Elämäsi kuuluu isänmaalle - Maanpuolustuskasvatus Suomen kouluissa

(Artikkeli on julkaistu Keski-Suomen Maanpuolustaja -lehden numerossa 1/2018.)

Maanpuolustuskasvatusta Suomen kouluissa pyrittiin edistämään monin tavoin. Oskari Väänäsen kirja esitteli vastaavaa opetusta muissa maissa ja Väinö Valorinnan ”Pieni Maanpuolustaja” oli kansakouluille tarkoitettu maanpuolustuskasvatuksen oppikirja. Taustalla olevassa kuvassa on Vienan Karjalassa sijainneen Vuokkiniemen kunnan Jyvälahden kansakoulun oppilaita maaliskuussa 1943 (SA-kuva).

Sisällissodan jälkeen, 1920-luvun alussa, virisi Suomessakin ajatus, että maanpuolustuksen vahvistamiseen tähtäävä opetus tulisi aloittaa jo koulun alimmilla luokilla. Ajatus oli todennäköisesti peräisin niin ikään Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa itsenäistyneistä Baltian maista, joissa maanpuolustuskasvatus oli heti itsenäistymisen jälkeen tuotu osaksi alakoulujenkin opetusta.

Keski-Suomessa oltiin aktiivisia 

Konkreettinen esitys maanpuolustuskasvatuksen tuomisesta osaksi kouluopetusta tehtiin Keski-Suomessa. Jyväskylän tarkastuspiirin kansakoulun opettajien vuosikokous nimittäin päätti keväällä 1935 opettaja Aleksi Ikosen alustuksen pohjalta, että kansakoulussa tulisi opettaa maanpuolustuksen alkeita. Ajatusta alettiin levittää lehtikirjoituksilla mm. Hakkapeliitassa, Kansakoulun lehdessä ja Opettajain lehdessä. Tärkeää oli myös se, että asiasta saatiin innostumaan myös kouluhallituksen kouluneuvos Alfred Salmela, jolla oli siteitä Keski-Suomeen - hän oli valmistunut kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista. Samana vuonna myös sotaväen päällikkö, kenraali Hugo Österman teki ehdotuksen komitean asettamisesta suunnittelemaan maanpuolustusopetusta.

Asia ei kuitenkaan edelleenkään edennyt sen ajajien toivomalla nopeudella. Ajatuksen vastustajat pelkäsivät maanpuolustusopetuksen olevan "aseiden kalistelua" ja "kivääri karttakeppinä olemista". Kun virallista päätöstä maanpuolustuksen opettamisesta kansakouluissa ei alkanut kuulua, Jyväskylän piirin kansakouluntarkastajana toiminut Väinö Valorinta julkaisi vuonna 1937 kirjasen nimeltä "Maanpuolustusopetus kansakoulussa".

Kirjasessaan Valorinta tuo esille, että vaikkei varsinaista päätöstä maanpuolustusopetuksesta olekaan, voidaan moniin oppiaineisiin liittää maanpuolustuksellisia näkökulmia, jolloin varsinaista omaa oppiainetta ei välttämättä edes tarvita - nykyisin tällaisessa tilanteessa puhuttaisiin integroidusta opetuksesta. Lisäksi Valorinta muistuttaa, että kansakoulun kahdella viimeisellä luokalla voidaan opettaa yhtä ylimääräistä, koulun johtokunnan hyväksymää ainetta - esim. maanpuolustuskasvatusta. Tämän järjestelyn ongelmana olisi kuitenkin se, että oppikouluun siirtyneet jäisivät tällaisen opetuksen ulkopuolelle.

Valorinnan kirjasen keskeisin sisältö onkin ajatuksia siitä, kuinka perinteisiin kansakoulun oppiaineisiin voidaan tuoda maanpuolustuksellisia sisältöjä: uskonnossa "selvennetään kansalaisvelvollisuuksia isänmaata kohtaan", historiassa "opitaan tuntemaan esi-isien sankaritekoja" ja eläinopissa "maanpuolustuksen kannalta on aihetta kohdistaa huomio hevoseen, koiraan, lampaaseen ja kyyhkyseen". Lisäksi kirjasessa esitetään kansakoulun maanpuolustusopin tieto- ja taitovaatimukset, joissa liikutaan kuitenkin vielä hyvin yleisellä, perinteisten kansalaistaitojen tasolla.

