Valitaanko tänään taas 200 lammasta?

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen muistuttaa tämän päivän lehdessä julkaistussa kolumnissaan meitä suomalaisia siitä, ettei kansanvalta ole itsestäänselvyys. Suomalaisen kansanvallan historia onkin kunniakas ja komea: vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa Suomessa siirryttiin Euroopan vanhanaikaisimmista säätyvaltiopäivistä aikansa uudenaikaisimpaan, yksikamariseen kansanedustuslaitokseen, ja samassa yhteydessä myös naisille annettiin samat poliittiset oikeudet kuin miehille - ensimmäisenä valtiona Euroopassa. Sotien aikana Suomi oli sotaa käyvistä maista yksi harvoista, jossa parlamentin toiminta jatkui lähes normaalina koko sodan ajan, ja jossa hallinto muutenkin järjestettiin samanlaisena demokratiana kuin ennen sotia.

Suomalaiset ovat tottuneet luottamaan hallintojärjestelmänsä, virkamieskunnan ja hyvin pitkälle myös poliitikkojen toimivan kansan edun mukaisesti, läpinäkyvästi ja moraalisesti kestävästi. Suomen historian perusteella tuolle luottamukselle onkin hyvät perusteet: tilanne on käytännössä ollut aina tämä. Onko tuosta luottamuksesta kuitenkin kehittynyt sinisilmäisyyttä? Käytetäänkö kansan luottamusta vallankäyttäjiin ja -käyttöön jo hyväksi?

Lobbaaminen kuuluu politiikan tekoon ja lainsäädäntötyöhön. Suomessa lobbarit - käytännössä siis erilaiset etujärjestöt - ovat onnistuneet toiminnassaan jopa yli odotusten: maassamme on 2000-luvulla toteutunut lainsäädäntöhankkeita, joiden sisältö ei kestä tarkempaa tarkastelua esimerkiksi demokraattisten perusoikeuksien näkökulmasta, mutta jotka siitä huolimatta on runnottu läpi. Lisäksi valmisteilla on ainakin yksi suuri kokonaisuudistus, jonka valmistelussa on havaittavissa vastaavia piirteitä.

Suomen tekijänoikeuslaki harmonisoitiin Europaan unionin lainsäädännön mukaiseksi tekijänoikeuslain uudistuksessa 2004. Tässä "Lex Karpelana" tunnetussa lakiuudistuksessa suomalaiset olivat jälleen paavillisempia kuin paavi itse: ilmeisesti mikään muu EU-maa ei ole implementoinut tekijänoikeusdirektiiviä yhtä tunnontarkasti kuin suomalaiset. Lakiuudistuksessa tehtiin rangaistavaksi mm. luvaton tiedostojenjakelu ja laittoman aineiston lataaminen Internetistä (kokonaisuudessaan siis ns. warettaminen), minkä lisäksi kiellettiin piraattikopioiden maahantuonti ja tehokkaan kopiosuojauksen purkaminen tekijänoikeudellisesti suojatun teoksen kopiointia varten.

Eniten tekijänoikeuslain uudistuksessa puhutti kuitenkin sen 50. pykälässä oleva kielto kopiosuojausten kiertoon tarkoitettujen tuotteiden ja palveluiden levittämisestä. Lain perusteluissa mainitaan, että myös kiertämisohjeiden tarjoaminen organisoidun tai kaupallisen palvelun puitteissa voi olla laissa mainittua teknisen toimenpiteen kiertämiskeinon levittämistä. Tätä on yleisesti pidetty demokraattisiin perusoikeuksiin kuuluvan sananvapauden rajoittamisena. Lain sisällön syvintä olemusta yritettiin selvittää ns. organisoitu keskustelu -hankkeella, mutta koska korkein oikeus ei antanut valituslupaa hovioikeuden langettavasta tuomiosta (käräjäoikeuden tuomi oli vapauttava), ei lopullista tulkintaa siitä, saako Suomessa keskustella em. asioista, ole vieläkään olemassa. Perusoikeusmyönteisesti ajatellen asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää, mutta jostain syystä perusoikeudet voidaan tässä tapauksessa väliaikaisesti unohtaa.

Vastaavalla tavalla perusoikeudet on voitu unohtaa ns. Lex Nokiana tunnetussa sähköisen viestinnän tietosuojalain uudistuksessa, joka tuli voimaan 1.6.2009. Uudistuksessa ns. yhteisötilaajille annettiin oikeus käsitellä sähköisen viestinnän tunnistamistietoja, jos epäillään yrityssalaisuuksien paljastumista. Yhteisötilaajien automaattinen tarkkailu ei edellytä edes epäilyä, että yrityssalaisuuksia olisi vuodettu - työnantajalla on siis suuremmat oikeudet kuin esimerkiksi poliisilla, joka ei pääse käsiksi vastaaviin tunnistamistietoihin, jos vain epäilee yrityssalaisuuden rikkomista.

