(Juhlapuhe Jyväskylän yliopiston vuosijuhlassa 7.3.2018. Puheen lyhennelmä on julkaistu yliönä Keskisuomalaisessa 8.3.2018.)
Arvoisa yleisö, hyvät yliopistolaiset ja muut kyläläiset. Aivan ensiksi haluan kiittää. On suuri kunnia saada tällainen huomionosoitus, ja otan sen vastaan äärimmäisen kiitollisena ja iloisena. Tämä on ikimuistoinen hetki. Ikimuistoinen myös siinä mielessä, että lähes neljännesvuosisadan mittaisen yliopistourani aikana olen nyt ensimmäistä kertaa yliopistomme vuosijuhlassa, ja heti pääsin puhumaan. Kuinka hienoa on se.
Koska en tosiaan ennen ole ollut näissä kekkereissä, en ole ihan varma, millaisia puheita täällä on ollut tapana pitää. Minulle annettu ohje oli, että puhe ei saa olla liian pitkä. Siitä yritän pitää kiinni. Kun sitten mietin, mistä tänään puhuisin, päädyin siihen, että aloitan puhumalla teille samasta asiasta, josta puhun vuosittain opiskelijoillekin. Nimittäin käytettyjen autojen kaupasta.
Käytetyn auton ostaminen on usein arpapeliä. Jokin auto saattaa olla päällisin puolin loistavassa kunnossa – maalipinta kiiltää ja sisätilat ovat siistit. Nämä helposti havaittavat ominaisuudet eivät kuitenkaan välttämättä kerro mitään siitä, missä kunnossa auto todellisuudessa on: moottorissa tai voimansiirrossa saattaa piillä vika, joka ennemmin tai myöhemmin katkaisee matkanteon. Tällainen piilevä vika on hyvinkin voinut olla auton myyjän tiedossa, mutta hän on saattanut unohtaa kertoa siitä autokuumeen vallassa olleelle ostajalle.
Yhdysvaltalainen taloustieteilijä George Akerlof kuvasi edellä olevan käytettyjen autojen esimerkin perusteella ns. sitruunaongelman: kun myyjä tietää myymästään tuotteesta enemmän kuin ostaja, eikä ostajalla ole kaikkea sitä tietoa, jonka hän tarvitsisi rationaalisen ja oikean päätöksen tekoon, tulee aina joskus ostettua huono tuote, jota teoriassa nimitetään sitruunaksi. Jos markkinoilla on näitä sitruunoita paljon, ostajien luottamus myyjiin alkaa laskea, markkinahinta painuu alas ja pahimmassa tapauksessa markkinat saattavat romahtaa täysin.
Yliopistot kilpailevat nykyisin tiedon markkinoilla eräänlaisten tiedon sitruunoiden kanssa. Viestintäympäristön muutos – viestinnän monopolien murtuminen verkkoviestinnän myötä – on johtanut tilanteeseen, jossa kenellä tahansa on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin ja kerätä yleisöä. Tämän seurauksena tiede kilpailee yhä useammin huuhaan ja todellinen asiantuntija valeasiantuntijan kanssa – eikä kuulijalla välttämättä ole keinoja erottaa, kumpi on kumpi. Pahimmassa tapauksessa tämä rapauttaa luottamusta myös tieteelliseen tietoon.
Uudelle viestintäympäristölle on tyypillistä myös se, että tunteilla on siinä erittäin merkittävä rooli: ne vahvistavat viestejä sekä nopeuttavat ja voimistavat kohuja. Onkin alettu puhua totuuden jälkeisestä ajasta – ajasta, jolloin tunteet, vaihtoehtoiset faktat ja suoranaiset valheet kilpailevat faktojen ja tutkitun tiedon kanssa yleisöjen huomiosta. Vanhat käsitykset yhdestä yhteisestä todellisuudesta ja viestinnän luotettavuudesta elävät kuitenkin ihmisten mielissä edelleenkin, eikä tiedon sitruunoita siksi välttämättä aina tunnistetakaan. Kun uuden viestintäympäristön informaatiovirtoja vielä hyvin pitkälti ohjailevat voittoa tavoittelevat yhdysvaltalaisyritykset, vaikuttaisi tilanne suomalaisyliopistojen kannalta jokseenkin murheelliselta.
