Asevelvollisuus - parasta ennen eilistä

(Kirjoitus on julkaistu Keski-Suomen Maanpuolustajan 3/2021 pääkirjoituksena.)

Perustuslaissa säädetään yleisestä maanpuolustusvelvollisuudesta. Suomalainen puolustusratkaisu ei kuitenkaan pohjaudu suoraan tähän, vaan Suomen sotilaallisen maanpuolustuksen kuvataan yleensä perustuvan yleiseen asevelvollisuuteen ja vahvaan maanpuolustustahtoon.

Yleisestä asevelvollisuudesta puhuminen on kuitenkin harhaanjohtavaa. Asevelvollisuuslain mukaan asevelvollisia ovat vain miehet, ja tällä hetkellä miesikäluokasta noin 65 % suorittaa asevelvollisuuden. Kun miehiä on koko ikäluokasta noin puolet, tarkoittaa yleinen asevelvollisuus tosiasiallisesti velvollisuutta, joka koskee alle kolmasosaa koko ikäluokasta.

Asevelvollisuus on suorittajansa kannettavaksi tuleva implisiittinen vero: asevelvollisuudella on vaihtoehtoiskustannus, joka on se palkka, jonka asevelvollinen saisi ansiotyöstä, jos hän ei olisi suorittamassa asevelvollisuutta. Lisäksi asevelvollisen poissaolo työvoimasta vaikuttaa bruttokansantuotteen määrään. Vuositasolla tämä piilokustannus ja -vero on hieman yli kaksi miljardia euroa. 

Nykyiseen yleiseen asevelvollisuuteen liittyy siis selkeitä tasa-arvo-ongelmia. Lähtökohtainen ajatus siitä, että jokin velvollisuus koskee vain toista sukupuolta, on tasa-arvon periaatteiden vastainen, vaikka tasa-arvolain perusteluissa kieli keskellä suuta muuta väitetäänkin. Kukaan ei myöskään esittäisi veroa, joka koskisi vain kolmasosaa kansasta.

Nykyiseen asevelvollisuuteen liittyykin myös selkeä vapaamatkustusongelma: kansallinen turvallisuus ja maanpuolustus ovat julkishyödykkeitä, joita kaikki kuluttavat. Siksi kaikkien tulisi myös osallistua joko niiden tuottamiseen tai tuottamisen kustannuksiin – sukupuolesta tai omasta halusta riippumatta.

Nykyisessä asevelvollisuusjärjestelmässämme on myös muita ongelmia, joista keskeisin liittyy sen tuottamiin ja kansallisen turvallisuuden varmistamiseen saatavilla oleviin suorituskykyihin. Asevelvollisuus on säilynyt lähes muuttumattomana yli sata vuotta, ja se tuottaa suorituskykyjä ennen kaikkea perinteisten sotilaallisten uhkien torjuntaan. Niiden rinnalle on kuitenkin noussut paljon uusia uhkia, esimerkiksi informaatio- ja kyberuhkia, joita varten asevelvollisuuden avulla ei juuri tuoteta valmiutta, mutta joihin varautumiseen siviiliyhteiskunta tuottaa osaamista laajasti.

Siviilimaailman tuottama osaaminen ei kuitenkaan välttämättä ole maanpuolustuksen käytettävissä. Pääesikunta kokosi viime vuonna puolustusministeriölle lausunnon uusien tiedustelulakien toimivuudesta. Lausunnossa nostettiin esille se, että esimerkiksi tietotekniikka-alan syväosaajista monet ovat joko siviilipalvelusmiehiä tai kokonaan vapautettuja asevelvollisuudesta. Lausunnossa esitetäänkin pohdittavaksi ratkaisua, jossa myös tällaiset henkilöt voitaisiin sijoittaa esimerkiksi sotilastiedustelun reserviin.

Suomen kaltaiselle pienelle maalle ja kansantaloudelle velvollisuuteen perustuva järjestelmä on ainoa tapa tuottaa puolustuskyky – esimerkiksi palkka-armeijaan meillä ei ole varaa. Siksi niin järjestelmän oikeudenmukaisuus ja hyväksyttävyys kuin myös sen kyky tuottaa oikeanlaista valmiutta ovat ensisijaisen tärkeitä. Nykyinen asevelvollisuusjärjestelmämme ei enää näihin vaatimuksiin vastaa, ja se pitääkin uudistaa mahdollisimman pian. 

Järjestelmää uudistettaessa pitää pyrkiä ratkaisemaan niin tasa-arvoon ja vapaamatkustukseen kuin tuotettaviin suorituskykyihinkin liittyvät haasteet. Käytännössä ratkaisu löytynee yleisestä, laajasti ymmärretystä maanpuolustusvelvollisuudesta, jossa perinteisten ase- ja siviilipalvelusten rinnalle tuodaan myös muita tapoja velvollisuuden suorittamiseen. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi kouluttautumista ja osaamisen ylläpitoa mm. aiemmin mainittujen uusien uhkien hallitsemisen kannalta merkityksellisillä aloilla.

Nykyinen asevelvollisuusjärjestelmämme heijastelee mennyttä maailmaa. Se on parasta ennen eilistä, mutta käyttökelpoinen vielä hetken. Uudistamisella on kuitenkin kiire, sillä peruskallioksemmekin kutsutut maanpuolustus ja puolustuskykymme uhkaavat rapautua. Niin ei saa tapahtua.

 

Prideliputusta vastustetaan - argumentaatiossa epäonnistutaan

Kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten valtuustoryhmät sekä yksi keskustalainen ja yksi kokoomuslainen kaupunginvaltuutettu kirjoittavat 14.8.2021 Keskisuomalaisessa Jyväskylän kaupungin päätöksestä liputtaa Jyväskylän prideviikolla pride- ja translipuilla. Liputuspäätöksestä voi toki olla montaa mieltä, mutta jos mielipiteensä suuntaan tai toiseen päättää ilmaista julkisesti, tulisi argumentoida järkevästi ja johdonmukaisesti. Tässä kirjoittajat eivät onnistu.

Kirjoituksessa siteerataan suoraan yhdenvertaisuuslakia ja todetaan sen jälkeen, että yhtä laissa mainittua ryhmää ei saisi ottaa erityisesti huomioon, jos muita ei (ilmeisesti samanaikaisesti) oteta samalla tavoin erityisesti huomioon. 

Argumentti on hankala ymmärtää: jos laissa nimetään erikseen sillä suojattavia ryhmiä, niin miksei yksittäisiä ryhmiä saisi ottaa huomioon? Samalla logiikalla esimerkiksi näkövammaisille ei saisi tarjota mitään erityiskohtelua, koska siitä ei välttämättä ole hyötyä esimerkiksi liikuntavammaisille. 

Kaikkein oudointa on, että tällaisen yhden ryhmän huomioon ottamisen todetaan kirjoituksessa "kaventavan yhdenvertaisuutta". Kirjoituksessa siis sanotaan, että yhdenvertaisuuslain perusteella voi ryhtyä vain sellaisiin toimenpiteisiin, joilla on vaikutusta kaikkiin laissa mainittuihin ryhmiin - ja ilmeisesti myös suureen enemmistöön, sillä argumentin mukaan jonkin ryhmän aseman parantaminen kaventaa yhdenvertaisuutta, jos vastaava seuraus ei toteudu myös kaikille muille. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että lain perusteella ei voisi tehdä oikeastaan mitään.

