Minut pantiin nettiin

Jyväskylän yliopisto - työnantajani ja opiskelupaikkani - kertoi keskiviikkona asianosaisille ja eilen julkisesti, että reilun 4800 opiskelijan nimet ja henkilötunnukset olivat päässeet lipsahtamaan julkiseen verkkoon eli käytännössä siis webbiin. Yliopiston kansainvälisten palveluiden työntekijä oli erehdyksessä tallentanut ko. tiedot sisältävän tiedon väärään hakemistoon. Ymmärrän hyvin, kuinka tällainen virhe on voinut tapahtua: me kaikki yliopiston järjestelmiä käyttävät olemme törmänneet Windows-koneissa vierekkäin nököttäviin U- ja W-asemiin. U-asemalle tallennettu tavara on omassa kotihakemistossa ja W-asema on käytännössä WWW-kotihakemisto. Tallennusvirheen tekijää on siis mielestäni turha syyllistää mistään.

Vakavamman pohdinnan paikka minusta on kuitenkin se, miksi tuollainen tiedosto ylipäätään oli olemassa. Tai tarkemmin: miksi tiedostossa oli myös vaihdossa olleiden opiskelijoiden henkilötunnukset. Niiden käyttötarkoitusta on vaikea ymmärtää. Tiedostossa on varmasti ollut myös samannimisiä henkilöitä, mutta heidätkin olisi voinut erottaa toisistaan vaikka pelkällä syntymäajalla - ilman niitä kriittisiä viimeistä neljää merkkiä.

Henkilötunnuksen sisällyttäminen tällaiseen listaukseen kertoo yleisemminkin suomalaisessa hallinnossa vallitsevasta kulttuurista: kun meillä nyt kerran on tällainen yksityisyyden yleisavain, niin käytetään sitä. Jyväskylän yliopistossa henkilötunnus tuntuu olevan poikkeuksellisen vaikea pala: 1990-luvulla kohistiin siitä, että opintotietojärjestelmän tenttitulosilmoituksiin tulostui automaattisesti myös henkilötunnus. Se katosi lopullisesti tulosteista vasta, kun tietosuojavaltuutettu huomautti asiasta. Myöhemminkin on tullut esille yksittäistapauksia, joissa henkilötunnuksia on roikkunut yliopiston tenttitulosilmoitustauluilla, eikä ne sinne toimittanut tentaattori ole välttämättä edes tajunnut, missä ongelma on, jos häneen on ollut yhteydessä.

Yliopiston lupaamalle lisäkoulutukselle on varmaan tarvetta koko yliopistolla. Yllättävintä minusta kuitenkin on se, että tällainen lapsus (henkilötunnusten sisällyttäminen vaihdossa olleiden listaan) tapahtui nimenomaan hallintokeskuksessa: siellä jos missä pitäisi homman olla hanskassa, sillä hallintokeskus käsitellee opiskelijoiden ja henkilökunnan henkilötietoja huomattavasti laitoksia ja tiedekuntia enemmän.

Hieman asiassa ihmetytti myös yliopiston viestintä sattumuksesta.

Asianosaisille - siis meille, joiden henkilötunnukset oli vuodettu maailmalle - tiedotettiin asiasta keskiviikkona, reilu kuukausi sen jälkeen, kun virhe oli huomattu. Selitys siitä, että tiedotuksen käynnistämisessä odotettiin tietojen poistumista verkosta ja välimuisteista, on täysin hyväksyttävä: jos tiedosto haettiin nyt pari sataa kertaa, niin nopeammalla tiedottamisella se olisi haettu varmaan ainakin pari tuhatta kertaa.

En kuitenkaan ymmärrä, miksei yliopisto julkistanut asiasta mediatiedotetta ja nyt olemassa olevaa FAQ-sivua sillä samalla hetkellä, kun tieto vuodosta kerrottiin asianosaisille: nythän Turun Sanomat sai asiasta käytännöstä täysin ansiottoman skuupin, kun joku tiedon saanut asianosainen - ehkä nykyinen Turun Sanomien toimittaja - kertoi siitä julkisuuteen.

Kriisiviestintä on vaikea laji. Siksi onkin yllättävää, että kun ko. teemaa käsitellään paljon myös Jyväskylän yliopiston omassa viestintätieteiden opetuksessa, opit eivät aina näy omassa toiminnassa: nytkin oman medioille suunnatun viestinnän kanssa oltiin noin vuorokausi myöhässä. Ja se on nykyisin paljon.

Euroviisut

Olen katsonut Euroviisuja (tai virallisemmin Eurovision laulukilpailua) niin kauan kuin muistan. 1980-luvun puolivälistä alkaen olen myös tallentanut kisoja: ensin radiosta ja myöhemmin televisiosta. Euroviisuinnostus on äitini mukaan ilmeisesti verenperintöä: mummoni oli kuulema innokas Euroviisu-fani kisojen alusta alkaen.