Esimerkkiä muista maista 

Jatkosodan kynnyksellä, keväällä 1941 ilmestyi Oskari Väänäsen kirja "Nuoriso aseissa". Väänänen oli Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen miekkailun opettaja. Kirja ei pyrikään käsittelemään aihettaan objektiivisesti, vaan Väänänen toteaa sen esipuheessa kirjan saavuttaneen tarkoituksensa, jos se "herättää lukijassa myötämielisyyttä nuorisomme maanpuolustuskasvatusasiaa kohtaan".

Väänäsen kirjassa esitellään maanpuolustuskasvatusta useissa eri maissa, mutta suuri osa siitä on Saksan kasvatus- ja koulutusjärjestelmän esittelyä. Esittely on kirjoitettu ihailevaan sävyyn ja mm. natsijohtajia siteerataan laajasti. Kirjassa maanpuolustuskasvatuksen tarpeellisuutta perustellaan kokemuksilla nykyaikaisista sodista, joissa "suunnaton elävän aineksen hukka pakottaa tuomaan rintamalle yhä nuorempia ikäluokkia", joiden kaatuneiden prosentti on selvästi suurempi kuin vanhojen joukkojen vastaavat luvut. Syyksi tälle Väänänen esittää sen, että "uudet ikäluokat eivät olleet ehtineet saada riittävää koulutusta eikä niillä ole riittävää fyysillistä yleiskuntoa kestämään sodan rasituksia ja kurjuutta". Ajatus on selkeä ja nykyihmisen näkökulmasta melko makaaberi: lapsia ja nuoria tulee jo kouluaikana kouluttaa ja koulia niin, että heitä voidaan tarvittaessa käyttää sotilaina ilman pitkää, varsinaisia taistelutehtäviä edeltävää sotilaskoulutusaikaa.

Jatkosodan kynnyksellä opetussuunnitelmiin 

Jatkosodan kynnyksellä kouluhallitus päätti maanpuolustuskasvatuksen sisällyttämisestä koulujen opetukseen kansa- ja oppikouluissa. Tämän jälkeen ilmestyikin muutama maanpuolustuskasvastuksen oppikirja, mm. Väinö Valorinnan "Pieni maanpuolustaja". Kun Valorinta aiemmin oli esittänyt maanpuolustuskasvatuksen eräänlaisena kansalaistaitojen täydennyksenä, niin "Pieni maanpuolustaja" on jo selkeästi sotilaallinen oppikirja: kirjassa esitellään mm. suljettua järjestystä, maalin määrittämistä ja sissitoimintaa sekä käydään läpi ilmapuolustuksen perusteita, taistelukaasuja ja kiväärillä ampumisen alkeita. Tämä onkin tietyllä tavalla ymmärrettävää, sillä kirja on kirjoitettu talvisodan jälkeen, ja sen painokset ilmestyivät välirauhan aikana ja jatkosodan aikana, jolloin maassa oltiin tällaiselle lähestymistavalle varmasti paljon vastaanottavaisempia kuin ennen sotaa.

Valtion oppikouluille julkaistiin myös erillinen maanpuolustuskasvatuksen opetussuunnitelma. Oppikouluissa maanpuolustuskasvatusta annettiin osana liikuntakasvatusta. Opetuksen julkilausuttuina tavoitteina oli koululaisten kouliminen sellaiksiksi, että "puolustusvoimat saavat aikanaan mahdollisimman vastaanottavaa ja kehityskelpoista ainesta".

Mitä opetettiin? 

Opetus koostui fyysisen kunnon kehittämisestä, puolustustahdon vahvistamisesta ja sovelletusta sotilasluontoisesta valmennuksesta, ja sen tavoitteet ja sisältö oli määritelty erikseen tytöille ja pojille. Poikien osalta kehotettiin opettajia kiinnittämään erityisesti huomiota siihen, että oppikoulun käyneet pojat todennäköisesti päätyvät asepalveluksessa päällystökoulutukseen, mistä johtuen heille on asetettava muita kovempia vaatimuksia. Tavoitteena oli myös "saada pystyvä johtaja-aines mahdollisimman aikaisin esiin ja kehitettävä sitä asteittain vaikeutuvilla johtajatehtävillä".