Seuraavaksi perusteluna esitetään, että erityiskohtelua ei saisi antaa tietylle ryhmälle sillä perusteella, "ettei monillakaan vähemmistöillä ole lippuja" tai "kaikki eivät ole erityisemmin järjestyneitä". Argumentin heikkous on siinä, että Suomessa on yhdistymisvapaus muttei -pakkoa. Lähtökohtana ei voi siis olla se, että erityiskohtelu edellyttäisi joko järjestäytymistä tai järjestäytymättömyyttä, koska ihmiset voivat ihan itse valita, järjestäytyvätkö he tai onko heillä lippu vai ei. Itse asiassa laissa, johon kirjoituksessa viitataan, tuodaan yhdeksi syrjinnän kiellon perusteeksi nimenomaan järjestäytyneisyys - tosin nimenomaan ammattiyhdistysten osalta.

Lopuksi argumentoidaan vielä sillä, että liputtaminen pride- ja translipuilla tarkoittaisi, että kaupunki hyväksyisi "tapahtuman tavoitteet", joiden todetaan olevan esim. "sukupuolen muuttaminen ilmoitukseen perustuvaksi ja myös alle 18-vuotiaiden osalta tai jopa lääketieteellisiä hoitoja alaikäisille". 

En ainakaan itse löytänyt mistään mitään erityisiä "tapahtuman tavoitteita", mutta sen päättelin, että kirjoittajien huoli liputuksen sivumerkityksistä ei tunnu ulottuvan ihan joka asiaan: kirjoittajien mielestä valtiolipuilla saisi ilmeisesti liputtaa vapaasti. On kuitenkin vaikea uskoa, että esimerkiksi kaupungintalon salkoon nostettu Unkarin lippu ystävyyskaupunkivierailun yhteydessä tulkittaisiin niin, että samalla hyväksyttäisiin mm. koko Orbanin politiikka...

Kokonaisuutena ottaen kirjoituksen argumentaatiosta jää vaikutelma, että se on jouduttu keksimään lähes väkisin oman mielipiteen perusteluksi. Tässä ei voi välttää ajatusta, että todelliset syyt prideliputuksen vastustamiseen ovatkin joitain muita kuin huoli yhdenvertaisuudesta. Samoin ei voi välttää ajatusta, että nämä todelliset syyt ovat sellaisia, ettei niiden ääneen lausuminen ole enää poliittisesti korrektia edes useimmille kristillisdemokraateille tai salonkikelpoisuuttaan vakuutteleville perussuomalaisille.

Tasa-arvoinen asevelvollisuus ei voi perustua nykymalliin

(Kirjoitus on julkaistu mielipidekirjoituksena Keskisuomalaisessa 7.8.2021.)

Pekka Mervola avasi kolumnissaan 1.8. keskustelun asevelvollisuuden tasa-arvoisuudesta todeten nykyisen käytännössä vain miehiä koskevan asevelvollisuuden olevan tasa-arvon näkökulmasta ongelmallinen. Tämä pitää paikkansa. Linda Hart jatkoi keskustelua 5.8. ja päätyi siihen johtopäätökseen, ettei sukupuolineutraalia asevelvollisuutta ole realistista toteuttaa huomioimatta yksilöiden ja sukupuolten välisiä eroja. 

Hart on oikeassa siinä, ettei tasa-arvoisen ja sukupuolineutraalin asevelvollisuuden toteuttaminen ole nykymallilla mahdollista. Tämä on samalla yksi nykyisen tasa-arvoista asevelvollisuutta koskevan keskustelun keskeinen ongelma: keskustelun lähtökohdaksi otetaan lähes aina perinteinen kasarmimallisen asevelvollisuuden ja siviilipalveluksen yhdistelmä.

Tasa-arvoisen asevelvollisuuden sijasta olisikin mielestäni perusteltua alkaa puhua jostain muusta, esimerkiksi tasapuolisesta kokonaisturvallisuusvelvollisuudesta. Tällöin keskustelu ei ankkuroituisi niin tiukasti nykymalliin, vaan tasa-arvoisen velvollisuuden toteuttamiseen löydettäisiin helpommin myös uusia ratkaisuja. 

Hart ottaa kirjoituksessaan esille kriittisten alojen – esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan – työntekijät jotka hänen mukaansa voisivat hakea vapautusta asevelvollisuuden suorittamisesta. Hartin ajatus on oikeansuuntainen, mutta mielestäni malli voidaan esittää myös toisin: kriittisillä aloilla tai kokonaisturvallisuuden tehtävissä työskentelevät eivät hakisi vapautusta, vaan esimerkiksi näille aloille opiskelu katsottaisiin kokonaisturvallisuusvelvollisuuden suorittamiseksi.

Mielestäni olisikin perusteltua harkita mallia, jossa tasa-arvoinen kokonaisturvallisuusvelvollisuus toteutettaisiin siten, että sen voisi suorittaa monin eri tavoin. Osa suorittaisi sen nykyistä asepalvelusta tai siviilipalvelusta vastaavilla tavoilla, mutta suurin osa ikäluokasta – niin nais- kuin miesoletetuistakin – suorittaisi sen esimerkiksi keräten tietyn määrän ”pisteitä” tiettyyn ikään – esimerkiksi 30 ikävuoteen mennessä.

Pisteitä kokonaisturvallisuusvelvollisuuden suorittamiseksi voisi saada paitsi ase- ja siviilipalveluksesta, niin myös esimerkiksi opiskelusta ja tutkinnon suorittamisesta tietyillä kokonaisturvallisuuden kannalta keskeisillä aloilla, osallistumisesta erilaisille kokonaisturvallisuutta tukeville kursseille ja koulutuksiin, joihin voisi sisältyä myös Ruotsissa käytössä olevan kaltainen lyhyt, noin kolmen kuukauden sotilaallinen peruskoulutus ja työskentelystä kokonaisturvallisuutta palvelevissa tehtävissä esimerkiksi kolmannella sektorilla.

Esittämäni mallin käyttöönotto vaatisi luonnollisesti huolellista kehittämistä ja harkintaa: huomioon olisi otettava ennen kaikkea sotilaallisen maanpuolustuksen näkökulmasta riittävä joukkotuotantokapasiteetti. Uskon kuitenkin, että mallin huolellisella suunnittelulla se olisi luotavissa ja toteutettavissa siten, että ratkaistuiksi tulisivat niin nykyisen mallin tasa-arvoisuusongelma kuin sekin, ettei nykymallilla välttämättä voida tuottaa riittävästi osaamista yhä monimutkaisemmaksi käyvää turvallisuus- ja uhkaympäristöä varten.

Panu Moilanen

Jyväskylä

Paljon onnea, tietokone!

Keskellä toista maailmansotaa, 12. toukokuuta 1941 Berliinin Kreuzbergissä pieni joukko kokoontui historialliseen, mutta melko vähälle huomiolle jääneeseen julkistustilaisuuteen. Saksalainen insinööri Konrad Zuse esitteli ensimmäistä kertaa rakentamaansa Z3-nimistä laitetta. Yksinkertaisesti nimestään huolimatta laite oli historiallinen: se oli maailman ensimmäinen toimiva tietokone.

Zuse esittelee Z1:n jäljennöstä Berliinin tekniikkamuseossa.Kuva: dpa.

Kuten Z3:n mallimerkinnästä voi päätellä, se ei ollut ensimmäinen Zusen kehittämä laite. Vuonna 1937 Zuse kirjoitti päiväkirjaansa: ”Noin vuoden päivät olen pohdiskellut mekaanisten aivojen mahdollisuutta.” Zusen tavoitteena oli vähentää ihmisten tekemää peruslaskentaa, ja hän saikin vuonna 1938 valmiiksi mekaanisen Z1:n, joka pystyi binäärilaskentaan, mutta joka rakenteensa vuoksi ei ollut kovinkaan luotettava. 