Nykyään Euroviisut ovat vain kevyttä viihdettä, joille jokainen itseään kunnioittava intellektuelli hymähtelee ylemmyydentuntoisesti. Kyseessä on kuitenkin yksi maailman vanhimmista yhtäjaksoisesti lähetetyistä televisio-ohjelmista, jolla on paljon muitakin ulottuvuuksia kuin olla jokatoukokuinen kevyen musiikin ja camp-henkisen kimalluksen näyttämö.

Eurovision laulukilpailu sai alkunsa 1950-luvulla, jolloin Euroopassa oltiin toipumassa kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatineesta suursodasta. Sodan osapuolten - lähinnä siis entisten liittoutuneiden ja akselivaltojen - välillä vallitsi edelleen jokseenkin vahva epäluulo, joka ei ainakaan helpottanut Euroopan jälleenrakennusta. Eurovision laulukilpailua alettiinkin lähinnä sveitsiläisten ehdotuksesta järjestää nimenomaan tämän epäluulon hälventämiseksi. Ajatuksena oli, että jos (länsi)eurooppalaiset kokoontuisivat vuosittain jokaisessa maassa televisioitavan, kevyen viihteellisen tapahtuman ympärille, epäluulot hälvenisivät ja yhtenäisyys lisääntyisi. Ensimmäinen Eurovision laulukilpailu järjestettiin Luganossa, Sveitsissä 24.5.1956 ja sen voitti isäntämaan Lys Assia. Tämän jälkeeen kilpailu on järjestetty joka vuosi, ja kilpailu saavuttikin nopeasti aseman Euroopan yhteisenä viihdetapahtumana ja puheenaiheena - juuri niin kuin järjestäjät olivat toivoneetkin.

Euroviisut saivat toimia Euroopan yhdistäjinä myös toisen kerran - ehdittyään jo hyvinkin keski-ikäiseksi megatapahtumaksi. Rautaesiripun murtuminen 1990-luvun alussa oli Euroopalle lähes yhtä suuri mullistus kuin toisen maailmansodan päättyminen. Itä-Euroopan televisioyhtiöiden yhteenliittymä Intervisio yhdistyi Euroviisut järjestävän EBU:n kanssa vuoden 1993 alussa, ja jo vuoden 1994 kisoissa mukana olivat ensimmäiset Intervisio-maat: Viro, Unkari, Liettua, Puola, Romania, Venäjä ja Slovakia. Näiden jälkeen myös loput entisen rautaesiripun takaiset valtion tulivat nopeasti mukaan kilpailuun ja alkoivat myös menestyä siinä - joidenkin mielestä liiankin hyvin. Euroviisut oli kuitenkin taas tehnyt tehtävänsä - osallistunut Euroopan yhdentymiseen omalta pieneltä osaltaan.

Eurovision laulukilpailulla on siis komea historia - ja ilmeisesti myös komea tulevaisuus. Silläkin uhalla, että leimaudun juntiksi, aion innostua Euroviisuista myös jatkossa. Ne kun ovat minulle virallinen kesäkauden avaus, joista löytyy joka vuosi ainakin muutama mukava rallatus - vaikka kesähitiksi.

Jungnerismeja

Jyväskyläläisten korkeakoulujen yhteinen Innovaatiotoiminnan aktivointi -projekti järjesti tänään Säynätsalon Juurikkasaaressa innovaatiotoiminnan aktivoinnin kevätpäivän. Kevätpäivästä tulikin kesäpäivä, sillä lämpötila kiipesi 27 asteeseen - oleskelu Päijänteen saaressa perinteikkäällä tanssilavalla ei siis ollut ollenkaan vastenmielistä. Varsinkin, kun tarjoilukin pelasi ja tapakset maistuivat.

Tapahtuman pääpuhujaksi oli paikalle tilattu entinen YLEn pääjohtaja, tuleva tosidemari Mikael Jungner. Minulla ei ollut Jungnerin puheenvuoron suhteen kovin kummoisia odotuksia, joten yllätyinkin positiivisesti siitä, mitä hänellä oli sanottavanaan.

Jungnerin perusviesti oli se, että kun itäisen Euroopan valtioiden kymmeniä vuosia kestäneessä testissä on todettu, ettei suunnitelmatalous toimi, on melko älytöntä, että siitä huolimatta suuri osa suomalaisista yrityksistä - yliopistojen kaltaisista laitoksista puhumattakaan - toimii edelleen tuon huonoksi todetun mallin mukaan: siis niin, että organisaatiot ovat pyramideja, joiden huipulta sitten tilataan tietty määrä tuotosta - oli se sitten viljaa, leipää tai vaikkapa maistereita. Päätökset siis tehdään ylhäällä ja varsinainen työ alhaalla.