Fyysisen kasvatuksen tavoitteet olivat monessa mielessä yhteneväisiä nykyisten koululiikunnan tavoitteiden kanssa: kun koululiikunnalla nykyisin pyritään edistämään oppilaan kokonaisvaltaista kasvua ja kehitystä sekä tukemaan hänen hyvinvointiaan ja terveyttään, niin oppikoulujen maanpuolustusopetuksen tavoitteena oli "laskea perusta nuorison ja sen kautta koko kansan fyysiselle kunnolle sekä ohjata se harrastamaan luonnollista terveydenhoitoa".

Liikunnan opetuksen perimmäinen tarkoitus on kuitenkin vuosikymmenten kuluessa muuttunut: varsinkin sodan aikana tuotiin avoimesti esille se, että vaikka fyysinen kunto on tarpeen myös rauhan aikana selviämiselle, niin erityisen tärkeää sen kehittäminen on nimenomaan tulevan sotiluuden kannalta - tyttöjä taas haluttiin valmistaa "uhraamaan voimansa isänmaan hyväksi kotirintamalla". Puolustustahdon vahvistamiseksi nuorisoon tuli "istuttaa esteet tieltään raivaavaa taisteluhenkeä, jonka voimalla elämän vaikeudet voitetaan". Maanpuolustustahto tuli "kehittää tekoihin velvoittavaksi niin, että se sisäisenä pakottavana voimana ajaa jokaisen tekemään parhaansa maanpuolustajana".

Sovellettu sotilasluontoinen valmennus oli tarkoitettu erityisesti pojille, ja se sisälsi esimerkiksi tähystys- ja tiedustelutoimintaa, marssikoulutusta, kenttätöitä sekä supistettua ampumakoulutusta. Valmennuksella oli ennen kaikkea kasvatuksellinen päämäärä, jonka tavoitteena oli valmentaa pojat niin, että heistä varsinaisessa asepalveluksessa helposti voitiin kasvattaa mahdollisimman pystyviä sotilaita. Keskeistä tässä oli myös "kurin juurruttaminen", jota tavoiteltiin sulkeisharjoituksilla ja standardoimalla esimerkikiksi voimistelutunneilla käytettävää ohjeistustapaa siten, että tapa muistutti preussilaista perua olevia sotilaallisia komentoja, joissa on erikseen valmistava osa ja suoritusosa. Tämä lähestymistapa säilyi suomalaisessa liikunnanopetuksessa vielä kymmeniä vuosia sotien jälkeenkin.

Maanpuolustuskasvatuksen loppu 

Sodan päätyttyä ja valvontakomission saavuttua Suomeen syksyllä 1944 maanpuolustuskasvatus loppui suomalaiskouluissa nopeasti. Monet sen sisällöistä jäivät kuitenkin osaksi kouluopetusta, mutta niiden merkitystä ja tarpeellisuutta ei enää ainakaan virallisesti perusteltu maanpuolustuksellisilla näkökulmilla. Omana oppiaineenaan maanpuolustuskasvatusta vastanneet oppiaineet sisältyivät toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa vain Itä-Euroopan sosialistimaiden koulujen opetussuunnitelmiin. Niistäkin maanpuolustuskasvatus katosi rautaesiripun romahdettua 1980-luvun lopussa.

(Alkuperäisen taitetun artikkelin löydät täältä.)

Akateemisuus tuo ennen kaikkea vastuuta

(Tohtorin puhe informaatioteknologian tiedekunnan publiikissa 16.3.2018.)

Hyvät uudet maisterit, tohtorit ja muu juhlaväki!

Monet meistä ovat viime vuoden aikana iloinneet valmistumisesta. Olemme ehkä pitäneet valmistujaisia, saaneet valmistumislahjoja ja paistatelleet sukulaisten ja ystävien ihailun loisteessa. Tässä kaikessa on kyse suuresta erehdyksestä. Meistä kukaan ei nimittäin ole oikeasti valmistunut.

Opin tämän totuuden kymmenisen vuotta sitten, kun olin jättämässä graduani tarkastukseen liikuntatieteelliseen tiedekuntaan. Minulla oli tuolloin jotain kysyttävää silloiselta tiedekunnan opintoasianpäällikkö Juha Rantakarilta, ja aloitin kysymykseni sanoilla ”Sitten, kun minä valmistun…”

Tämän pidemmälle en päässytkään, koska Juha keskeytti minut napakalla toteamuksella ”Sinä et valmistu koskaan!”. Tällainen pessimismi tuntui tietenkin aika masentavalta, mutta onneksi Juha pian jatkoi, että vaikka en koskaan valmistukaan, niin tutkinnon voin kyllä saada. Se on kuitenkin eri asia, kuin valmistuminen. Ihminen ei nimittäin koskaan ole valmis.