Z1 oli kuitenkin sekin merkittävä tietokoneiden historiassa: Zuse kehitti sitä varten liukulukulaskennan, joka on nykyisin kaiken tietokonelaskennan perusta. 

Jo rakentaessaan Z1:tä Zuse alkoi pohtia releiden käyttömahdollisuutta mekaanisen rakenteen sijaan. Vuonna 1939 valmistui prototyyppi, joka sai mallimerkinnän Z2. Sitä esiteltiin vuonna 1940 Saksan ilmailututkimuslaitokselle, joka sitoutui rahoittamaan laitteen jatkokehitystä. Zuse perustikin laskimiensa kehittelyä varten insinööritoimiston, joka sai yksinoikeuden suurlaskimien kehittämiseen Saksan valtakunnassa. 

Z3 valmistui siis vuonna 1941. Se oli binääriseen liukulukulaskentaan perustuva täysautomaattinen laskin, jossa oli 1400 releestä koostunut muisti ja 600 releellä toiminut prosessoriyksikkö. Laskinta pystyi myös ohjelmoimaan reikänauhoilla, mutta ehtolauseet ja ohjelman haarautuminen eivät olleet mahdollisia. 

Z3:n on osoitettu oikein ohjelmoituna olevan myös Turing-täydellinen, vaikkei Zuse sitä sellaiseksi tietoisesti suunnitellutkaan. Tämä vuonna 1998 tehty havainto on merkittävä siksi, että juuri sen perusteella Z3 vei maailman ensimmäisen tietokoneen tittelin vuonna 1944 valmistuneelta yhdysvaltalaiselta ENIACilta. Z3:n toimintaperiaate oli lisäksi nykytietokoneiden tapaan binäärinen – ENIACin taas ei. 

Zusen Z3 ei kuitenkaan noussut samanlaiseen maineeseen kuin ENIAC. Sodan aikana siitä ei kerrottu julkisuuteen, ja sodan jälkeenkään sitä ei voitu esitellä, koska kone tuhoutui pommituksessa joulukuussa 1943. Z3:n toinen, nykyisin Münchenin Deutsches Museumissa oleva kappale valmistui vasta vuonna 1962.

Z3:a käytettiin sen olemassaolon ajan pääasiassa matriisilaskentaan, jolla pyrittiin ratkaisemaan lentokoneen pinnoilla esiintyvään epästabiiliin värinään, flutteriin, liittyviä ongelmia. Laskennan sotilaallisesta potentiaalista huolimatta natsihallinto ei kuitenkaan juurikaan tukenut Zusen työtä. Z3:n rakentamiseen Zuse sai jonkin verran rahallista tukea puolustusteollisuudelta ja Saksan valtiolta, mutta yleisesti Zusen laskinten kehittämistä ei pidetty strategisena tai kiireellisenä. 

Voidaankin spekuloida, miten esim. Natsi-Saksan atomipommi- ja rakettikehitykseen olisi vaikuttanut se, että niihin olisi ollut käytössä laskentakapasiteetti, joka olisi ollut saavutettavissa Zusen kehittämällä teknologialla.

Zuse jatkoi tietokoneiden kehittämistä myös sodan jälkeen ja tuli samalla luoneeksi saksalaisen tietokoneteollisuuden. Zusen yritys, Zuse KG, siirtyi vuonna 1967 Siemensin omistukseen. Itse tietokoneen ohella Zuse kehitti myös maailman ensimmäisen korkean tason ohjelmointikielen, Plankalkülin, joka kuitenkin toteutettiin käytännössä vasta vuonna 1975. 

Viimeisin Zusen patentoimista keksinnöistä tuli sarjatuotantoon vuonna 2016. Silloin henkilöautoihin tulivat saataville automaattiset kaukovalot, joiden toimintaperiaatteen Zuse oli patentoinut vuonna 1958.

Konrad Zuse kuoli vuonna 1995. Nykyisin hänet luetaan suuriin saksalaisiin, ja Zusen mukaan on nimetty mm. katuja ja yliopistorakennuksia. Eniten Zusen kehittämiä ja rakentamia tietokoneita on nähtävillä Berliinin tekniikkamuseossa. Toimiva kopio maailman ensimmäisestä tietokoneesta Z3:sta taas on esillä Münchenin Deutsches Museumissa.

Miksei paras kone aina voitakaan?

(Essee on kirjoitettu osana opintojani.)

”Koneet eivät käy sotaa, maasto ei käy sotaa. On päästävä ihmismielen sisään, sillä taistelut voitetaan siellä.”  - John Boyd, 1981 

1 Johdanto

Ranskan marsalkan, ympärysvaltojen länsirintaman komentajana ensimmäisen maailmansodan aikana toimineen Ferdinand Fochin kerrotaan vuonna 1911 todenneen ”lentokoneiden olevan mielenkiintoisia tieteellisiä leikkikaluja, joilla ei kuitenkaan ole mitään sotilaallista merkitystä” (esim. Polastron, 2006, s. 45). Tällainen lausahdus vain reilun sadan vuoden takaa kuvastaa hyvin ilmaulottuvuuden nuoruutta osana taistelutilaa verrattuna maa- ja meriulottuvuuksiin, joissa on sodittu jo tuhansien vuosien ajan. 

McDonnell Douglas F/A-18 Hornet
Kuva: Ilmavoimat

Fochin toteamus asettuu kontekstiinsa kun muistamme, että nykymuotoisen ilmaa raskaamman lentokoneen kehitys oli saanut alkunsa vain vajaata vuosikymmentä aiemmin vuonna 1903, kun Wrightin veljekset olivat onnistuneet lentämään kaksitasoisella, puusta ja kankaasta rakennetulla Flyer-nimisellä lentokoneellaan reilun kymmenen sekunnin ajan (Kelly, 1989, s. 100). Maailman ensimmäiset modernit ilmavoimat Ranskassa ja Saksassa saivat alkunsa vuonna 1910 (Schmitt, 1995; Sterling, 2008, s. 168). 

Vaikka esimerkiksi ilmapalloja käytettiin osana sodankäyntiä jo muinaisessa Kiinassa ja Euroopassakin 1700-luvulta alkaen, alkoi ilmasodankäynnin kehitys toden teolla ensimmäisestä maailmansodasta, joka syttyi vain kolme vuotta Fochin toteamuksen jälkeen. Ensimmäisessä maailmansodassa ilmavoiman käyttö oli vielä amatöörimäistä, eikä lentokoneita ollut erityisesti suunniteltu taisteluja varten. Siitä huolimatta ilmauhka muodostui merkittäväksi ensimmäistä maailmansotaa luonnehtineeksi tekijäksi ja kauhun kylväjäksi. Samalla syntyivät myös maailman ensimmäiset lentäjälegendat, joista kuuluisin on saksalainen sotilaslentäjä, punaisena paronina tunnettu Manfred von Richthofen.

