnan ilosanomaa pyritään levittämään kaikenikäisille: koululiikunnan merkitystä korostetaan, Puolustusvoimat markkinoi varusmiespalvelusta maan suurimpana kuntokouluna ja keski-ikäisenä on aika siirtyä Kunnossa kaiken ikää –ohjelman tyyppisten toimenpiteiden kohteeksi. Kampanjoinnilla on ollut selvästi myös vaikutusta: esimerkiksi Kansallisen liikuntatutkimuksen mukaan suomalaisten liikuntainnostus on tasaisesti lisääntynyt – tai sitten tutkimukseen osallistuneet kansalaiset ovat vain oppineet sujuviksi valehtelijoiksi.
Liikunnan opettajat ovat siis paljon vartijoina. Suomen ainoa liikunnan aineenopettajien kouluttaja on Jyväskylän yliopiston liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnan liikuntapedagogiikan pääaine, joka on myös yksi maamme tavoitelluimmista yliopistokoulutuksista: esimerkiksi keväällä 2011 liikuntapedagogiikan 51 aloituspaikkaa havitteli 1405 hakijaa - vain vajaat 4% hakijoista sai siis toivomansa opiskelupaikan.
Liikkamaikaksi!
Miten nämä onnelliset sitten valitaan? Liikuntapedagogiikan opiskelijavalinta on kaksivaiheinen. Ensimmäisessä vaiheessa hakijat saavat valintapisteitä kirjallisesta aineistokokeesta ja koulumenestyksestään (kirjallinen koe enintään 50 p, ylioppilastutkinto enintään 36 p, opintomenestys lukion liikunnassa ja terveystiedossa enintään 8+1 p ja mahdollinen suoritettu liikunnan ohjauksen perustutkinto 2 p). Opiskelijavalinnan ensimmäinen vaihe on siis selkeän tietopuolinen: liikunnallisuudella ja liikuntataidoilla voi saada vain vajaat 10% pisteistä.
Tänne on päästävä! Monen hakijan kaukainen haave, Liikunta, siintää sembramäntyjen välistä Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäen kampuksella.
Toisessa vaiheessa, johon puolet osallistujista (60) valitaan ensimmäisen vaiheen yhteispisteiden ja puolet (60) ensimmäisen vaiheen kirjallisen kokeen pisteiden perusteella, tilanne kuitenkin muuttuu. Toinen vaihe koostuu liikuntakokeista ja opetustuokiosta. Liikuntakokeissa testataan liikuntataidot telinevoimistelussa, rytmiikassa ja vapaavoimistelussa, palloilussa, uinnissa, perusliikunnassa, hiihdossa ja luistelussa. Opetustuokiossa on tehtävänä liikuntasalissa opettaa valintaryhmän jäsenille ("oppilaille") koetilanteessa annettu liiketehtävä tai leikki.
Liikuntakokeista voi saada enintään 84 pistettä (yli kaksi kolmasosaa osion kokonaispisteistä) ja opetustuokiosta enintään 40 pistettä (vajaa kolmasosa osion kokonaispisteistä). Opiskelijoiden lopullinen valinta tapahtuu liikuntakokeista ja opetustuokiosta saatujen (eli valinnan toisen vaiheen) pisteiden summan perusteella - ensimmäisessä vaiheessa saadut pisteet eivät lopulliseen valintaan siis vaikuta.
Kun otetaan huomioon liikuntapedagogiikkaan hakevien määrä ja edellä tiivistetysti esitetyt valintaperusteet, päädytään vielä Dufvan varovaista arviotakin radikaalimpaan johtopäätökseen: muodollisesti päteväksi liikunnan opettajaksi voi päätyä vain sellainen hakija, joka on mitattavasti hyvä käytännössä kaikessa liikunnassa - eikä pelkästään hyvä edes riitä, vaan tiensä pitää raivata alle 5% eliittiin, mikä tarkoittaa melkoista himoliikkujaa tai huippu-urheilijaa.
Mitä tämä sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että tutkimusten mukaan entistä negatiivisemmin liikuntaan suhtautuvia ja entistä huonokuntoisempia koululaisia johdattavat liikunnan ihmeelliseen maailmaan opettajat, joille itselleen liikunta on aina ollut se juttu – he ovat olleet liikunnassa aina hyviä ja saaneet siitä onnistumisen elämyksiä. Tästä johtuen he eivät välttämättä osaakaan samaistua liikuntaan vastahankaisesti suhtautuvan, liikuntatunnit jopa piinallisiksi kokevan, liikunnallisesti lahjattomamman oppilaan asemaan. Kun liikunta on nyt nostettu yhdeksi kansakuntamme kohtalon kysymyksistä, tämä olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää.
