Euroviisut

Olen katsonut Euroviisuja (tai virallisemmin Eurovision laulukilpailua) niin kauan kuin muistan. 1980-luvun puolivälistä alkaen olen myös tallentanut kisoja: ensin radiosta ja myöhemmin televisiosta. Euroviisuinnostus on äitini mukaan ilmeisesti verenperintöä: mummoni oli kuulema innokas Euroviisu-fani kisojen alusta alkaen.

Nykyään Euroviisut ovat vain kevyttä viihdettä, joille jokainen itseään kunnioittava intellektuelli hymähtelee ylemmyydentuntoisesti. Kyseessä on kuitenkin yksi maailman vanhimmista yhtäjaksoisesti lähetetyistä televisio-ohjelmista, jolla on paljon muitakin ulottuvuuksia kuin olla jokatoukokuinen kevyen musiikin ja camp-henkisen kimalluksen näyttämö.

Eurovision laulukilpailu sai alkunsa 1950-luvulla, jolloin Euroopassa oltiin toipumassa kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatineesta suursodasta. Sodan osapuolten - lähinnä siis entisten liittoutuneiden ja akselivaltojen - välillä vallitsi edelleen jokseenkin vahva epäluulo, joka ei ainakaan helpottanut Euroopan jälleenrakennusta. Eurovision laulukilpailua alettiinkin lähinnä sveitsiläisten ehdotuksesta järjestää nimenomaan tämän epäluulon hälventämiseksi. Ajatuksena oli, että jos (länsi)eurooppalaiset kokoontuisivat vuosittain jokaisessa maassa televisioitavan, kevyen viihteellisen tapahtuman ympärille, epäluulot hälvenisivät ja yhtenäisyys lisääntyisi. Ensimmäinen Eurovision laulukilpailu järjestettiin Luganossa, Sveitsissä 24.5.1956 ja sen voitti isäntämaan Lys Assia. Tämän jälkeeen kilpailu on järjestetty joka vuosi, ja kilpailu saavuttikin nopeasti aseman Euroopan yhteisenä viihdetapahtumana ja puheenaiheena - juuri niin kuin järjestäjät olivat toivoneetkin.

Euroviisut saivat toimia Euroopan yhdistäjinä myös toisen kerran - ehdittyään jo hyvinkin keski-ikäiseksi megatapahtumaksi. Rautaesiripun murtuminen 1990-luvun alussa oli Euroopalle lähes yhtä suuri mullistus kuin toisen maailmansodan päättyminen. Itä-Euroopan televisioyhtiöiden yhteenliittymä Intervisio yhdistyi Euroviisut järjestävän EBU:n kanssa vuoden 1993 alussa, ja jo vuoden 1994 kisoissa mukana olivat ensimmäiset Intervisio-maat: Viro, Unkari, Liettua, Puola, Romania, Venäjä ja Slovakia. Näiden jälkeen myös loput entisen rautaesiripun takaiset valtion tulivat nopeasti mukaan kilpailuun ja alkoivat myös menestyä siinä - joidenkin mielestä liiankin hyvin. Euroviisut oli kuitenkin taas tehnyt tehtävänsä - osallistunut Euroopan yhdentymiseen omalta pieneltä osaltaan.

Eurovision laulukilpailulla on siis komea historia - ja ilmeisesti myös komea tulevaisuus. Silläkin uhalla, että leimaudun juntiksi, aion innostua Euroviisuista myös jatkossa. Ne kun ovat minulle virallinen kesäkauden avaus, joista löytyy joka vuosi ainakin muutama mukava rallatus - vaikka kesähitiksi.

Jungnerismeja

Jyväskyläläisten korkeakoulujen yhteinen Innovaatiotoiminnan aktivointi -projekti järjesti tänään Säynätsalon Juurikkasaaressa innovaatiotoiminnan aktivoinnin kevätpäivän. Kevätpäivästä tulikin kesäpäivä, sillä lämpötila kiipesi 27 asteeseen - oleskelu Päijänteen saaressa perinteikkäällä tanssilavalla ei siis ollut ollenkaan vastenmielistä. Varsinkin, kun tarjoilukin pelasi ja tapakset maistuivat.