Lex Nokia on saanut pilkkanimensä siitä, että Helsingin Sanomat kertoi helmikuussa 2009 Nokian uhanneen, että yhtiö lähtee Suomesta, jos lakia ei muuteta. Nokian mukaan tämä ei pidä paikkaansa, vaikka HS kertoi tietojensa perustuvan kymmenien lain valmistelussa mukana olleiden haastatteluihin.

Uusin yritys perusoikeuksien suhteen kyseenalaisella lainsäädäntöhankkeiden sektorilla on meneillään oleva esitutkinta- ja pakkokeinolakien sekä poliisilain uudistus. Jo nykyisellään Suomen pakkokeinolaki on eurooppalaisia vastineitaan selvästi löysempi: esimerkiksi kotietsintä ei Suomessa toisin kuin muissa eurooppalaisissa demokratioissa edellytä tuomioistuimen poliisille antamaa kotietsintälupaa, vaan poliisi päättää itse kotietsintöjen suorittamisesta. Pakkokeinolain uudistuksessa poliisin valtuuksia ollaan laajentamassa lisää nimenomaan teknologisen valvonnan osalta: esityksen mukaan poliisi saisi mm. tutkintoihin liittyen tehdä verkon kautta tietomurtoja ja asentaa epäiltyjen tietokoneiseen vakoiluohjelmia. Poliisille annettaisiin käytännössä oikeus vakoilla näppäimistön painalluksia reaaliajassa ja lukea tietokoneelle tallennettuja tiedostoja, esimerkiksi asiakirjoja ja valokuvia. Muutoksen tarpeelle ei ole esitetty selkeitä perusteluja, ja sitä pidetäänkin yleisesti vakavana yrityksen loukata kansalaisten yksityisyyden suojaa.

Miten tällaiset lakiesitykset sitten syntyvät ja menevät läpi? Kuten totesin, esitysten synnyn taustalla ovat varmasti eri etujärjestöjen ja yritysten lobbarit, jotka aivan laillisesti pyrkivät vaikuttamaan lainsäätäjiin siten, että niiden toiminta olisi mahdollisimman helppoa. Syylliset näiden aivopierujen läpimenoon taas löytyvät Arkadianmäeltä, niiltä kahdeltasadalta kansanedustajille varatuilta tuoleilta. Kansanedustajuus on nykyään vaikea tehtävä: käsiteltävät asiat ovat usein niin monimutkaisia, että tehtävien päätösten sisällön ymmärtäminen vaatisi erikoisasiantuntijuutta useammaltakin alalta. Kun kansanedustajat nimensä mukaisesti edustavat kansaa, on koolla melko sekalainen seurakunta: joillain kansanedustajista on hyvinkin syvällistä asiantuntemusta, mutta yleensä vain melko suppealta alalta, ja jotkut kansanedustajista taas toimivat tehtävässään enemmän maalaisjärjellä ja mututuntumalla, ilman laajaa formaalia osaamista tai koulutusta. Asioihin perehtyminen vaatisi taas aikaa ja vaivaa - esimerkiksi esitutkinta- ja pakkokeino- sekä poliisilakien uudistusehdotus on tuhatsivuinen asiakirja - jolloin kansanedustajan houkutus äänestää niin kuin eduskuntaryhmä käskee, on melkoinen.

Mielestäni paras ratkaisu tilanteeseen olisi se, että kansanedustajat alkaisivat päätöksenteossaan oikeasti kuunnella kansaa. Kaikkiin em. lakiesityksiin liittyen on mm. erilaisissa kansalaisjärjestöissä tehty valtavasti työtä, ja esitysten sisällön ongelmista on saavutettu myös melko laaja konsensus. Tästä huolimatta esim. Lex Karpela ja Lex Nokia hyväksyttiin sellaisenaan - hallituspuolueiden kansanedustajien äänillä ryhmäpäätösten mukaisesti. Toivottavasti tämän päivän eduskuntavaaleissa onnistutaan valitsemaan Arkadianmäelle luku- ja ajattelutaitoisia, itsenäisiä kansanedustajia, jotka uskaltavat tehdä päätöksensä sen mukaan, mikä heidän oma käsityksensä asiasta on - huolellisen paneutumisen jälkeen. Ryhmäpäätösten taluttamina kiltisti vaikka teuraalle tepsuttavien kansanedustajien palkkaa nauttivien lampaiden ajan pitäisi olla ohi.