Erityisen hankalan tilanteesta tekee Jungnerin mukaan se, että mitä ylemmäs pyramidissa kiivetään, sitä enemmän todellisuudesta vieraantuneeksi ja seniilimmäksi porukka käy. Jugnerin mukaan seniilien ja luonnevikaisten tiukasti johtama organisaatio ei ole oikea ratkaisu nykyisenkaltaiseen monimutkaiseen maailmaan, vaan tavoitteeksi pitäisi asettaa tiimimäinen, verkottunut organisaatio, joka toimii ikään kuin itsestään - siis sellainen, jota ohjaa se kuuluisa Adam Smithin näkymätön käsi.

Lisäksi Jungner puhui mandariineista ja sitruunoista. Mandariinit ovat sellaisia organisaation jäseniä, jotka ovat innostuneita siitä, mitä he tekevät ja jotka säteilevät innostusta myös ympärilleen. Sitruunat taas ovat pessimistisiä yksilöitä, jotka vastustavat muutosta ja kehitystä - he ovat siis työyhteisön ankeuttajia. Jungnerin viesti oli, että organisaatioissa kannattaa keskittyä vain mandariineihin: heidän innostamiseensa ja törmäyttämiseen toistensa kanssa. Sitruunat sen sijaan voi jättää käytännössä huomiotta, sillä riittävä määrä mandariineja saa sitruunatkin lopulta innostumaan - tietoinen yritys muuttaa heitä sen sijaan vain lataa heihin lisää negatiivista energiaa.

Olen Jungnerin kanssa käytännössä kaikista asioista samaa mieltä. Erityisen samaa mieltä olen mandariineista ja sitruunoista: meidänkin työyhteisössämme on innostuneita, kehittämishenkisiä ja luovia ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita siitä, mitä tehdään ja kuinka se kannattaisi tehdä. Valitettavan paljon on kuitenkin myös sitruunoita, joiden mielestä kaikki, mitä tehdään tai varsinkin kaikki, mitä yritetään kehittää, on käytännössä ajanhaaskausta ja kannattaisi ennemmin jättää tekemättä. Ja jos joku mandariineista tekee jotain, sitruunat pyörivät kiireesti paikalle kertomaan, millä tavoin väärin tulipalo on tällä kertaa sammutettu ja kuinka ennen kaikki oli niin paljon paremmin.

Lienee turha sanoa, ettei yksikään niistä sankareista, jotka lasken meidän työyhteisössämme sitruunoiksi, ollut mukana innovaatiotoiminnan kevätpäivässä tai kuuntelemassa Jungneria - sehän olisi ajantuhlausta. Vaikka Jungner totesikin esityksessään myös sen, että yksi suomalaisten organisaatioiden ongelmista on myös se, että niissä on tuhansia ihmisiä, jotka odottavat, että joku muu jäisi eläkkeelle, niin toteanpa kuitenkin, että minusta sitruunoiden eläkeikää voisi laskea - minäkin kun odotan yhden jos toisenkin sitruunan eläköitymistä.

Kuupuhe - Viisauksia arkistojen kätköistä?

Kymmenen vuotta sitten vaihtui vuosituhat. Vietin vuosituhanteen vaihdetta hyvässä seurassa Laukaassa, silloin vielä olemassa olleessa Ravintola Priimuksessa, eräässä Hannikaisenkadun residenssissä ja Wanhalla Ortopedialla. Oikein pitkällä kaavalla.

Osalleni oli tuolloin tullut kunnia pitää millenniumillallisen pöytäpuhe, joka sattui silmiini tietokoneen kiintolevyltä. Voisikohan sitä soveltaa myös vuosikymmenten vaihtumiseen: seuravaa vuosituhannen vaihde kun taitaa jäädä ainakin minulta näkemättä.

Siinä mielessä ollaan ainakin samalla hehtaarilla, että kuu on juuri tulossa täydeksi... Ai niin, puhe oli ohjelmassa juuri ennen jälkiruokaa. Jälkiruoka oli kuun muotoista. Siksi koko kuupuhe. Ja kuun jäänteiden tuhoaminen.

*****

Kuu on aina ollut maan uskollinen seuralainen. Se on ollut valona pimeissä öissä jo miljardeja vuosia, viimeisten viiden miljoonan vuoden ajan myös ihmisiksi kutsuttujen kädellisten turvana. Sen surumieliset kasvot ovat katselleet uuden vuoden viettoa uskomattoman pitkään: nyt juhlitaan vuosituhannen vaihtumista. Kuu on nähnyt jo lähes 3000 vuosituhannen vaihdetta. Kuun näkökulmasta kyseessä ei ole siis mitenkään erityisen merkittävä tapahtuma. Se ei ehkä ole merkittävä tapahtuma ihmiselle lajinakaan, mutta ihmiskunnan historiassa tuhat vuotta on pitkä aika.