Tapahtuman pääpuhujaksi oli paikalle tilattu entinen YLEn pääjohtaja, tuleva tosidemari Mikael Jungner. Minulla ei ollut Jungnerin puheenvuoron suhteen kovin kummoisia odotuksia, joten yllätyinkin positiivisesti siitä, mitä hänellä oli sanottavanaan.

Jungnerin perusviesti oli se, että kun itäisen Euroopan valtioiden kymmeniä vuosia kestäneessä testissä on todettu, ettei suunnitelmatalous toimi, on melko älytöntä, että siitä huolimatta suuri osa suomalaisista yrityksistä - yliopistojen kaltaisista laitoksista puhumattakaan - toimii edelleen tuon huonoksi todetun mallin mukaan: siis niin, että organisaatiot ovat pyramideja, joiden huipulta sitten tilataan tietty määrä tuotosta - oli se sitten viljaa, leipää tai vaikkapa maistereita. Päätökset siis tehdään ylhäällä ja varsinainen työ alhaalla.

Erityisen hankalan tilanteesta tekee Jungnerin mukaan se, että mitä ylemmäs pyramidissa kiivetään, sitä enemmän todellisuudesta vieraantuneeksi ja seniilimmäksi porukka käy. Jugnerin mukaan seniilien ja luonnevikaisten tiukasti johtama organisaatio ei ole oikea ratkaisu nykyisenkaltaiseen monimutkaiseen maailmaan, vaan tavoitteeksi pitäisi asettaa tiimimäinen, verkottunut organisaatio, joka toimii ikään kuin itsestään - siis sellainen, jota ohjaa se kuuluisa Adam Smithin näkymätön käsi.

Lisäksi Jungner puhui mandariineista ja sitruunoista. Mandariinit ovat sellaisia organisaation jäseniä, jotka ovat innostuneita siitä, mitä he tekevät ja jotka säteilevät innostusta myös ympärilleen. Sitruunat taas ovat pessimistisiä yksilöitä, jotka vastustavat muutosta ja kehitystä - he ovat siis työyhteisön ankeuttajia. Jungnerin viesti oli, että organisaatioissa kannattaa keskittyä vain mandariineihin: heidän innostamiseensa ja törmäyttämiseen toistensa kanssa. Sitruunat sen sijaan voi jättää käytännössä huomiotta, sillä riittävä määrä mandariineja saa sitruunatkin lopulta innostumaan - tietoinen yritys muuttaa heitä sen sijaan vain lataa heihin lisää negatiivista energiaa.

Olen Jungnerin kanssa käytännössä kaikista asioista samaa mieltä. Erityisen samaa mieltä olen mandariineista ja sitruunoista: meidänkin työyhteisössämme on innostuneita, kehittämishenkisiä ja luovia ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita siitä, mitä tehdään ja kuinka se kannattaisi tehdä. Valitettavan paljon on kuitenkin myös sitruunoita, joiden mielestä kaikki, mitä tehdään tai varsinkin kaikki, mitä yritetään kehittää, on käytännössä ajanhaaskausta ja kannattaisi ennemmin jättää tekemättä. Ja jos joku mandariineista tekee jotain, sitruunat pyörivät kiireesti paikalle kertomaan, millä tavoin väärin tulipalo on tällä kertaa sammutettu ja kuinka ennen kaikki oli niin paljon paremmin.

Lienee turha sanoa, ettei yksikään niistä sankareista, jotka lasken meidän työyhteisössämme sitruunoiksi, ollut mukana innovaatiotoiminnan kevätpäivässä tai kuuntelemassa Jungneria - sehän olisi ajantuhlausta. Vaikka Jungner totesikin esityksessään myös sen, että yksi suomalaisten organisaatioiden ongelmista on myös se, että niissä on tuhansia ihmisiä, jotka odottavat, että joku muu jäisi eläkkeelle, niin toteanpa kuitenkin, että minusta sitruunoiden eläkeikää voisi laskea - minäkin kun odotan yhden jos toisenkin sitruunan eläköitymistä.