Ensimmäisestä maailmansodasta sai alkunsa myös ilmasodan teoretisointi. Alan pioneerityötä tehtiin Italiassa, jossa Gianni Caproni ja Giulio Douhet kylvivät siemenet ilmasotateorian kehitykselle. Heistä tunnetumpi on Douhet, jonka luoma offensiivinen ilmasodan doktriini tunnetaan douhetismina. Siinä korostetaan erityisesti ilmapommitusten merkitystä ja hyökkäyksellisyyttä: Douhet (1942, alkup. 1921-1932) uskoi syvälle vihollisen kotirintamalle ulottuvien, vihollisen elintärkeisiin kohteisiin kohdistuvien pommitusten murtavan vihollisen taistelutahdon – varsinkin, kun hänen teorialleen on ominaista totaalisuus: siinä ei tehdä eroa siviili- ja sotilaskohteiden välille (Douhet, 1942, ss. 6, 20, 240, 277). Douhet’n kirjoituksistaan kokoaman teoksen keskeisin viesti onkin nimensä (alkup. Il dominio dell'aria, ”Ylivalta ilmassa”) mukaisesti, että [jatkossa] sotien ratkaisu todennäköisesti perustuu ilmaherruuteen ja ilmavoiman käyttöön – usein jo ennen maa- ja merivoimien joutumista viholliskosketukseen. Douhet (mt., s. 30) korostaa myös ennakoinnin ja erityisesti teknologian kehityksen ymmärtämisen merkitystä: ”Voittajia ovat ne, jotka ennakoivat sodan luonteen muutokset – eivät ne, jotka vain odottavat ja mukautuvat niihin.”

Douhet’lainen offensiivinen ilmasotateoria johdannaisineen hallitsi pitkään keskustelua ja käytännön sotatoimia. Esimerkiksi niin toisen maailmansodan aikaiset liittoutuneiden ja Saksan toteuttamat strategiset pommitukset kuin Yhdysvaltain Hiroshimaan ja Nagasakiin pudottamat atomipommitkin voidaan nähdä douhetistisina ratkaisuina. Toisen maailmansodan jälkeen sodan hyökkäyksellisyydestä ja totaalisuudesta tuli suurvaltojen (Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton) doktriinien peruslähtökohta, jossa merkittävässä roolissa olivat paitsi strategiset pommitusyksiköt niin myös mannertenväliset ydinohjukset (Lehto, 2012, s. 286). Myös Suomen toisen maailmansodan jälkeinen vuoden 1949 kansallinen puolustusdoktriini perustui douhet’laiseen näkemykseen tulevaisuuden totaalisesta sodasta (mt., s. 287).

Douhetismi vaikutti myös Yhdysvaltain toimintaan Vietnamin sodassa, jossa se toteutti Pohjois-Vietnamiin kohdistuneita massiivisia ilmapommituksia, jotka eivät kuitenkaan odotetulla tavalla murtaneet alueen väestön taistelutahtoa (Leskinen, 1998, ss. 69–72).

2 Kohti boydilaista (ilmasota)teoriaa

Korean ja Vietnamin sodan kokemukset asettivat douhetismin keskeiset perusoletukset – teknologisen ylivoiman merkityksen ja strategisten pommitusten tehokkuuden kyseenalaisiksi: Korean sodassa teknisesti huonommalla F-86 Sabrella sodittiin selvästi menestyksekkäämmin kuin sitä merkittävästi edistyneemmällä MiG-15 -hävittäjällä ja Vietnamissa strategisilla ilmapommituksilla ei onnistuttu murtamaan Pohjois-Vietnamin strategista selkärankaa. Sotakokemusten perusteella tarvittiin siis uudenlaista teoriaa siitä, mitkä tekijät vaikuttavat menestykseen ilmasodassa.

Yksi sotakokemusten perusteella ilmasotateoriaa kehittäneistä oli John Boyd (1927-1997). Hän syntyi vuonna 1927 ja aloitti asepalveluksensa heti toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946 palvellen Yhdysvaltain miehittämässä Japanissa. Asepalveluksensa jälkeen hän sai veteraanistatuksensa ansiosta opiskelupaikan Iowan yliopistosta, jossa hän opiskeli taloustiedettä osallistuen samalla opintoihin integroituun Yhdysvaltain ilmavoimien ROTC-upseerikoulutusohjelmaan. Myöhemmin hän suoritti myös tuotantotalouden tutkinnon Georgian teknillisessä yliopistossa. Varsinaisen sotilasuransa alkuvaiheessa Boyd toimi hävittäjälentäjänä Korean sodassa lentäen 20 taistelulentoa. Kuten aiemmin totesin, jo tässä sodassa havaittiin, ettei teknisesti parempi kone aina voitakaan ilmataisteluita. Tämä herätti luonnollisesti kysymyksen siitä, miksi näin on. Voittamisesta tulikin Boydin teoriakehittelyn kantava teema: käytännössä kaikessa hänen julkaisemassaan on loppujen lopuksi kyse siitä, mitkä tekijät määräävät sen, kuka voittaa ja kuka häviää. (Hammond, 2012; Osinga, 2007, s. 22.) 

John Boyd

Vaikka Boydia pidetäänkin yhtenä ilmasotateorian merkittävimmistä kehittäjistä, hän ei ole julkaissut yhtään varsinaista kirjaa. Ilmasta-ilmaan -taistelun monessa suhteessa mullistanut Aerial Attack Study on lähinnä kirjanen, ja sen jälkeen Boyd esitteli ajattelunsa kehittymistä pääasiassa esseissä, lukuisissa esityksissä ja niistä julkaistuissa kalvosarjoissa, jotka loppujen lopuksi vuonna 1997 koottiin yhteen ”suurena puristuksena” (”the big squeeze”) tunnetuksi kokoomateokseksi A Discourse on Winning and Losing, jonka Air University julkaisi toimitettuna ja osittain kommentoituna uudelleen verkossa vuonna 2018. Nykyisin Leidenin yliopiston sotatieteiden professorina työskentelevän Alankomaiden ilmavoimien upseeri Frans Osingan (2007) väitöskirjaa Boydin strategisesta teoriasta onkin usein sanottu kirjaksi, joka Boydin itsensä olisi pitänyt kirjoittaa. 

3 Tutkimus ilmataistelusta - ”Aerial Attack Study”

Hävittäjälentämistä ja ennen kaikkea ilmataistelua pidettiin vielä 1950-luvulle tultaessa monimutkaisena, tietyssä mielessä jopa kaoottisena kokonaisuutena, jota katsottiin olevan mahdotonta kuvata ja ymmärtää rationaalisesti, ja jossa menestymisen uskottiin perustuvan ennen kaikkea intuitioon ja perimätietoon, jota ohjaajasukupolvet välittävät toisilleen. Boyd rikkoi tämän myytin alun perin vuonna 1960 ilmestyneellä kirjasellaan Aerial Attack Study. Kirjasen keskeisin sisältö on, että aivan samalla tavalla kuin lentämistä yleensä, myös ilmataistelua voidaan kuvata ja ymmärtää formaalisti esim. fysiikan lakien kautta.

Boyd kirjoitti tutkimuksensa ilmataistelusta vapaa-ajallaan: hänen tehtäviinsä ei kuulunut ilmataistelun taktiikan kehittäminen. Tästä johtuen Aerial Attack Studyn ensimmäinen versio oli melko vaatimaton: se oli kirjoitettu kirjoituskoneella, kuvat oli piirretty kaavaimilla ja kopiot tehty vahaskopioina. Tästä huolimatta kirjasesta tuli hyvin suosittu, ja ensimmäinen 600 kopion erä loppui käytännössä heti. Kun kirjanen oli julkaistu, Yhdysvaltain ilmavoimat luokitteli sen salaiseksi. Kirjaseen tehtiin muutamia korjauksia ja täydennyksiä vuosina 1963 ja 1964. Nykyisin yleisesti saatavilla oleva versio on tällainen korjattu ja täydennetty versio vuodelta 1964. (Boyd, 1964; Coram, 2002.)