Vaikka emme siis olekaan valmistuneet, meillä illan juhlittavilla on kuin onkin aihetta juhlaan: olemme suorittaneet akateemisen tutkinnon. Se on merkittävä saavutus ja monessa mielessä virstanpylväs elämässä. Onnea meille kaikille! Tällaisissa elämänvaiheissa on aina syytä pysähtyä pohtimaan menneitä ja luoda katse myös tulevaan. Vähän niin kuin seniorisarjan juhlijana ajattelin nyt tehdä juuri niin.

Akateeminen tutkinto on tuottanut meille kaikille valmiuksia, joiden avulla voimme pyrkiä kohti entistä valmiimpaa itseämme. Meillä kaikilla on oman alamme hyvä tuntemus, valmiudet tieteellisen tiedon ja tieteellisten menetelmien soveltamiseen sekä toimimiseen työelämässä oman alamme asiantuntijoina ja kehittäjinä.  Jotkut meistä ovat perehtyneet omaan alaansa niin syvällisesti, että me pystymme myös tuottamaan uutta tieteellistä tietoa.

Omaa osaamistaan ja omia kykyjään ei välttämättä tule kovin usein ajatelleeksi ja arvioineeksi, mutta tämä on hyvä hetki tehdä niin. Kun mietimme edellä olevaa, yliopistolaissa määriteltyihin tutkintojen tavoitteisiin perustuvaa luetelmaa, on pakko todeta, että meillä kaikilla on erinomaiset valmiudet. Valmiudet kehittää omaa alaamme, rakentaa yhteiskuntaa ja edistää tiedettä. Valmiudet tehdä maailmasta parempi paikka.

Valmiudet antakoot meille myös varmuutta. Varmuutta tehdä. Varmuutta toimia. Varmuutta olla jotain mieltä – tarvittaessa myös eri mieltä. Akateemisessa tutkinnossa olemme saaneet kartan ja kartanlukutaidon, joiden avulla voimme itse päättää, minne suuntaamme ja mitä reittiä sinne kuljemme. Lähdetään rohkeasti matkaan. Pidetään silmämme auki, tarkkaillaan ympäristöämme ja muistetaan saamamme opit. Uskotaan itseemme ja unelmiimme. Suunnataan varmoina kohti tulevaisuutta. Meissä on voimaa ja me pystymme siihen.

Muistetaan kuitenkin myös se, ettei meidän tarvitse suunnata kohti tulevaisuutta yksin. Elämiemme tärkeimpiä ihmisiä istuu juuri nyt tässä salissa, meidän ympärillämme. Yliopistossa vietettyjen vuosien aikana olemme olleet toistemme tukena ja rakentaneet verkostoja, jotka kantavat meitä koko lopun elämämme. Jos siis joskus tuntuu siltä, että kartta ja maasto eivät vastaakaan toisiaan ja että saattaisimme olla jopa hieman eksyksissä, niin ei epäillä pyytää apua ja kysyä neuvoa.
Luotetaan toisiimme ja pidetään huoli myös siitä, että yhteytemme säilyvät. Osallistutaan alumnitoimintaan ja pidetään yhteyttä myös omaan alma materiimme, Jyväskylän yliopistoon.

Meillä tiedekunnassa on pohdittu, kuinka voisimme tukea näiden tärkeiden verkostojen säilymistä ja kehittymistä, sillä verkostot ovat myös yliopiston ja tiedekunnan etu: niiden kautta tunnemme meitä ympäröivän yhteiskunnan sykkeen, aistimme sen muutokset ja voimme tarvittaessa korjata omaa kurssiamme. Jos teillä siis on ajatuksia siitä, mitä me voisimme tehdä tässä asiassa paremmin, kertokaa ajatuksenne ja muistakaa, että aina saa tulla käymään kylässä tai juttusille. Muistakaa, että te olette aina meidän omaa väkeämme maailmalla.

Yliopiston tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.

Palvella isänmaata ja ihmiskuntaa. Se on nyt meidän tehtävämme. Akateemisen tutkinnon suorittaminen tuottaakin ennen kaikkea vastuuta.

Olemme vastuussa itsestämme ja itsemme kehittämisestä. Olemme vastuussa läheisistämme. Olemme vastuussa Suomesta ja ihmiskunnasta sekä niiden tulevaisuudesta.

