Jytky

Yksi kuluneen viikon suurimmista puheenaiheista - tai oikeastaan ainoa varsinainen puheenaihe - on ollut sunnuntaina käytyjen eduskuntavaalien tulos, ennen kaikkea perussuomalaisten suurvoitto eli soinilaisessa kielenkäytössä "jytky". Minun on myönnettävä, että vaalitulos oli melko yllättävä, enkä allekirjoita suurinta osaa niistä arvoista ja näkemyksistä, joita perussuomalaiset edustavat. Vaalivalvojaisten aikana ehdinkin liittyä pariinkin persuvastaiseen Facebook-ryhmään (mm. "Ei perussuomalaiselle Suomelle" ja "Minun Suomeni on kansainvälinen"). Mutta mitä vaalitulos loppujen lopuksi tarkoittaa?

Tasavallan presidentti Tarja Halonen totesi vaalien jälkeisenä tiistaina, että perussuomalaisten vaalivoitto kertoo siitä, että Suomessa on paljon erilaisia tyytymättömyyden aiheita , jotka kaikki eivät ole samanlaisia tai edes samaansuuntaan osoittavia. Samassa yhteydessä Halonen otti esille sen, että Suomessa muutos merkitsee ryntäämistä vaaliuurnille, ei kaduille. Tämä on minusta tärkeä huomio.

Perussuomalaisten suurvoitto vaaleissa tarkoittaa sitä, että suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä tapahtui pitkästä aikaa jotain merkittävää. Se, että kansalaiset osoittivat äänestämällä mieltään näinkin voimakkaasti, voidaan nähdä, kuten Halonenkin totesi, positiivisena asiana. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikanahan tilanne on ollut oikeastaan se, että riippumatta siitä, mitkä suurista puolueista istuvat hallituksessa, on hallituspolitiikka ollut aina melko samanlaista. Suurten puolueiden välillä on ollut todellisia eroja vain erilaisten vaalien alla, ja silloinkin erot ovat olleet lähinnä kosmeettisia: päällä on ollut joko sininen, punainen tai vihreä nuttu.

"Jytky" kuitenkaan tuskin vaikuttaa perussuomalaisen äänestäjän arkeen mitenkään. Ainoa asia, jossa muutos saattaa jollain tavalla näkyä, on politiikan kieli, joka on Suomessa kehittynyt jonkinlaiseksi teknokraattiseksi hallintohepreaksi, joka ei juurikaan puhuttele keskivertokansalaista, ja jonka ymmärtäminenkin saattaa olla joskus melko vaikeaa, vaikka puhe yleensä onkin nimenomaan kansalaisen omaan elämään ja elämänpiiriin liittyvistä asioista. Tällainen kehitys on varmasti aivan tervetullutta, jos kuitenkin pidetään huoli, että kansanomaisuus ei tarkoita mutkat suoraksi -tyyppistä yksinkertaistamista, selkeitä asiavirheitä, populismia ja pelonlietsontaa, niin kuin perussuomalaisten (ja osittain muidenkin puolueiden) puheissa valitettavan usein näiden vaalien alla tuntui käyvän.

Uudessa eduskunnassa perussuomalaiset ovat kolmanneksi suurin puolue ja yksi neljästä (keski)suuresta puolueesta. Tämä tarkoittaa parlamentaarisessa järjestelmässä sitä, että varsinkin siinä todennäköisessä tapauksessa, että perussuomalaiset päätyvät hallitukseen, he joutuvat tekemään kohtalaisiakin kompromisseja. Vaikka perussuomalaisten kansanedustajista esillä ovatkin olleet kaikkein eniten erilaiset ääriainekset (maahanmuuttokriittinen demagogi, käytännössä täysin kouluttamaton kansanmies, tosiasioilta silmänsä ummistava turvallisuusalan ammattilainen ja mannerlaattojen päälle rakennetuista ydinvoimaloista kauhistunut ex-kehonrakentaja), on valituista edustajista suurin osa todennäköisesti sitä samaa ainesta, jota Arkadianmäellä on istunut ennenkin - tai ehkei sittenkään: Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja, Lääketeollisuus ry:n nykyinen toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimeshän totesi Helsingin Sanomien haastattelussaa pääsiäislauantaina, että Perussuomalaiset onnistuivat siinä, missä Vasemmistoliitto on monesti epäonnistunut: "Soinin puolue nosti eduskuntaan duunareita, tutkijoita, kotiäitejä ja perusvirkamiehiä. Sitä voi vain ihailla." Ehkä näin on.

Kuten Tampereen yliopiston mediakulttuurin yliassistentti Juha Herkman totesi keskiviikon (20.4.2011) A-Studiossa, Suomi tuskin on Perussuomalaisten voitonkaan jälkeen syöksymässä tietämättömyyden, junttiuden tai ahdaskatseisuuden aikakauteen. Herkmanin mukaan Perussuomalaisten vaalivoiton voi ymmärtää myös eräänlaisena piristysruiskeena tai uuden aikakauden alkuna, vaikkei oma arvomaailma olisikaan samanlainen kuin perussuomalaisten. "Ei ole mitenkään huono asia, jos politiikka alkaa jälleen muistuttaa politiikkaa, eikä hallinnointia.", toteaa Herkman.

Ainoa todellinen huolenaihe minusta liittyy tällä hetkellä euroalueen Portugalille Euroopan rahoitusvakausvälineen ja Euroopan rahoitusvakausmekanismin kautta annettavaan tukeen. Vaikka onkin kieltämättä täysin käsittämätöntä, että eteläisen Euroopan tuhlarit ovat eläneet täysin surutta yli varojensa ja siten vaarantaneet koko euroalueen uskottavuuden ja toimintakyvyn, ei vaihtoehtoja näiden tuhlaajapoikien tukemiselle juuri ole. Kun hallitusneuvottelut varmasti venyvät ainakin toukokuun toiselle puoliskolle ja Kiviniemen toimitusministeriö ei suostune tukipakettia uudelle eduskunnalle esittelemään, on olemassa todellinen riski, että nimenomaan Suomi on se maa, joka estää Portugalin tukemisen. Se saattaa johtaa hyvinkin arvaamattomiin seurauksiin. Toivotaan, ettei niin käy.