Aerial Attack Studyssa Boydin lähtökohtana ilmataistelun mallintamisessa on kyvykkyysajattelu: tehokas taktiikka perustuu parhaaseen mahdolliseen tapaan hyödyntää annettuja aseita tunnettua vihollista vastaan ottaen huomioon, mitä vihollisen kyvykkyyksistä tiedetään tai mitä niiden arvioidaan olevan. Ilmataistelussa tulee siis tuntea oman asejärjestelmän (lentokone ja sen kantama aseistus) operatiivinen rajakäyrä (operation envelope) ja arvioida, kuinka asejärjestelmää tulisi hyödyntää olettaen, että vihollisella on vastaava kyvykkyys. (Boyd, 1964, s. N/A.)

Aerial Attack Study koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa käsittelee hävittäjän ja ei-liikehtivän kohteen - siis esimerkiksi pommikoneen - kohtaamista ja taistelua, toinen osa taas kahden liikehtivän kohteen - käytännössä siis kahden hävittäjän kohtaamista ja taistelua. Ensimmäinen osa on selvästi lyhyempi kuin toinen osa, sillä ei-liikehtivän kohteen mahdollisuudet puolustautua liikehtivää hyökkääjää vastaan ovat hyvin heikot, ja ensimmäisessä osassa käytännössä vain esitelläänkin tavat, joilla hävittäjä voi hyökätä pommittajaa vastaan. (Boyd, 1964.)

Toinen osa alkaa Boydin pohdinnalla siitä, mihin yleisesti käytettävät ilmataisteluliikkeet (”manööverit”) perustuvat ja mitä ohjaajan tulee osata, jotta hän pystyy suorittamaan niitä ja valitsemaan kuhunkin tilanteeseen sopivimman liikkeen. Valinnan perusteena on oman geometrisen aseman ymmärtäminen suhteessa viholliseen. Boyd muistuttaa, että toisin kuin tuolloin usein uskottiin, tietynlaiseen kohtaamiseen vihollisen kanssa ei ole olemassa ääretöntä määrää ratkaisuja, vaan ohjaaja toimii kolmiulotteisessa ja äärellisessä tilassa, jonka koon ja muodon määräävät lentokoneeseen vaikuttava painovoima sekä lentokoneen ja sen ohjaajan suorituskyvyt rajoitteineen. Käännökset, nopeus ja painovoima taas määrittävät kunkin tilanteen operatiivisen rajakäyrän (operating envelope), mistä johtuen näiden tekijöiden sanelemien spatiaalisten suhteiden ymmärtäminen mahdollistaa tehokkaiden ilmataisteluliikkeiden valitsemisen kuhunkin taistelutilanteeseen. Koska painovoima on annettu tekijä, johon ohjaaja ei voi vaikuttaa, perustuu viholliseen nähden saavutettava etu vain tehtäviin käännöksiin ja valittuun nopeuteen ottaen huomioon, että vihollisella on täsmälleen samat valinnan mahdollisuudet. (Boyd, 1964, s. 49.)

Kaikki ohjaajan tekemät päätökset perustuvat siis tilannekuvaan: oman (ja oman lentueen muiden jäsenten) ja vihollisen geometrisen sijainnin sekä oman ja vihollisen nopeuden tuntemiseen. (Boyd, 1964, s. 49.) Kun ohjaaja tietää nämä asiat, hän tietää myös, millaisia liikkeitä hän itse voi suorittaa ja millaisia liikkeitä vihollinen voi suorittaa. Tämän perusteella ohjaaja voi valita myös taistelussa tarvittavat vastaliikkeet – ja ennakoida vihollisen vastaliikkeet. Ilmataistelu voidaan siis nähdä ja esittää liikkeinä ja vastaliikkeinä sekä taktiikoina ja vastataktiikoina.

Suurimman osan toisen osan sisällöstä muodostaa hieman yli 30 kaartotaistelussa käytettävän ilmataisteluliikkeen - esimerkiksi erilaisten kaartojen, kierteiden, luisujen ja saksiliikkeiden - esittely. Liikkeet sinällään olivat tunnettuja jo ennen Boydin kirjasen julkaisemista, mutta uutta oli niiden formaali esittäminen käytännössä suoritusohjeina huomioineen, sisällöllinen analysointi ja analyysin liittäminen osaksi taktista keskustelua.

Aerial Attack Studyssa käsitellään myös 1950-luvun lopulla taistelukäyttöön otettujen AIM-9B Sidewinder -ohjusten ominaisuuksia - erityisesti niiden rajoituksia suhteessa liikehtiviin kohteisiin (Boyd, 1964, s. 42). Lämpöhakuisia ohjuksia pidettiin tuolloin monessa mielessä kaikkivoipina aseina, mutta Boyd osoitti, että liikehtivä kohde voi väistää myös laukaistun ohjuksen. Tämä oli merkittävä havainto, sillä se osoitti myös, ettei perinteinen kaartotaistelu ja tarve sen osaamiselle ole kadonnut tai katoamassa, vaikka näin oli ohjusten käyttöönoton myötä povattukin. (Boyd, 1964; Coram, 2002, s. 114.)

Aerial Attack Studya pidetään monessa mielessä vallankumouksellisena esityksenä ilmataistelusta. Yhdysvaltain Ilmavoimien taktinen esikunta (Tactical Air Command, TAC) nimesi vuonna 1960 arviointiryhmän, joka arvioi Boydin työn ja totesi sen sisällöltään sopivaksi käytettäväksi ohjaajien koulutuksessa. Näin Aerial Attack Studysta tuli käytännössä osa Yhdysvaltain ilmasodankäynnin doktriinia. Kirjanen levisi myös Yhdysvaltain ulkopuolelle, ja sillä uskotaankin olleen merkittävä vaikutus ilmasodankäynnin kehitykseen kaikkialla maailmassa.

Syyskuussa 1960 Boyd aloitti tekniikan opintonsa. Tutkintoon sisältyneiden termodynamiikan opintojen seurauksena Boyd alkoi pohtia mahdollisuuksia esittää Aerial Attack Studyn keskeisin sisältö formaalina teoriana tai matemaattisena kaavana. Kumppanikseen tähän pohdintaan hän sai Yhdysvaltain ilmavoimien matemaatikko Thomas P. Christien. (Piccirillo & Aronstein, 1997, s. 2.)

Yhteistyön tulos oli liikehtimisenergiateoria (energy–maneuverability theory, EM-theory), joka kuvaa lentokoneen suorituskykyä liike- ja potentiaalienergioiden summana, joka voidaan esittää nopeuden, työntövoiman, ilmanvastuksen ja painon sisältävänä matemaattisena lausekkeena. Energia korvaa teoriassa Boydin aiemmin käyttämän nopeuden, joka ei suureena selitä riittävästi esim. lentokoneen potentiaalienergiasta seuraavaa suorituskykyä. (Piccirillo & Aronstein, 1997, s. 2.)

Teorian perusteella Boyd esitti, että hävittäjän keskeisin ominaisuus on sen liikehtimiskyky - esimerkiksi neuvostoliittolaisten MiG-hävittäjien merkittävä etu oli niiden hyvä liikehtimiskyky. Tämän perusteella käynnistettiin myöhemmin Lightweight Fighter Program, jonka tavoitteena oli verraten pienen, liikehtimiskyvyltään ylivertaisen ilmaherruushävittäjän kehittäminen. Ohjelman tuloksena syntyivät F-16- ja F/A-18 Hornet -hävittäjät. (Hillaker, 1997; Piccirillo & Aronstein, 1997, s. 2.)  