Se, että olemme suorittaneet tutkintomme nimenomaan Jyväskylän yliopistossa, lisää vastuutamme entisestään. Jyväskylän yliopiston juuret ovat vuonna 1863 perustetussa Suomen ensimmäisessä opettajaseminaarissa. Siellä opiskelleet kansakoulunopettajat lähtivät aikoinaan kansankynttilöiksi kaikkialle Suomeen ja veivät mukanaan uutta osaamista, uusia ajatuksia ja uusia tapoja, joiden pohjalle on rakentunut se Suomi, jonka nykyisin tunnemme. Olemme siis osa sukupolvien ketjua, joka on kantanut ja kantaa vastuunsa.

Jos vastuun kantaminen joskus tuntuu vaivalloiselta tai jopa ylivoimaiselta, kannattaa muistaa ne muut asiat, joita olemme yliopisto-opinnoistamme saaneet. Vastuu, valmiudet, varmuus ja verkostot. Niistä on meidän tulevaisuutemme tehty.

Vielä kerran. Onnittelut kaikille tutkinnon suorittaneille. Olemme tehneet suuren työn, olemme näyttäneet mihin pystymme. Olemme juhlamme ansainneet. Kiitos ja onnea!

Tieto lisää turvallisuutta

(Juhlapuhe Jyväskylän yliopiston vuosijuhlassa 7.3.2018. Puheen lyhennelmä on julkaistu yliönä Keskisuomalaisessa 8.3.2018.) 

Arvoisa yleisö, hyvät yliopistolaiset ja muut kyläläiset. Aivan ensiksi haluan kiittää. On suuri kunnia saada tällainen huomionosoitus, ja otan sen vastaan äärimmäisen kiitollisena ja iloisena. Tämä on ikimuistoinen hetki. Ikimuistoinen myös siinä mielessä, että lähes neljännesvuosisadan mittaisen yliopistourani aikana olen nyt ensimmäistä kertaa yliopistomme vuosijuhlassa, ja heti pääsin puhumaan. Kuinka hienoa on se.

Koska en tosiaan ennen ole ollut näissä kekkereissä, en ole ihan varma, millaisia puheita täällä on ollut tapana pitää. Minulle annettu ohje oli, että puhe ei saa olla liian pitkä. Siitä yritän pitää kiinni. Kun sitten mietin, mistä tänään puhuisin, päädyin siihen, että aloitan puhumalla teille samasta asiasta, josta puhun vuosittain opiskelijoillekin. Nimittäin käytettyjen autojen kaupasta.

Käytetyn auton ostaminen on usein arpapeliä. Jokin auto saattaa olla päällisin puolin loistavassa kunnossa – maalipinta kiiltää ja sisätilat ovat siistit. Nämä helposti havaittavat ominaisuudet eivät kuitenkaan välttämättä kerro mitään siitä, missä kunnossa auto todellisuudessa on: moottorissa tai voimansiirrossa saattaa piillä vika, joka ennemmin tai myöhemmin katkaisee matkanteon. Tällainen piilevä vika on hyvinkin voinut olla auton myyjän tiedossa, mutta hän on saattanut unohtaa kertoa siitä autokuumeen vallassa olleelle ostajalle.

Yhdysvaltalainen taloustieteilijä George Akerlof kuvasi edellä olevan käytettyjen autojen esimerkin perusteella ns. sitruunaongelman: kun myyjä tietää myymästään tuotteesta enemmän kuin ostaja, eikä ostajalla ole kaikkea sitä tietoa, jonka hän tarvitsisi rationaalisen ja oikean päätöksen tekoon, tulee aina joskus ostettua huono tuote, jota teoriassa nimitetään sitruunaksi. Jos markkinoilla on näitä sitruunoita paljon, ostajien luottamus myyjiin alkaa laskea, markkinahinta painuu alas ja pahimmassa tapauksessa markkinat saattavat romahtaa täysin.

Yliopistot kilpailevat nykyisin tiedon markkinoilla eräänlaisten tiedon sitruunoiden kanssa. Viestintäympäristön muutos – viestinnän monopolien murtuminen verkkoviestinnän myötä – on johtanut tilanteeseen, jossa kenellä tahansa on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin ja kerätä yleisöä. Tämän seurauksena tiede kilpailee yhä useammin huuhaan ja todellinen asiantuntija valeasiantuntijan kanssa – eikä kuulijalla välttämättä ole keinoja erottaa, kumpi on kumpi. Pahimmassa tapauksessa tämä rapauttaa luottamusta myös tieteelliseen tietoon.

