Armeijaan tulisi mennä vasta opintojen jälkeen

Tommi Hermunen kertoi kolumnissaan (HS Torstai 22.8.) kokemuksiaan armeijasta ja siellä kohtaamistaan johtajista. Kirjoitus herättää paitsi pohtimaan armeijan johtajakoulutuksen nykytilaa, niin myös miettimään nykyisen varusmiespalveluksen järkevyyttä.

Maamme turvallisuusuhat ovat parissa vuosikymmenessä muuttuneet merkittävästi. Sotilaallisen konfliktin mahdollisuus on vähentynyt, ja yhteiskuntaa uhkaavat ennen kaikkea ”tekniseen huoltovarmuuteen” liittyvät tekijät, mm. tietojärjestelmien toimintaan, sähkönsaantiin ja viestintään liittyvät ongelmat.

Näihin uhkiin vastaamisessa tarvitaan osaamista, jota voi hankkia esimerkiksi korkeakouluista. Olisi varmasti sekä yleinen että varusmiespalvelusta suorittavien etu, että yhä useampi suorittaisi varusmiespalveluksen opintojensa jälkeen, valmiina asiantuntijana. Nykyinen varusmiespalvelus ei kuitenkaan juuri mahdollista tätä.

Varusmiespalvelus ei ole alkuvaiheessa millään tavalla eriytettävissä, vaan tohtoroitunut 28-vuotias perheenisä saattaa löytää itsensä sulkeisista samana vuonna ylioppilaaksi kirjoittaneiden pojankoltiaisten kanssa häntä itseään kymmenen vuotta nuoremman alikersantin ottaessa kaiken ilon irti kulmarautojen tuomasta hetken huumasta.

Varusmiespalveluksen ja siviiliopintojen nykyistä parempi integroiminen on nykytilanteessa välttämätöntä. Kyse voi olla toisaalta koulutussisältöjen yhteensovittamisesta, toisaalta taas sellaisista hallinnollisista ratkaisuista, joilla puolin ja toisin tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin kumppanin antaman koulutuksen arvo.

Yksi mahdollisuus olisi se, että asevelvollisuuden voisi suorittaa suorittamalla korkeakoulututkinnon soveliaalla alalla ja tarvittaessa täydentämällä osaamistaan sotilaallisella peruskoulutuksella, jollainen on otettu käyttöön mm. Ruotsissa yleisen asevelvollisuuden käytännössä lakattua. Tällainen sotilaallinen peruskoulutus voitaisiin suunnitella perinteistä varusmiespalvelusta yksilöllisemmin vastaamaan sen suorittajien siviilikoulutusta esim. joukkoyksikkötasolla.

Politiikkaa. Hyi saatana!

Syksyllä pidettyjen kuntavaalien yhteydessä puhuttiin taas paljon siitä, kuinka vaikeaa oli ollut löytää vaaleihin ehdokkaita. Syyksi ehdokaspulalle tarjottiin yleistä kiirettä ja sitä, ettei yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja yhteisten asioiden hoito enää kiinnosta samalla tavalla kuin ennen.

Minua pyysi ehdokkaaksi kolme eri puoluetta. Mikään näistä seireeneistä ei kuitenkaan laulanut niin kauniisti, että olisin ehdokkaaksi suostunut. Kieltäydyin kohteliaasti vedoten kiireisiini ennen kaikkea väitöskirjani kanssa. Syy onkin ihan todellinen: jos väitöstutkimuksen kanssa ei vielä ole kiireitä, niin kohta varmasti tulee, ellei halua vaihtaa oppiainetta historiaan. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen minua kiinnostaa sen sijaan kovastikin.

Kieltäytymiselleni on kuitenkin myös toinen, ehkä tärkeämpikin syy. Se on se, että yhteiskunnallisen vaikuttamisen järjestelmämme, joka perustuu poliittisiin puolueisiin, ei enää mielestäni vastaa nykyaikaa, minkä lisäksi se on - no, suoraan sanottuna vastenmielinen. 