4 Tuho ja luominen - ”Destruction and Creation” 

Aerial Attack Study on taktisen tason esitys siitä, kuinka ilmasotaa käydään. Myöhemmissä kirjoituksissaan Boyd siirtyy taistelun taktiselta tasolta korkeamman abstraktiotason keskusteluun - ja pohtimaan asioita, jotka eivät suoranaisesti liity vain ilmataisteluun ja -sodankäyntiin. Essee Destruction and Creation (Boyd, 1976) on tästä hyvä esimerkki: sen ydin on hyvinkin filosofinen pohdinta tiedon, tietämyksen ja osaamisen luonteesta sekä niiden suhteesta todellisuuteen - ja ennen kaikkea mukautumiseen. Esseen on myös sanottu olevan Boydin esitys hänen sotaa koskevan teoretisointinsa filosofisesta taustasta, jonka voi tiivistää perusteesiksi ”meidän on tuhottava, jotta voisimme luoda”.

Boyd (1976) kirjoittaa esseensä aluksi, että vuorovaikutuksemme ympäristön kanssa perustuu mentaalisiin malleihin, joiden tuhoaminen ja luominen mahdollistaa sen, että muovaamme ympäristöämme mutta samalla myös sen, että ympäristömme muovaa meitä. Ajatus ei ole Boydin oma, vaan se on käytännössä Jean Piaget’n (1954) konstruktivismin teoria toisin sanoin esitettynä - Piaget (mt.) puhui skeemoista, akkomodaatiosta ja assimilaatiosta, mutta kuvasi niillä käytännössä samaa prosessia kuin Boyd puhuessaan mentaalisista malleista, tuhosta ja luomisesta. Boydin (mt.) mukaan mentaaliset mallit mahdollistavat toiminnan ja päätöksenteon: kun pystymme muodostamaan havainnoimastamme todellisuudesta mentaalisia malleja ja muokkaamaan niitä, kun todellisuus näyttäisi muuttuvan, pystymme tekemään päätöksiä ja toimimaan, mikä taas on kriittisen tärkeää selviytymisen kannalta.

Kuinka mentaalisia malleja sitten muodostetaan? Tämän selittämiseen Boyd (1976) käyttää logiikan peruskäsitteitä, induktiota ja deduktiota sekä synteesin ja analyysin käsitteitä, joihin hän liittää lisäksi differoinnin ja integraation käsitteet. Malli voi siis muodostua induktiivisesti yksittäistapauksista yleistämällä tai deduktiivisesti johtamalla yleistyksestä yksittäistapausta koskeva päätelmä. Deduktio liittyy Boydin (mt.) ajattelussa tuhoamiseen ja induktio taas vastaavasti luomiseen. Tuhoaminen ja luominen - tai deduktio ja induktio - muodostavat syklisen prosessin, joka jatkuu niin kauan, kunnes mentaalinen malli on sisäisesti ristiriidaton ja vastaa havainnoitua todellisuutta.

Boyd (1976) käsittelee esseessään myös kolmea sinällään toisiinsa liittymätöntä tieteellistä peruslausetta. Termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan kaikki luonnolliset prosessit luovat entropiaa eli epäjärjestystä (esim. Knight, 2017, s. 585). Heisenbergin (1927) epätarkkuusperiaatteen mukaan sekä alkeishiukkasen paikkaa että sen liikemäärää ei voida samanaikaisesti mitata tarkasti; sillä on siis sekä hiukkasen että aallon ominaisuudet. Gödelin (1931) epätäydellisyyslauseen mukaan aksiomaattisen järjestelmän ristiriidattomuutta ei voi osoittaa järjestelmän sisältä sen omien aksioomien avulla. Käytännössä nämä lauseet tarkoittavat sitä, että mikä tahansa järjestelmä - oli se sitten maailma tai vaikkapa taistelutila - on aina kaoottinen sekä mahdoton havainnoida, käsittää ja hallita täydellisesti. Epävarmuus on kaikkiallista.

Boyd kuvaa mentaalisten mallien muodostamisella sekä ympäristöjen kaoottisuutta korostamalla yhtä ihmislajin keskeisintä menestystekijää: kykyä mukautua muuttuviin olosuhteisiin. Ollessamme vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa havaitsemme jatkuvasti epäjatkuvuuskohtia, jotka eivät vastaa mitään mentaalista malliamme, mutta mentaalisten mallien luomisen ja mukauttamisen ansiosta voimme menestyä, edistyä ja selvitä myös meille uusissa ja yllättävissä olosuhteissa, tilanteissa ja ympäristöissä. Destruction and Creation on siis kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun kasvamme, opimme ja toimimme. Jos meillä ei olisi tällaista kykyä, emme selviäisi monimutkaisessa maailmassa tai yllättävissä tilanteissa - oli kyse sitten esimerkiksi ilmataistelusta tai aivan perusarjestamme.

Boydin ajattelulle on ominaista, että hän näkee maailman koostuvan järjestelmistä. Viholliset, armeijat esikuntineen ja yhteiskunnat ovat järjestelmiä, jotka selviävät hengissä ja menestyvät niihin kuuluvien yksilöiden ja sitä kautta järjestelmien mukautumiskyvyn ansiosta. (Osinga, 2007, s. 4.) Patterns of Conflict -esseessään Boyd (1986) alkaakin pohtia sitä, mikä määrää sen, mikä kilpailevista järjestelmistä selviää voittajana esimerkiksi sodassa. 

5 Konfliktin kuva - ”Patterns of Conflict”

Vuonna 1986 ilmestynyt Patterns of Conflict on analyysi sodasta, operaatiotaidosta ja strategiasta. Boyd (1986) jäljittää siinä strategian ja sotataidon pysyviä taistelun tai sodan voittoon johtaneita tekijöitä. Esityksessä käydään läpi useita historiallisia taisteluita, pohditaan sitä, miksi saksalaisten toisen maailmansodan aikana käyttämä salamasotataktiikka oli niin menestyksellistä ja analysoidaan sissisodankäyntiä epätyypillisenä sodankäyntinä. 

Boyd (1986) pohtii esityksessään niin sodankäynnin tasoja kuin tapojakin ja esittää molemmista pohdinnoistaan kolmijaon. Sodankäynnin tasoina hän tunnistaa moraalisen, mentaalisen ja fyysisen sodankäynnin, sodankäynnin tapoina taas kulutus-, liike- ja moraalisen sodankäynnin. Sodankäynnin tasot hän määrittelee täsmällisesti vasta myöhemmässä julkaisussaan (Boyd, 1987, ss. 34–37), mutta sodankäynnin tavat tulevat (osin eri termein) määriteltyä Boydin omaa aiempaa teoretisointia ja sotahistoriallisia havaintoja yhdistävässä synteesissä siitä, miten näitä tekijöitä tulisi yhdistää vihollisen lyömiseksi (Boyd, 1986, s. 136).

Boydin (1986, s. 136) synteesin mukaan sodankäynnin tavoitteena on ”tehdä vihollinen voimattomaksi estäen sitä toimimasta kehkeytyvien olosuhteiden edellyttämällä tavalla”. Tähän käytetään kolmenlaista vaikuttamista: 1) asevaikutusta, jolla vihollinen sidotaan ja harhautetaan samalla heikentäen vihollisen voimaa ja huomiokykyä siten, että vihollisen kriittiset haavoittuvuudet ylikuormittuvat tai syntyy heikkouksia, 2) liikettä, jolla häiritään, ylikuormitetaan tai otetaan haltuun vihollisen haavoittuvia ja kriittisiä yhteyksiä, keskuksia ja toimintoja niin, että niitä voidaan hyödyntää vihollisen jäänteitä vastaan hyökkäämiseen tai niiden pilkkomiseen ja eristämiseen lopullista puhdistamista varten ja 3) moraalista vaikuttamista, jonka tavoitteena on luoda pelon, ahdistuksen ja vieraantumisen ilmapiiri yhteisön olemassaolon mahdollistavien inhimillisten siteiden katkaisemiseksi. Kaikkien näiden toimenpiteiden strategisena tavoitteena on tuhota vihollisen moraalis-henkis-fyysinen harmonia, lamauttaa se ja murtaa vihollisen halu tehdä vastarintaa.