Uudelle viestintäympäristölle on tyypillistä myös se, että tunteilla on siinä erittäin merkittävä rooli: ne vahvistavat viestejä sekä nopeuttavat ja voimistavat kohuja. Onkin alettu puhua totuuden jälkeisestä ajasta – ajasta, jolloin tunteet, vaihtoehtoiset faktat ja suoranaiset valheet kilpailevat faktojen ja tutkitun tiedon kanssa yleisöjen huomiosta. Vanhat käsitykset yhdestä yhteisestä todellisuudesta ja viestinnän luotettavuudesta elävät kuitenkin ihmisten mielissä edelleenkin, eikä tiedon sitruunoita siksi välttämättä aina tunnistetakaan. Kun uuden viestintäympäristön informaatiovirtoja vielä hyvin pitkälti ohjailevat voittoa tavoittelevat yhdysvaltalaisyritykset, vaikuttaisi tilanne suomalaisyliopistojen kannalta jokseenkin murheelliselta.

Tilanne meillä Suomessa on kuitenkin pelättyä valoisampi: suomalaiselle yhteiskunnalle on edelleenkin luonteenomaista vahva usko sivistykseen, koulutukseen ja itsensä kehittämiseen. Useimmat suomalaiset ovatkin äärimmäisen kiinnostuneita ympäristönsä ilmiöistä ja tapahtumista: niistä halutaan tietää, niitä halutaan ymmärtää ja omaa todellisuutta halutaan hallita.

Kyberturvallisuus on tästä hyvä esimerkki: kun se muutama vuosi sitten nousi suomalaisten tietoisuuteen, kasvoi siihen liittyvän faktatiedon kysyntä dramaattisesti. Esimerkiksi meidän yliopistomme kyberturvallisuuden kurssit ovat jo vuosia olleet poikkeuksetta täynnä, luentopyyntöjä on sadellut ja asiantuntijalausuntoja on annettu. Tämä on hyvä asia: yliopiston tehtävänähän on paitsi tutkia ja opettaa, niin myös toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Kyberturvallisuuteen liittyvän tiedon janon tyydyttäminen on esimerkki myös eräästä suomalaisen yhteiskunnan erityisvahvuudesta – verkostojen ja kolmannen sektorin toimijoiden eli kansalaisyhteiskunnan voimasta. Meidän yhteistyökumppaninamme kyberturvallisuuteen liittyvässä koulutuksessa ja tiedon välittämisessä on ollut Maanpuolustuskoulutusyhdistys. Se on vapaaehtoisen maanpuolustuksen kentän yhteistyöorganisaatio, joka kouluttaa kansalaisia selviytymään paremmin arjen vaaratilanteissa ja poikkeusoloissa.

MPK:n ja sen jäsenjärjestöjen kautta olemme onnistuneet tavoittamaan aktiivisia suomalaisia, jotka ovat jakaneet kyberturvallisuuteen liittyvää tietoa eteenpäin omissa lähiyhteisöissään. Olemme myös järjestäneet yhdessä kyberturvallisuuteen liittyvää koulutusta ja julkaisseet kyberturvallisuudesta kertovan kirjasen, jota on jaettu niin MPK:n kuin Jyväskylän yliopistonkin tapahtumissa. Näin olemme tavoittaneet selvästi suuremman joukon suomalaisia kuin mitä olisimme tavoittaneet vain omien tilaisuuksiemme ja verkostojemme kautta. Puheeni keskivaiheen kiitokset kuuluvatkin Maanpuolustuskoulutusyhdistykselle ja erityisesti Irina Olkkoselle. Kiitokset hyvästä yhteistyöstä suomalaisten kyberturvallisuusosaamisen lisäämiseksi!