Suomalainen puoluekenttä on muodostunut aikoinaan todellisten yhteiskunnallisten jakolinjojen seurauksena. Suomen sisällissota, sota, suhtautuminen Neuvostoliittoon ja kansalaisten yhteiskunnallinen asema ja elinkeinot ovat hyvin pitkälle muovanneet suomalaisen puoluekentän sellaiseksi kuin se on nykyään. Maailma ja yhteiskunta puolueiden ympärillä ovat muuttuneet, mutta puolueet eivät juurikaan: perussuomalaisissakin on kyse vain uudelleennimetyistä SMP:läisistä, joita on ollut kauemmin kuin mitä itse olen elänyt. Uusin tulokas todellisessa, vakavasti otettavassa puoluekentässä ovat Vihreät, joilla heilläkin on hyvinkin kolmikymmenvuotinen taival takanaan: puolueen muodostuminenhan alkoi oikeastaan ketjujen kilinästä Koijärvellä vuonna 1979.

Puolueiden pitkä historia näkyy myös siinä, että jokainen suomalainen tietää, mitä kukin puolue edustaa ja millaisia sen jäsenet ovat. Kerrataanpa. Tasapuolisuuden vuoksi ihan aakkosjärjestyksessä.

Kansallinen kokoomus. Kokoomuslaiset ovat rikkaita porvareita. Puolueen ajattelu perustuu kolmeen kivijalkaan - kotiin, uskontoon ja isänmaahan. Rukkia käymättömän hintin, sivarin tai ateistin on siis turha yrittää pyrkiä  samaan sikari- ja konjakkihöyryiseen kabinettiin päättämään maan suunnasta kokoomuslaisten vuorineuvosten kanssa. Heikompaa ainesta varten puolueen ideologiasta on saatavilla myös puolusihteerin tiivistys: "Kokoomuslaisen ideologian perusyksikkö, jos voi näin sanoa, on aina minä, eikä varmasti me."

Keskusta. Oikeasti siis Maalaisliitto, joka jo nimenä kertoo, mistä on kyse: landeista. Junteista siis. Ja juntistahan ei tule salonkikelpoista, vaikka se kuinka muuttaisi Töölöön tai Tampereelle. Kaikilla keskustalaisilla on juuret syvällä suomalaisessa turpeessa, ja se näkyy, kuuluu ja haisee. Imagoa on yritetty parantaa jo parillakin naisella, mutta valitettavasti ne molemmat ovat mokanneet ja raskaasti. Lisäharmina on vieteriukko nimeltä Paavo, joka ponnahtaa esille juuri silloin, kuin sitä vähiten kaivattaisiin. 

Kristillisdemokraatit aloittavat keskustelun ei-pyhien kanssa lyömällä näiltä napakasti pyhällä kirjalla tajun kankaalle ja työntämällä Katekismuksen suuhun - muutenhan korviin saattaisi kantautua jokin moderni mielipide. Arvot kristillisdemokraattiseen toimintaan etsitään valikoiden parin vuosituhannen takaa - homoja, aborttia ja salmiakkikossua ainakin vastustetaan. Naisten vaikenemista seurakunnassa ei  sen sijaan kehdata vaatia, koska arkkienkeli-Räsänen kuitenkin on jo päässyt karkuun hellan ja nyrkin välistä.

Perussuomalaiset. Perussuomalaisille on ominaista se, että he kaikki ovat tyhmiä - paitsi ne, jotka ovat rasisteja. Perussuomalaisuus on kuin lepra: kun kerran olet erehtynyt persuksi, on elämäsi lopullisesti pilalla, ja oikea ratkaisu olisi hakeutua Seilin saarelle tai muuhun vastaavaan paikkaan piiloon kunnon ihmisten katseilta. Jos persu päättää kuitenkin jäädä normaalien ihmisten pariin, hän myöntyy siihen, että medialla ja kunnon kansalaisilla on rajoittamaton pilkkaoikeus.