Boyd (1986) mainitsee Patterns of Conflict -esityksessään ensimmäistä kertaa myös OODA-silmukan, josta hänet yleisesti kaikkein parhaiten tunnetaan. Käsitteen esittelyyn johtavan keskustelun lähtökohtana on ilmataistelun tarkastelu, johon liittyen Boyd (mt.) puhuu sen puolesta, että järjestelmällä tulisi olla kyky muuttaa tilaansa mahdollisimman nopeasti (”fast transient characteristics”) niin, että se pystyy toimimaan nopeammalla tempolla tai rytmillä kuin vihollisensa - tai vielä paremmin, tunkeutumaan vihollisen OODA-silmukan sisälle.

Mikä OODA-silmukka sitten on? Varsinaisesti OODA-silmukka esitellään vasta Boydin (1995) myöhemmässä esityksessä The Essence of Winning & Losing, jossa se on esitetty myös graafisesti (Kuva 1). Tulee kuitenkin muistaa, että useimmat Boydin ”julkaisuista” ovat esitysten kalvosarjoja, jotka eivät todennäköisesti sisällä kaikkea sitä, mitä alkuperäinen esitys on sisältänyt. Todennäköisesti siis myös OODA-silmukka on suullisesti esitelty tarkemmin jo ennen sen kirjallista esittelyä.

Boydin (1995, s. 3) OODA-silmukka.

OODA-silmukan ajatus on, että toimija havainnoi (observe) tapahtumaa tai tilannetta siten, että hänen havainnointiinsa vaikuttavat (orient) perimä, kulttuuri ja perinteet, aiemmat kokemukset sekä uusi informaatio, analysi ja synteesi. Tämä vastaa Boydin (1976) aiemmin esittämää ajatusta mentaalisista malleista. Havaintojensa perusteella toimija tekee päätöksen (decision) sopivimmasta toimintatavasta ja alkaa toimia (action). OODA-silmukkaa toistetaan loputtomasti; toiminta tuottaa palautteen silmukan seuraavalle suorituskerralle. Jokainen yksilö suorittaa mielessään omaa OODA-silmukkaansa, ja monimutkaisemmassa organisaatiossa (esim. armeijassa) yksilöiden OODA-silmukat yhdistyvät ylemmillä tasoilla organisaation OODA-silmukoiksi. (Kagan, 2006, ss. 104–105.) OODA-silmukka kuvaa siis sitä, kuinka yksilö tekee päätöksiä ympäristöstä saamiensa syötteiden perusteella ja kuinka useiden yksilöiden tekemät päätökset yhdessä muodostavat organisaation toiminnan ja päätökset.

Taistelussa omat ja vihollisen päätökset - niin kuin myös omat ja vihollisen OODA-silmukat - limittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa: eri toimijoiden toiminta toimii syötteenä toisen toimijan OODA-silmukalle - vihollisen toiminta vaikuttaa siihen, kuinka omien joukkojen ja niiden yksilöiden tulee toimia ja mitkä ovat niiden toimintamahdollisuudet. Konflikteissa on siis kyse havainnoinnista, päätöksenteosta ja toiminnasta muodostuvien silmukoiden keskinäisestä kilpailusta. Keskeistä on toiminnan aikaulottuvuus: se osapuoli, joka havainnoi ja päättää nopeimmin, menestyy todennäköisesti parhaiten. Tähän perustuen Boyd (1986, s. 7) esittelee uudenlaisen ilmasodan konseptin.

Konsepti perustuu aikaan ja siihen, että omilla toimilla pyritään toisaalta tiivistämään aikaa omasta näkökulmasta ja laajentamaan sitä vihollisen näkökulmasta niin, että muodostuu omalta kannalta suotuisa epätasapaino, jossa vihollisen päätöksenteko ja sitä seuraava toiminta ovat hitaampia kuin oma niin, että voitetaan aikaa muovata ympäristöä, mukautua muutoksiin ja toimia. Tähän pyritään omilla operaatioilla ja aseilla kahta kautta. Ensinnäkin pyritään luomaan jatkuvasti muuttuva ympäristö, ja toiseksi pyritään estämään vihollisen sopeutuminen muuttuvaan ympäristöön. Oma OODA-silmukka pyritään siis saamaan toimimaan mahdollisimman nopeasti ja samalla vihollisen OODA-silmukka pyritään saamaan toimimaan mahdollisimman hitaasti. Tavoitteena on pyrkiä romahduttamaan vihollisen järjestelmä saamalla vihollinen yli- ja alireagoimaan vihamieliseen toimintaan, jota tapahtuu samanaikaisesti, sekavasti ja harhaanjohtavasti. Tavoitteena on siis vihollisen näkökulmasta maksimoida sodan sumun määrä. (Boyd, 1986, s. 7.)

Boydin OODA-silmukka kuvaa siis tilannetietoisuuden muodostumista ja hyödyntämistä. Ilmataistelussa tämä tarkoittaa ohjaajan kykyä tarkkailla ja ennakoida tapahtumia äärimmäisen dynaamisessa toimintaympäristössä ja sovittaa oma toimintansa siihen sopivaksi. Mitä nopeammin tämä onnistuu, sitä todennäköisempi on voitto. Tulevaisuudessa on kiinnostavaa nähdä, kuinka myös OODA-silmukka virtualisoituu ja siirtyy osaksi tekoälyä: simulaatioympäristössä tekoäly on jo voittanut pitkän kokemuksen omanneen taistelulentäjän, joka kuvasi tekoälyä aggressiiviseksi, herkästi reagoivaksi ja dynaamiseksi vastustajaksi (Lehto, 2018).

6 Boydilainen ilmasotateoria - onko sitä?

Boyd luetaan yleisesti suuriin ilmasotateoreetikoihin. Ilmataktiikan formaali esittäminen, liikehtimisenergiateoria ja OODA-silmukka ovat eittämättä merkittäviä virstanpylväitä ilmasodan teoretisoinnin his-toriassa. Boyd osoitti, että ilmataistelua voidaan kuvata ja analysoida rationaalisesti ja teoretisoida formaalisti. Tämä analyysi ja teoretisointi ovat mahdollistaneet ja mahdollistavat ilmataistelun järjestelmällisen kehittämisen niin taktiikoiden kuin asejärjestelmienkin suhteen: Boydin työllä on suuri merkitys mm. sille, että esimerkiksi nykyiset hävittäjät ovat sellaisia kuin ovat.

Boydin ajattelusta suurin osa ei rajoitu kuitenkaan pelkkään ilmasodankäyntiin, vaan ilmasodankäynti on ollut Boydin taustasta johtuen ennen kaikkea hänen ajattelunsa alkupiste ja kasvualusta. Boyd onkin ennen kaikkea sotateoreetikko ja -strategi, jonka tapa tarkastella sotaa on käyttökelpoinen, joskin jokseenkin abstrakti. Se on yhdistelmä monien muiden ideoista ja ajatuksista pyrkien luomaan synteesin niin teknologiasta, tieteestä, filosofiasta kuin yhteiskuntatieteistäkin. 