Minä ja liikunta
Omat liikunnan opettajani ovat onnekseni olleet aina ainakin asenteiltaan melko hyviä - joskin ehkä vähän kaavoihin kangistuneita: meidän liikuntatunneillamme 1980- ja 1990-luvuilla ei tullut kuuloonkaan, että poikien liikuntatunneilla olisi esimerkiksi liikuttu musiikin tahtiin, vaan koululiikunta koostui hyvin perinteisesti pallopeleistä, yleisurheilusta, räkä poskella hiihtämisestä ja suossa tarpoen jo ajat sitten järveen heitettyjen rastien etsiskelystä. Integroituja liikunnan tuntejahan tuolloin ei harrastettu.
Lienee turha kertoa, etten ollut koululiikunnassa mitenkään erityisen hyvä: useimmissa taistoissa (eli kuntotesteissä, yleisurheilukilpailuissa, hiihtokilpailuissa jne.) jäin aina häntäpäähän, ja liikunta oli se oppiaine, jonka seiska tai kasi pilasi muuten mukavan arvosanojen rivin kaikissa todistuksissa lukion päästötodistukseen saakka. Innostuinkin liikunnasta oikeasti täysin omaehtoisesti, koululiikunnasta huolimatta, osittain vanhempien minulle luoman kannustinjärjestelmän ansiosta. Koululiikunnasta ei jäänyt minulle kuitenkaan mitään traumoja: tästä on kiittäminen liikunnan opettajieni ymmärtäväistä asennetta meitä köntyksiäkin kohtaan.
Opiskeluaikana liikuntainnostukseni syveni, ja jossain vaiheessa olinkin varmaan jo jonkinlainen liikunta-addiktikin. Myös nykyisin liikun melko paljon, vaikkein suoranaisesti sporttiselta atleetilta näytäkään - erityisesti minua puhuttelee liikkuminen musiikin tahtiin tai ainakin musiikkia kuunnellen. Asenteiltani olen terveysliikkujan ja kuntoliikkujan välimaastossa: harrastan liikuntaa ennen kaikkea oman terveyteni ja toimintakykyni ylläpitämiseksi. Liikunta on minulle tärkeä virkistyksen ja hyvän olon tuottaja, mutta harrastan liikuntaa myös oman fyysisen kuntoni ylläpitämiseksi. Teknofiilinä myös mittaan mielelläni liikkumistani, mutta kilpailemiseen liikunnassa suhtaudun kielteisesti.
Liikuntainnostukseni ja kiinnostukseni liikuntaa kohtaan on kuitenkin päässyt humpsahtamaan syvemmälle kuin kukaan (edes minä itse) olisi koskaan osannut aavistaa. Vanhoilla päivilläni olen paneutunut liikuntaan opinnoissani paitsi liikuntabiologisesta niin myös pehmeämmästä, lähinnä liikuntasosiologisesta näkökulmasta. Minua kiinnostaa tutkimuksellisesti se, miten erilaisia liikuntateknologian sovelluksia voidaan hyödyntää liikuntamotivaation herättämisessä, ylläpitämisessä ja voimistamisessa. Uskon katsovani liikuntaa ja liikunnan maailmaa hieman eri vinkkelistä kuin keskiverto liikuntatieteilijä: kömpelö ja ylipainoinen mies näkee asiat eri tavalla kuin se atleetti, jonka rasvaprosentti on kolme ja VO2max 72 ml/kg/min. Uskon, että se ei ole pelkästään huono asia.
P.S. Liikuntapedagogiikan valintaperusteita olisikin mielestäni perusteltua pohtia uudelleen: opiskelijavalintaan voitaisiin liikuntataitojen mittaamisen kustannuksella lisätä opettajaksi soveltuvuuden arviointia ja pitää valinnassa loppuun saakka mukana myös ensimmäisen vaiheen kaltaisia tietopuolisia komponentteja. Uskoisin, että tämä monipuolistaisi liikunnan opettajiksi kouluttautuvaa joukkoa.
P.S. Liikuntapedagogiikan valintaperusteita olisikin mielestäni perusteltua pohtia uudelleen: opiskelijavalintaan voitaisiin liikuntataitojen mittaamisen kustannuksella lisätä opettajaksi soveltuvuuden arviointia ja pitää valinnassa loppuun saakka mukana myös ensimmäisen vaiheen kaltaisia tietopuolisia komponentteja. Uskoisin, että tämä monipuolistaisi liikunnan opettajiksi kouluttautuvaa joukkoa.