Turvallisuus laajasti ymmärrettynä ja ennen kaikkea kansalaisten kokemana on varmasti jatkossakin sellainen ilmiö, jonka ymmärtämiseen ja selittämiseen yliopistojen tulee panostaa. Vaikka Suomi onkin yksi maailman turvallisimmista valtioista, on suomalaisten kokema turvallisuudentunne laskenut 2010-luvun aikana. Jyväskylän yliopistolla on loistavat mahdollisuudet vakiinnuttaa asemansa yhtenä maamme johtavista turvallisuuden asiantuntijayhteisöistä. Yliopistomme vahvuus turvallisuuden tutkimuksessa on monitieteisyys: vaikka turvallisuus usein näyttäytyykin vain fyysisenä turvallisuutena, on siinä kyse ennen kaikkea ilmiöstä, jota voidaan ymmärtää ja selittää vain monitieteisesti.

Kansalaisten kokema turvallisuus ja tutkitun, tieteellisen tiedon saatavuus liittyvät kiinteästi yhteen. Suomalaisessakin yhteiskunnassa on havaittavissa se, että jotkin toimijat pyrkivät tietoisesti tuomaan julkiseen keskusteluun sellaista tietoa – kutsuttakoon sitä vaikka vasta- tai valetiedoksi – joka ei täytä tieteellisen tiedon vaatimuksia, ja joka pahimmassa tapauksessa voi rapauttaa suomalaista turvallisuutta, yhtenäisyyttä ja jopa valtion vakautta. Tämä on todellinen ongelma.

Sain tämän vuoden alussa uuden kollegan, joka on tehnyt aiemman työuransa sotilastiedustelussa. Kerran lounaalla hän totesi, että hänen nykyinen työnsä yliopistossa on aivan erilaista kuin aiempi työ sotilastiedustelussa: aiemmassa työssä oikeastaan ainoa tehtävä oli tuottaa valtiojohdolle ennakkovaroitus valtiota uhkaavasta vaarasta.

Mutta. Oikeastaan yliopistotyö ei olekaan tässä suhteessa kovin erilaista: voisi nimittäin sanoa, että meidänkin tehtävänämme on usein tuottaa ennakkovaroituksia maata uhkaavista vaaroista. Meillä yliopistolaisilla onkin suurempi vastuu, kuin mitä ehkä usein tulemme ajatelleeksikaan: kun selitämme ja kommentoimme esimerkiksi kyberturvallisuutta, maahanmuuttoa, terrorismia tai vaikkapa SOTE-uudistusta, voimme samalla tuottaa rakennusaineita turvallisuudelle ja yhteiskunnalliselle vakaudelle. Tai jopa tuottaa sen ennakkovaroituksen uhkaavasta vaarasta.

Tutkimuksen edistymiselle ja tieteellisen tiedon synnylle on tärkeää käydä keskustelua akateemisen yhteisön sisällä. Tämä tapahtuu tieteellisen julkaisemisen kautta. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin toteuttaa yliopiston kolmatta tehtävää eli olla vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Osa tätä vuorovaikutusta on osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tieteellisen näkemyksen tarjoaminen paitsi jo muutoin kulloinkin pinnalla oleviin asioihin niin myös niin, että nostamme keskusteluun meidän mielestämme tärkeitä teemoja.

Yliopistolaisten äänen kuulumisen ja tieteellisen, tutkitun tiedon vaikuttavuuden kannalta on ensiarvoisen tärkeää pohtia myös sitä, missä näymme ja kuulumme. Vaikka vaikuttavuuskertoimet, JUFO-luokitukset ja sitaatioindeksit ovatkin tärkeitä akateemisuuden mittareita, tulee meidän muistaa, missä yhteiskunnallista keskustelua käydään: nimenomaan yhteiskunnassa. Käytännössä siis turuilla ja toreilla, niin reaalimaailmassa kuin yhä useammin verkossa ja sosiaalisessa mediassakin.

Sinne meidänkin pitää tieteellisen tiedon kanssa mennä.  Jyväskylän yliopiston vanhan juhlasalin seinällä on teksti ”Suomen nuorison parasta tässä harrastetaan”. Se voisi aivan yhtä hyvin olla ”Suomen parasta tässä harrastetaan”. Suomen parhaan harrastaminen ei välttämättä ole aina helppoa, mutta yhdessä se varmasti onnistuu. Meidän pitää vain pitää huoli siitä, että tieto on suomalaisten saatavilla.

I started my speech by thanking in Finnish. Therefore, I would like to end it by thanking in English. On behalf of all of us who received prizes tonight, I would like to thank Jyväskylä University Foundation as well as Ellen and Artturi Nyyssönen Foundation for the prizes. These prizes express your appreciation of the work done at the university and your faith in the importance of our university as a part of the Finnish society. Thank you! Kiitos!