Boydin ajattelun seuraamisessa merkittävin haaste on se, ettei Boyd ole juurikaan julkaissut asiaproosaa, vaan suurin osa hänen ajatuksistaan sisältyy mammuttimaisiin kalvosarjoihin, joiden ymmärtäminen ja tulkitseminen ilman alkuperäisen esityksen kuulemista on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Tieteellisessä ajattelussa sanalla teoria ymmärretään johdonmukaista ja hyvin perusteltua selitystä jollekin ilmiölle. Tässä suhteessa en tunnista boydilaista ilmasodankäynnin teoriaa, teoretisointia kylläkin. Tämä ei tee Boydin työstä ja ajatuksista millään tavalla vähäarvoisempia: Boyd on saanut meidät tarkastelemaan sotaa ja sodankäyntiä uudenlaisesta perspektiivistä, ja Boydin abstrakti malli sodasta kestää myös aikaa. Boydin ajatukset toimivatkin paitsi ilmasodankäynnin niin myös sitä uudempien sodankäynnin muotojen, esimerkiksi kyber- ja informaatiosodankäynnin tarkastelussa ja analysoinnissa.

Mikä sitten on keskeisin Boydin ilmasotaan ja ilmavoiman käyttöön liittyvä ajatus? Kaikkein keskeisin Boydin ajattelussa tiivistyy mielestäni raporttini avaussitaatiksi nostamaani toteamukseen: koneet eivät käy sotaa (Eason, 1981, Hammond, 2012 mukaan). Tämä pitää paikkansa niin ilmasodan kuin minkä tahansa muunkin sodankäynnin muodon suhteen.

Sotaa käydään taistelutilassa, jossa suoritettavat operaatiot ja muut tapahtumat vaikuttavat konfliktin etenemiseen. Taistelutilalla taas voidaan nähdä olevan ulottuvuuksia, jotka ovat muodostuneet teknologian kehittyessä. Fyysisiä ulottuvuuksia ovat maa-, meri- ja ilmaulottuvuus, joihin perustuu mm. Puolustusvoimien jakautuminen puolustushaaroihin. Näiden lisäksi voidaan tunnistaa fyysiset ulottuvuudet läpäisevinä ulottuvuuksina sähkömagneettisen spektrin ulottuvuus, kyber- ja informaatioulottuvuus sekä kognition ulottuvuus. (Ks. esim. Kosola, 2018.)

Vaikka ilmavoimat aselajina ja ilmasota sodankäynnin muotona ovatkin hyvin teknologiakeskeisiä ja -suuntautuneita, ei teknologia yksin ratkaise edes sitä, kuka voittaa ilmataistelun tai -sodan. Keskeistä on, mihin tarkoituksiin ja kuinka teknologiaa käytetään – millainen on teknologiaan perustuvan sodankäynnin strategia ja millaisina taktiikoina se ilmenee. Tässä ihmisellä on edelleen merkittävä rooli: strategiat ja taktiikat ovat ihmisten luomia. Vaikka nykyisin puhutaankin paljon autonomisista järjestelmistä ja tekoälystä, niin koneet eivät yksin käy sotaa – niillä ei ole siihen tarvetta, vaan sotaisuus on inhimillinen ominaisuus, ja yhä edelleenkin sota on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Koneet eivät käy sotaa ja varsinkaan ne eivät voita sotaa - edes parhaat koneet. Kuten Boyd totesi: on päästävä ihmismielen sisään, sillä taistelut voitetaan siellä, taistelutilan kognition ulottuvuudessa. Kognition ulottuvuuden ja mielen merkitys taistelussa on kahtalainen. Yhtäältä mielen tulee kognitiivisesti toimia: sotilaan tulee havainnoida ympäristöään, käsitellä sitä koskevaa informaatiota ja tehdä tällä perusteella päätöksiä omasta toiminnastaan taistelussa; siis toistaa OODA-silmukkaansa mahdollisimman tehokkaasti. Toisaalta jo Sun Tzu totesi, että yksi voiton avaimista on se, että tuntee vihollisensa. Vaikuttamisen kohteena on aina vihollisen ymmärrys ja mieli, järki ja tahto. Järkeä tärkeämpi on tahto. Voitto edel¬lyttää vihollisen tuntemista ihmisinä, kansakuntana ja kulttuurina: millaisia ovat heidän arvonsa ja tavoitteensa, kuinka he ajattelevat ja toimivat, miksi he taistelevat. Ihminen itse päättää, milloin hänet on voitettu. Siihen saakka hän on valmis taistelemaan. 

LÄHTEET

Boyd, J. R. (1964). Aerial attack study. Las Vegas (?): Nellis AFB, Nevada?

Boyd, J. R. (1976). Destruction and Creation.

Boyd, J. R. (1986). Patterns of Conflict.

Boyd, J. R. (1987). The Strategic Game of ? And ?

Boyd, J. R. (1995). The Essence of Winning & Losing.

Coram, R. (2002). Boyd: the fighter pilot who changed the art of war. New York: Back Bay Books/Little, Brown.

Douhet, G. (1942). The Command of the Air (D. Ferrari, käänt.). New York: Coward-McCann.

Eason, H. (1981). New Theory Shoots Down Old War Ideas. The Atlanta Journal-Constitution. (22.3.1981).

Gödel, K. (1931). Über formal unentscheidbare Sätze der Principia Mathematica und verwandter Systeme I. Monatshefte für Mathematik und Physik, 38–38(1), 173–198. 

Hammond, G. T. (2012). On The Making of History : John Boyd and American Security. Esitetty tilaisuudessa "The Harmon Memorial Lecture", Colorado.

Heisenberg, W. (1927). Über den anschaulichen Inhalt der quantentheoretischen Kinematik und Mechanik. Zeitschrift für Physik, 43(3–4), 172–198. 

Hillaker, H. (1997). Tribute to John R. Boyd. Code One - An Airpower Projection Magazine, (July).

Kagan, F. W. (2006). Finding the target: the transformation of American military policy (1st ed). New York: Encounter Books.

Kelly, F. C. (1989). The Wright brothers: a biography (Dover ed). New York: Dover Publications.

Knight, R. D. (2017). Physics for scientists and engineers : a strategic approach with modern physics (4th edition, global edition). Boston: Pearson Education.

Kosola, J. (2018). Teknologia 2030+ : Vaikutukset tulevaisuuden sodankäyntiin. Teoksessa J. Rantapelkonen (toim.), Tuleva sota. Tulevaisuuden sodan tulevaisuus. (ss. 43–83). Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu.

Lehto, M. (2012). Suomen Ilmavoimien johtamisjärjestelmän evoluutio ilmasotateorian, kansallisten instituutioiden ja johtamisjärjestelmän ulkomaisen kehityksen näkökulmasta. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu.

Lehto, M. (2018). Ilmasota 2030+. Teoksessa J. Rantapelkonen (toim.), Tuleva sota. Tulevaisuuden sodan tulevaisuus. (ss. 145-176). Keuruu: Edita Publishing Oy.

Leskinen, J. (1998). Taktisista voitoista strategiseen tappioon: Yhdysvalloissa käyty väittely Vietnamin sodan (1965-75) strategiasta, taktiikasta ja opetuksista. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu.

Osinga, F. P. B. (2007). Science, strategy and war: the strategic theory of John Boyd. London; New York: Routledge.

Piaget, J. (1954). The construction of reality in the child. (M. Cook, käänt.). 

Piccirillo, A. C., & Aronstein, D. C. (1997). The Lightweight Fighter Program: A Successful Approach to Fighter Technology Transition. 

Polastron, L. X. (2006). La grande numérisation: y a-t-il une pensée après le papier. Paris: Denoël.

Schmitt, G. (1995). Als die Oldtimer flogen (3. bearb. Aufl). Oberhaching: Aviatic Verl.

Sterling, C. H. (2008). Military communications: from ancient times to the 21st century. Santa Barbara, Calif: ABC-CLIO.