Ruotsalainen kansanpuolue. Suomenruotsalaiset ovat poliittisen kentän pullasorsia, jotka uiskentelevat omassa pikku ankkalammikossaan vailla huolta huomisesta: meni miten meni, niin hallituksessa ollaan aina ja rahaakin on enemmän kuin muilla yhteensä. RKP:n poliittinen agenda on hyvin lyhyt ja yksinkertainen: ruotsin kielen ja ruotsinkielisten puolustaminen riippumatta siitä, onko se annetussa tilanteessa X millään tavoin järkevää. Mitä väliä sillä on? Ruotsi kuitenkin on Suomen toinen virallinen kieli. Förstår du?

Sosialidemokraatit. Demarit ovat kunnon kommunistien light-versio, joiden aika menee lähinnä tasapainoiluun ja selittämiseen. Periaatteessa ollaan ns. proletariaatin puolella, mutta käytännössä poliittista eroa esim. edellä mainittuun kokoomukseen on vaikea nähdä lukuun ottamatta vaalikampanjoiden aikoja, jolloin soppatykit ajetaan asemiin työväentaloilta ja kaiken maailman reppanat huijataan äänestämään parempaa huomista.

Vasemmistoliitto. Vasemmistoliitto on se, mitä on jäljellä niistä kunnon kommunisteista, jotka eivät ryypänneet itseään hengiltä halvalla itäviinalla. Vasemmistoliiton ohjelmassa keskeistä on työ, ennen kaikkea sen määrän minimoiminen. Sen sijaan oleellista on keskittyä pönkittämään omaa intellektuellin imagoa ja puolustamaan maan sorrettuja, joista suurin osa on niin sorrettuja, etteivät raukat edes tajua olevansa sorrettuja, vaan he saattaisivat elää elämäänsä ihan onnellisina ja tyytyväisinä ellei vasemmistoälykkö kiitäisi paikalle kertomaan, kuinka huonosti asiat oikeasti ovat. Vasemmisto on vihreiden ohella se ryhmä, jonka kannattajat jäävät aina sään takia vaaleissa kotiin - riippumatta siitä, millainen sää on. 

Vihreät ovat niitä, jotka istuvat paksuissa villapaidoissaan nuotiolla teekuppi kourassa, filosofeeraavat ja tietävät aina kaiken paremmin kuin muut. Tai näin oli ennen: nykyisin villapaidat on korvattu mukavan trendikkäillä citykuteilla, tee luonteikkaalla luomuviinillä ja nuotio mukavalla kabinetilla Kruununhaassa. Alkuperäinen ekohömpötyskin on puolueen ajatusmaailmasta saatu melko tarkkaan häivytettyä, ja esimerkiksi ydinvoima ja seulan lailla vuotava myrkkykaivos ovat nykyään ihan ookoo, kunhan ne vain ovat riittävän kaukana kehä kolmosen pohjoispuolella. 

Suomalaisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen tiukka ankkuroituminen puolueisiin tarkoittaa sitä, että jos asetut vaaleissa ehdokkaaksi, sinun on käytännössä pakko tehdä se jonkin puolueen listalla. Puolueen listalla ei voi olla ehdokkaana identifioitumatta tuohon puolueeseen hyvin vahvasti: sinuun liitetään ko. puolueeseen liittyvät mielikuvat, käsitykset ja ennakkoluulot - halusitpa sitä tai et.