Tilanne meillä Suomessa on kuitenkin pelättyä valoisampi: suomalaiselle yhteiskunnalle on edelleenkin luonteenomaista vahva usko sivistykseen, koulutukseen ja itsensä kehittämiseen. Useimmat suomalaiset ovatkin äärimmäisen kiinnostuneita ympäristönsä ilmiöistä ja tapahtumista: niistä halutaan tietää, niitä halutaan ymmärtää ja omaa todellisuutta halutaan hallita.
Kyberturvallisuus on tästä hyvä esimerkki: kun se muutama vuosi sitten nousi suomalaisten tietoisuuteen, kasvoi siihen liittyvän faktatiedon kysyntä dramaattisesti. Esimerkiksi meidän yliopistomme kyberturvallisuuden kurssit ovat jo vuosia olleet poikkeuksetta täynnä, luentopyyntöjä on sadellut ja asiantuntijalausuntoja on annettu. Tämä on hyvä asia: yliopiston tehtävänähän on paitsi tutkia ja opettaa, niin myös toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta.
Kyberturvallisuuteen liittyvän tiedon janon tyydyttäminen on esimerkki myös eräästä suomalaisen yhteiskunnan erityisvahvuudesta – verkostojen ja kolmannen sektorin toimijoiden eli kansalaisyhteiskunnan voimasta. Meidän yhteistyökumppaninamme kyberturvallisuuteen liittyvässä koulutuksessa ja tiedon välittämisessä on ollut Maanpuolustuskoulutusyhdistys. Se on vapaaehtoisen maanpuolustuksen kentän yhteistyöorganisaatio, joka kouluttaa kansalaisia selviytymään paremmin arjen vaaratilanteissa ja poikkeusoloissa.
MPK:n ja sen jäsenjärjestöjen kautta olemme onnistuneet tavoittamaan aktiivisia suomalaisia, jotka ovat jakaneet kyberturvallisuuteen liittyvää tietoa eteenpäin omissa lähiyhteisöissään. Olemme myös järjestäneet yhdessä kyberturvallisuuteen liittyvää koulutusta ja julkaisseet kyberturvallisuudesta kertovan kirjasen, jota on jaettu niin MPK:n kuin Jyväskylän yliopistonkin tapahtumissa. Näin olemme tavoittaneet selvästi suuremman joukon suomalaisia kuin mitä olisimme tavoittaneet vain omien tilaisuuksiemme ja verkostojemme kautta. Puheeni keskivaiheen kiitokset kuuluvatkin Maanpuolustuskoulutusyhdistykselle ja erityisesti Irina Olkkoselle. Kiitokset hyvästä yhteistyöstä suomalaisten kyberturvallisuusosaamisen lisäämiseksi!
Turvallisuus laajasti ymmärrettynä ja ennen kaikkea kansalaisten kokemana on varmasti jatkossakin sellainen ilmiö, jonka ymmärtämiseen ja selittämiseen yliopistojen tulee panostaa. Vaikka Suomi onkin yksi maailman turvallisimmista valtioista, on suomalaisten kokema turvallisuudentunne laskenut 2010-luvun aikana. Jyväskylän yliopistolla on loistavat mahdollisuudet vakiinnuttaa asemansa yhtenä maamme johtavista turvallisuuden asiantuntijayhteisöistä. Yliopistomme vahvuus turvallisuuden tutkimuksessa on monitieteisyys: vaikka turvallisuus usein näyttäytyykin vain fyysisenä turvallisuutena, on siinä kyse ennen kaikkea ilmiöstä, jota voidaan ymmärtää ja selittää vain monitieteisesti.