Tuhat vuotta sitten tähän aikaan elettiin ehkä vieläkin pahemman epätietoisuuden vallassa kuin nyt, sillä vaeltajamunkit olivat ennustaneet maailmanlopun tulevan ensimmäisen vuosituhannen päättyessä. Uusi vuosituhat voitiin kuitenkin tuolloin aloittaa kepein mielin, sillä maailmanloppu olikin peruutettu. Silloin alkanut vuosituhat lähestyy nyt loppuaan, joten ehkä on syytä palata muutamaan päättyvän vuosituhannen ehdottomaan tähtihetkeen.

Vajaat tuhat vuotta sitten olimme tiukasti ruotsalaisia, ja onkin esitetty arvioita, että monet nyky-yhteiskunnassakin esiintyvät ilmiöt olisivat peräisin tuolta ajalta. Kun suomalaiset ottivat kantaa uusiin hömpötyksiin surmaten Piispa Henrikin vuonna 1155, siitä kertovassa runossa mainitaan viisi kertaa juominen ja kaksi kertaa sana olut. Ainakin jokin on siis pysynyt ennallaan.

Vajaat kolmesataa vuotta sitten italialainen Kristofer Kolumbus erehtyi vahingossa löytämään Amerikan maanmiehensä, vasenkätisen Leonardo da Vincin samoihin aikoihin kehitellessä hammasrattaita, ruuveja ja lentokoneita, ihmetellessä ihmisen anatomian arvoituksia ja maalaillessa arvoituksellisesti hymyileviä naisia – tai miehiä, kuka tietää.

Seuraavienkin kolmen sadan vuoden aikana saatiin aikaan yhtä jos toistakin merkittävää. Varsinainen paukku oli kuitenkin se, kun Skotlannissa onnistuttiin viskinjuonnin lomassa kerrankin keksimään jotain uutta ja mullistavaa. Tämän selvän hetken seurauksena James Watt patentoi höyrykoneensa vuonna 1769. Wattin keksintö käynnisti teollisen vallankumouksen, josta alkoi myös ihmisen sitominen mekaaniseen työhön ja aikakäsitykseen, josta kuitenkin nyt ollaan jälleen lipeämässä erityisesti julkisen liikenteen toimiessa esimerkkinä.

Vuosituhannen pituutta ihmisen näkökulmasta havainnollistaa myös erään germaanikansan 1930-luvun uho tuhatvuotisen valtakunnan pystyttämisestä. Valtakunta pysyi onneksi pystyssä vain 12 vuotta, jotka kuitenkin ovat ihmiskunnan tähänastisen historian onnettomimpia. Lienemmekö oppineet niistä jotain?

Nyt joku vielä valveilla oleva varmaan aivan aiheellisesti ihmettelee, mikä on saanut minut täysin mielivaltaisesti valitsemaan joukon tapahtumia ja jorisemaan niistä. Uskokaa tai älkää, sille on olemassa ihan syykin. Tarkoituksenani on ollut näillä parilla esimerkillä osoittaa, että päättymässä oleva vuosituhat on ollut erittäin tärkeä ja merkityksellinen – sen aikana on saatu aikaan paljon. Meillä on historiallinen mahdollisuus olla aloittamassa uutta vuosituhatta ja huolehtia siitä, että kun tuhannen vuoden päästä jälleen mietitään, mitä viimeisten tuhannen vuoden aikana on saatu aikaan, niin jotain muistelemista todellakin on.

Kiitän meitä kaikkia meidän kaikkien puolesta niin mukavasta päivästä toisessa maailmassa ja ajassa kuin tästä uudesta vuodesta kokonaisuudessaankin. Aivan erityisesti kiitettäköön kaikkia niitä, jotka ovat nähneet vaivaa meidän muidenkin puolesta.

Alussa mainittu kuu on nyt lähes kokonaan kadonnut taivaalta. Voimme kuitenkin vielä nopeuttaa katoamista ja tuhota lautasillamme olevan osuuden vuosituhannen viimeisestä kuusta meille vuosimiljoonien kuluessa kehittyneitä, suuontelossamme olevia hampaiksi kutsuttuja luutumia hyödyntäen. Kuusta ei tarvitse huolehtia. Uusi, entistäkin ehompi kuu on ihasteltavissamme jälleen loppiaispäivän iltana kello 20.14. Paitsi, jos maailma loppuu sitä ennen.