Homoista, natseista, kirkosta ja hyvän tekemisestä

Suomessa on viime kuukausien aikana keskusteltu jälleen vilkkaahkosti homoseksuaalisuudesta. Keskustelu lähti liikkeelle lokakuussa lähetetystä, pari viikkoa sitten vuoden journalistisena tekona palkitusta Ajankohtaisen kakkosen homoillasta, jossa mm. Päivi Räsänen toisti jo moneen kertaan kuultuja, fundamentalistisuskonnollisia näkemyksiään homoseksuaalisuudesta. Lähestyvät eduskuntavaalit pitivät homokeskustelua kytemässä, mutta ilmiliekkeihin se leimahti jälleen maaliskuussa muutamien evankelisluterilaisen kirkon herätysliikkeiden käynnistämän Älä alistu! –kampanjan seurauksena. Kampanjan perusviesti oli se, että jos nyt vaikka sattuisi tuntumaankin siltä, että oma sukupuoli kiinnostaa vastakkaista sukupuolta enemmän, niin ei toki pidä alistua, vaan tarttua Raamattuun ja etsiä sieltä ratkaisu tilanteeseen – hieman odottamalla saattaa tapahtua vaikka ihme-eheytyminen.

Suomalaisten reaktio sekä Ajankohtaisen kakkosen homoiltaan että herätysliikkeiden kampanjaan oli eroaalto pääasiassa evankelisluterilaisesta kirkosta. Eroaallosta uutisoitiin ulkomaita myöten, ja kotimaassakin siitä keskusteltiin paljon. Kirkon viesti oli se, että kirkosta eroaminen on väärä ratkaisu, ja oikea tapa toimia olisi pyrkiä vaikuttamaan kirkon kantaan sen toimielinten kautta. Tämä kuulostaa minusta lähinnä huvittavalta selittelyltä – käytännössähän kyse on hurskastelusta, jonka taakse pyritään peittämään huoli hupenevista kirkollisveroeuroista.

Meistä suomalaisista suurin osa on tapakristittyjä – siis sellaisia kirkon jäseniä, jotka kuuluvat kirkkoon vain sen vuoksi, että vanhemmat ovat lapsen aikoinaan kirkon jäseneksi liittäneet. Tällaiselle ihmiselle ajatus siitä, että hänen pitäisi itse alkaa muuttaa jonkin kirkon kokoisen organisaation oppia ja suhtautumista tilanteessa, jossa hän huomaa sen ratkaisevasti poikkeavan omasta maailmankatsomuksestaan, on vähintäänkin outo: jos oma jäsenyys organisaatiossa perustuu lähinnä sattumaan, on hyvin epätodennäköistä, että ihmisen sitoutuminen yhtäkkiä nousisi tasolle, jolla hänellä olisi aitoa halua muuttaa näinkin sementoitua systeemiä sisältä päin – varsinkin, kun toimielimissä on useimmilla paikkakunnilla vankka vanhoillisuskovaisten miehitys, joka on tähän mennessä onnistunut estämään käytännössä kaikki kirkon edes moderniin vivahtavat kannanotot mm. seksuaalisuuteen liittyen. Paljon helpompi ja mielestäni täysin hyväksyttävä tapa toimia on yksinkertaisesti erota organisaatiosta, jonka arvoja ja uskoa ei koe omakseen. Itse toimin näin jo kymmenen vuotta sitten, eikä taivas ole vieläkään pudonnut niskaan – jo Luther muistutti aikoinaan, ettei taivaspaikkaa voi ostaa aneilla. Sama pätenee myös kirkollisveron maksuun.

Kirkosta eroamisen ohella näistä homoisista mediatapahtumista on myös keskusteltu. Toisaalta on – aivan oikeutetusti – kauhisteltu sitä, kuinka 2000-luvun Suomesta löytyy mielipiteiltään ja asenteiltaan suunnilleen pimeälle keskiajalle jumiutuneita ihmisiä, toisaalta on taas lähinnä sateenkaaren toiselta puolelta muistutettu, että jokaisella – myös sillä keskiajalle juuttuneella fundamentalistikristityllä – on oikeus mielipiteeseensä ja oikeus myös tuoda se julki.