Puoluepolitiikka on mielestäni liian usein rumaa ja likaista niin, että varsinaiset asiat peittyvät puoluepolitikoinnin alle. Kirjoitin pari vuotta sitten masentavista kokemuksistani vuodestani ylioppilaskuntapolitiikassa. Viime aikoina tehdyt huomiot valtakunnanpolitiikasta eivät ylennä mieltä yhtään sen enempää: Sauli Niinistön työryhmän Ihan tavallisia asioita -kampanja sai päälleen täyslaidallisen aatteelliselta vastapuolelta pääasiassa vain sen takia, että tavalliset asiat olivat lähtöisin naapurileiristä. Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäen poissaoloa milloin mistäkin kissanristiäisistä - mutta ennen kaikkea Savonlinnan oopperajuhlien pseudosatavuotisjuhlista - kauhisteltiin pääasiassa poliittisen kentän toiselta laidalta - paitsi, jos huomautettavaa löydettiin esimerkiksi Arhinmäen tennareista.

Yhteiskunnallisen vaikuttamisen perustuminen puoluepolitiikkaan tarkoittaa käytännössä myös sitä, ettei kansaa edustava kansanedustaja tai kunnanvaltuutettu saa käytännössä itse päättää, mitä mieltä hän mistäkin asiasta on, vaan päätökset tehdään puolueissa ryhmätasolla, ja niiden noudattamista säätelee ryhmäkuri, jonka rikkominen on sanktioitu isolaatiolla. Tarvehierarkiansa tuntevat tietävät, ettei ihmisen kaltaiselle sosiaaliselle eläimelle ole olemassa juuri pahempaa rangaistusta. Käytännössä ryhmäpäätökset tarkoittavat sitä, ettei yksilö voi juuri lainkaan hyödyntää päätöksenteossaan omaa osaamistaan, asiantuntemustaan ja näkemyksiään - siis juuri niitä asioita ja ominaisuuksia, joiden perusteella harkitseva äänestäjä on hänelle todennäköisesti äänensä antanut.

Toisaalta harkitseva äänestäjä on äänestyspäätöstä tehdessään ottanut huomioon myös sen, että Suomessa käytössä olevan D'Hondtin listavaalijärjestelmän takia ääni ei mene ainoastaan yksilölle, vaan aina myös listalle - käytännössä siis puolueelle. Tästä seuraa taas se, että on melko yleistä, että hyvinkin ääniä keränneet, puoluelistojen ulkopuolella ehdokkaaksi asettuneet ehdokkaat jäävät kauaksi tavoittelemistaan vaikuttamisen paikoista, jotka jaetaan pääasiassa neljän suurimman puoleen kesken muiden jakaessa jäljelle jääneet rippeet.

Helsingin Sanomat kertoi 13.1.2013, että vain noin kolmannes suomalaisista tietää, mitkä puolueet ovat tällä hetkellä hallituksessa. Åbo Akademin valtio-opin professori Kimmo Grönlund toteaa samassa jutussa, ettei puolueissa vaikuttaminen ole suomalaisten keskuudessa erityisen suosittua, ja puolueita suorastaan vieroksutaan, mutta päivänpoliittisista kysymyksistä pystytään ja halutaan kyllä keskustella. Ymmärrän hyvin, miksi näin on. En minä ainakaan ole valmis siihen, että jos haluan osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, tulee kaupanpäälle pahimmillaan reilun sadan vuoden aikana muodostunut imago - oli sitten kyseessä lahtarin, punikin, viherpiipertäjän tai jonkin muun olennon viitta.

Helsingin Sanomat on myös kysynyt muutamalta nykyiseltä ja entiseltä poliittiselta vaikuttajalta, miten tilannetta voitaisiin muuttaa. Vastaukset ovat vaikeatulkintaisia ja eräällä tavalla ylimielisiä: Riitta Uosukainen syyttää tilanteesta kotikasvatusta ja viihteellistymistä, Seppo Kääriäinen puhuu sekavia draamasta ja Vesa-Matti Saarakkala syyttää kaikesta Euroopan unionia. Ainoa, joka on mielestäni oikeilla jäljillä, on Rosa Meriläinen. Hänen mielestään nykyinen edustuksellinen demokratia ei enää riitä, vaan esimerkiksi kunnallista osallistuvaa demokratiaa pitää lisätä. Olen aika lailla samoilla linjoilla.