Tuula Uusi-Hallila oli huolissaan (HS Mielipide 13. 5.) siitä, käyttävätkö maamme koululaiset opinnoissaan riittävästi tietokirjoja. Hänen mukaansa on välttämätöntä, että jokainen nuori oppii ajattelemaan ja hankkimaan tietoa monipuolisesti. Siitä olen samaa mieltä, eri mieltä taas siitä, ettei näitä taitoja voi oppia ilman kirjoja – ja Uusi-Hallilan ajattelussa nimenomaan fyysisiä kirjoja.
Teknologian kehitys on vaikuttanut kirjoihin ratkaisevasti: ne kehittyvät osana taloudellista, teknologista ja kulttuurista ympäristöä. Kirjakääröistä ja käsityönä jäljennetyistä kirjaharvinaisuuksista on kirjapainotaidon ja muun kehityksen kautta edetty nykyaikaan, jossa painetusta kirjasta on tullut kaikkien saatavilla oleva massatuote mutta jossa se voi olla myös jotain muuta – esimerkiksi sähkö- tai äänikirja. Usein ei enää voi puhua kirjasta vaan sisällöstä. Muun muassa perinteisen tietokirjan tehtävää saattaa täyttää verkossa sijaitseva multimediapalvelu.
Uusi-Hallilan kirjoituksesta välittyi ajatus, että jo kirjan fyysinen ulkomuoto on tae sisällön laadusta. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa: muistan, kuinka aikoinaan yliopistoon hakiessani luin noin 300-sivuista valintakoekirjaa, jossa oli yhteensä yli 700 kirjoitus- tai asiavirhettä. Toisaalta nykyisin uusin tieteellinen tieto julkaistaan ensin sähköisissä julkaisuissa, joiden sisällön laatu on hyvin varmistettua.
Tietoyhteiskunta on mullistanut tieteellisen julkaisemisen, ja mullistus etenee muuhunkin julkaisemiseen. Tämä asettaa myös koululle ja opetukselle uusia haasteita: yhteiskunta, jossa elämme, on hyvin erilainen kuin maailma, jossa suomalainen koulu 1800-luvulla syntyi. Tietoyhteiskunta on se konteksti, jossa nykyisin kasvetaan ja työskennellään. Se on muuttanut merkittävästi yksilöiltä edellytettävää osaamista.
Nykyisin puhutaankin mediakompetenssista, joka koostuu teknologia-, informaatio-, media- ja globaalista lukutaidosta. Teknologialukutaidolla tarkoitetaan kykyä käyttää uutta mediaa, ja se liittyy ennen kaikkea median muuttuneeseen luonteeseen. Informaatiolukutaidolla tarkoitetaan kykyä kerätä, jäsentää ja arvioida uutta tietoa – muun muassa tiedon luotettavuuden ja sen sidosten näkökulmasta.
Medialukutaidossa on kyse kyvystä ilmaista itseään median avulla. Se sisältää myös eettisiä arvovalintoja, sosiaalisia ja kommunikatiivisia taitoja, kielitaitoa sekä kulttuurien tuntemusta. Globaali lukutaito taas on taito asettaa vastaanotettu tieto kontekstiinsa eri kansakuntien ja valtioiden keskinäisten riippuvuuksien näkökulmasta.
Teknistyvä työelämä ja tietoyhteiskunnan rakentaminen edellyttävät perinteisen luku- ja kirjoitustaidon ohella uusia taitoja, joita yksilöillä ei ole ollut aikaisemmin. Kyse on juuri mediakompetenssista ja sen osataidoista. Niiden saavuttaminen edellyttää mediakasvatusta, joka on kuitenkin osoittautunut Suomessa haastavaksi: usein mediakasvatuksen sijaan on keskitytty teknologian hankkimiseen sekä uuden ja vanhan median vastakkainasettelun korostamiseen – tähän sortui kirjoituksessaan myös Uusi-Hallila.
Keskeisimpiä ongelmia mediakasvatuksen toteuttamisessa ovat olleet opettajien riittämättömät valmiudet, opettajankoulutuksen puute sekä kirjallisen kulttuurin hallitseva asema ja sen yliarvostaminen. Puutetta on ollut myös ajasta, oppimateriaalista sekä kyvystä soveltaa olemassa olevaa tietoa opetukseen.
Maailma ja tiedonvälitys ovat muutoksessa. On tärkeää, että ne toimijat, jotka vastaavat suomalaisten osaamisesta – siis lähinnä erilaiset koulutusorganisaatiot ja opettajat – tunnustavat muutoksen, ovat tarvittaessa valmiita päästämään irti menneestä ja kohtaamaan myös uudet tiedon lähteet, joille meitä opastavat vaikkapa DOI-osoitteet, jotka usein dominoivat jo monia korkeakoulujen tutkielmien lähdeluetteloita. Ne eivät ole huono vitsi vaan osoitus siitä, että työn tekijä on käyttänyt työnsä lähteinä myös tuoretta ja laadukasta, digitaalisessa muodossa olevaa sisältöä.
(Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla 18.5.2011)