Suomessa on toki mielipiteen- ja sananvapaus. Vastoin useimpien suomalaisten lujaa uskoa ne eivät kuitenkaan ole täysin rajoittamattomia. Rikoslaissa on jo 15 vuoden ajan ollut säädös, jolla kriminalisoidaan kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Tällaista toimintaa on jonkin kansanryhmän uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen. Samankaltainen sääntely on voimassa useimmissa EU-maissa, ja sen tausta on toisen maailmansodan aikaisissa tapahtumissa Natsi-Saksassa, jossa vastaavanlaisella kiihottamisella ensin muokattiin yleinen mielipide negatiiviseksi natsien alempiarvoisina pitämiä ihmisryhmiä (esim. homoja, kroonisesti vaikeasti sairaita ja juutalaisia) kohtaan, minkä jälkeen noiden ihmisryhmien likvidointi yhteiskunnasta oli helpommin toteutettavissa. Vaikka vertaus natsien propagandaan saattaakin tuntua vaikeasti hyväksyttävältä, se on mielestäni täysin perusteltu: myös natsien propagandassa lähtökohtana oli rakentaa kuva ihanteellisesta ja moitteettomasta kansalaisesta, jonka avulla sitten pystyttiin havainnollistamaan milloin minkäkin ihmisryhmän alempiarvoisuutta. Suomessa vastaava pyrkimys näkyy selvästi homovastaisessa retoriikassa: homot toki hyväksytään ihmisinä, mutta silti esimerkiksi avioliitto ja adoptio-oikeus kuuluvat vain miehen ja naisen väliseen, luonnolliseen parisuhteeseen. Fundamentalistikristittyjen ja natsien propagandan lukeminen rinnakkain avaakin silmät lopullisesti: fundamentalistikristityillä on oltava jossain piilossa oma Göbbelsinsä.



Kuvassa on Buchenwaldin keskitysleirin homoseksuaalisia vankeja, jotka natsit merkitsivät vangin vaatteissa olleilla vaaleanpunaisilla kolmioilla. Natsit kohdistivat homoihin uudelleenkasvatustoimenpiteitä (Umerziehungsmassnahmen), joiden tavoitteena oli muuttaa homoseksuaalinen persoonallisuus heteroseksuaaliseksi. Lisäksi homoseksuaalisuutta yritettiin parantaa mm. erilaisilla kirurgisilla toimenpiteillä ja istutteilla ja homoseksuaalista käyttäytymistä estää "vapaaehtoisilla" kastraatioilla - natsien opinkin mukaan homo sai kyllä olla, kunhan ei vain toteuttanut suuntautumistaan mitenkään. Olenkohan kuullut tämän joskus myöhemminkin?

Vakavin ulottuvuus parhaillaan vellovassa homokeskustelussa liittyy kuitenkin mielestäni siihen, millainen viesti välitetään niille tuhansille nuorille, jotka pohtivat parhaillaan omaa seksuaalisuuttaan ja sitä, miten siihen tulisi suhtautua. Nykyisin niin lääketieteessä kuin psykologiassakin ollaan sitä mieltä, ettei homoseksuaalisuudessa ole kyse mistään sellaisesta ihmisen ominaisuudesta, jota pitäisi pyrkiä jotenkin muuttamaan tai parantamaan. Tämän näkemyksen kanssa fundamentalistikristittyjen näkemys homoseksuaalisuudesta Raamatun vastaisena tilana, josta yksilö pitää pyrkiä eheyttämään, on voimakkaasti ristiriidassa. Kun tiedämme, millaisia psyykkisiä paineita nuoriin nyky-yhteiskunnassa kohdistuu jo muutenkin, on tällaisen täysin edesvastuuttoman viestin levittäminen täysin käsittämätöntä – varsinkin, kun toimintaa vielä perustellaan kristillisellä lähimmäisenrakkaudella.

P.S.
Aivan oman pohdintansa arvoinen asia on se, pitäisikö avioliitto, adoptoiminen ja lasten hankinta myös luonnollisin menetelmin kieltää ennen kaikkea heteroilta, joiden menestys näissä lajeissa ei ole ollut kovinkaan kehuttava: puolet avioliitoista päättyy eroon, ja onnellisissa heteroperheissäkin kasvaneilla lapsilla menee huonosti: esim. vuoden 1987 kohortista viidesosalla on mielenterveyden häiriöitä, neljäsosa on elänyt toimeentulotuella ja neljäsosalla on rikosrekisteri. Avioliitto- ja lastenhankintaluville olisi siis tosiaan tarvetta.

P.P.S.
Joku muistanee nyt muistuttaa, että kirkollisverorahoilla tehdään paljon hyvää. Niin varmasti tehdäänkin, mutta niillä tehdään myös paljon pahaa ja pyöritetään myös hyvin turhaa hallintoa. Siksi olenkin omalta osaltani päätynyt siihen, että teen hyvää Punaisen Ristin kautta. Vaikkei sen Veripalvelu homoverta huolikaan, niin silti se on minusta periaatteineen sellainen järjestö, jonka hyvän tekemistä olen valmis tukemaan.