Kansalaisten kokema turvallisuus ja tutkitun, tieteellisen tiedon saatavuus liittyvät kiinteästi yhteen. Suomalaisessakin yhteiskunnassa on havaittavissa se, että jotkin toimijat pyrkivät tietoisesti tuomaan julkiseen keskusteluun sellaista tietoa – kutsuttakoon sitä vaikka vasta- tai valetiedoksi – joka ei täytä tieteellisen tiedon vaatimuksia, ja joka pahimmassa tapauksessa voi rapauttaa suomalaista turvallisuutta, yhtenäisyyttä ja jopa valtion vakautta. Tämä on todellinen ongelma.
Sain tämän vuoden alussa uuden kollegan, joka on tehnyt aiemman työuransa sotilastiedustelussa. Kerran lounaalla hän totesi, että hänen nykyinen työnsä yliopistossa on aivan erilaista kuin aiempi työ sotilastiedustelussa: aiemmassa työssä oikeastaan ainoa tehtävä oli tuottaa valtiojohdolle ennakkovaroitus valtiota uhkaavasta vaarasta.
Mutta. Oikeastaan yliopistotyö ei olekaan tässä suhteessa kovin erilaista: voisi nimittäin sanoa, että meidänkin tehtävänämme on usein tuottaa ennakkovaroituksia maata uhkaavista vaaroista. Meillä yliopistolaisilla onkin suurempi vastuu, kuin mitä ehkä usein tulemme ajatelleeksikaan: kun selitämme ja kommentoimme esimerkiksi kyberturvallisuutta, maahanmuuttoa, terrorismia tai vaikkapa SOTE-uudistusta, voimme samalla tuottaa rakennusaineita turvallisuudelle ja yhteiskunnalliselle vakaudelle. Tai jopa tuottaa sen ennakkovaroituksen uhkaavasta vaarasta.
Tutkimuksen edistymiselle ja tieteellisen tiedon synnylle on tärkeää käydä keskustelua akateemisen yhteisön sisällä. Tämä tapahtuu tieteellisen julkaisemisen kautta. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin toteuttaa yliopiston kolmatta tehtävää eli olla vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Osa tätä vuorovaikutusta on osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tieteellisen näkemyksen tarjoaminen paitsi jo muutoin kulloinkin pinnalla oleviin asioihin niin myös niin, että nostamme keskusteluun meidän mielestämme tärkeitä teemoja.
Yliopistolaisten äänen kuulumisen ja tieteellisen, tutkitun tiedon vaikuttavuuden kannalta on ensiarvoisen tärkeää pohtia myös sitä, missä näymme ja kuulumme. Vaikka vaikuttavuuskertoimet, JUFO-luokitukset ja sitaatioindeksit ovatkin tärkeitä akateemisuuden mittareita, tulee meidän muistaa, missä yhteiskunnallista keskustelua käydään: nimenomaan yhteiskunnassa. Käytännössä siis turuilla ja toreilla, niin reaalimaailmassa kuin yhä useammin verkossa ja sosiaalisessa mediassakin.
Sinne meidänkin pitää tieteellisen tiedon kanssa mennä. Jyväskylän yliopiston vanhan juhlasalin seinällä on teksti ”Suomen nuorison parasta tässä harrastetaan”. Se voisi aivan yhtä hyvin olla ”Suomen parasta tässä harrastetaan”. Suomen parhaan harrastaminen ei välttämättä ole aina helppoa, mutta yhdessä se varmasti onnistuu. Meidän pitää vain pitää huoli siitä, että tieto on suomalaisten saatavilla.
I started my speech by thanking in Finnish. Therefore, I would like to end it by thanking in English. On behalf of all of us who received prizes tonight, I would like to thank Jyväskylä University Foundation as well as Ellen and Artturi Nyyssönen Foundation for the prizes. These prizes express your appreciation of the work done at the university and your faith in the importance of our university as a part of the Finnish society. Thank you! Kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti