Politiikkaa. Hyi saatana!

Syksyllä pidettyjen kuntavaalien yhteydessä puhuttiin taas paljon siitä, kuinka vaikeaa oli ollut löytää vaaleihin ehdokkaita. Syyksi ehdokaspulalle tarjottiin yleistä kiirettä ja sitä, ettei yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja yhteisten asioiden hoito enää kiinnosta samalla tavalla kuin ennen.

Minua pyysi ehdokkaaksi kolme eri puoluetta. Mikään näistä seireeneistä ei kuitenkaan laulanut niin kauniisti, että olisin ehdokkaaksi suostunut. Kieltäydyin kohteliaasti vedoten kiireisiini ennen kaikkea väitöskirjani kanssa. Syy onkin ihan todellinen: jos väitöstutkimuksen kanssa ei vielä ole kiireitä, niin kohta varmasti tulee, ellei halua vaihtaa oppiainetta historiaan. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen minua kiinnostaa sen sijaan kovastikin.

Kieltäytymiselleni on kuitenkin myös toinen, ehkä tärkeämpikin syy. Se on se, että yhteiskunnallisen vaikuttamisen järjestelmämme, joka perustuu poliittisiin puolueisiin, ei enää mielestäni vastaa nykyaikaa, minkä lisäksi se on - no, suoraan sanottuna vastenmielinen. 

Suomalainen puoluekenttä on muodostunut aikoinaan todellisten yhteiskunnallisten jakolinjojen seurauksena. Suomen sisällissota, sota, suhtautuminen Neuvostoliittoon ja kansalaisten yhteiskunnallinen asema ja elinkeinot ovat hyvin pitkälle muovanneet suomalaisen puoluekentän sellaiseksi kuin se on nykyään. Maailma ja yhteiskunta puolueiden ympärillä ovat muuttuneet, mutta puolueet eivät juurikaan: perussuomalaisissakin on kyse vain uudelleennimetyistä SMP:läisistä, joita on ollut kauemmin kuin mitä itse olen elänyt. Uusin tulokas todellisessa, vakavasti otettavassa puoluekentässä ovat Vihreät, joilla heilläkin on hyvinkin kolmikymmenvuotinen taival takanaan: puolueen muodostuminenhan alkoi oikeastaan ketjujen kilinästä Koijärvellä vuonna 1979.

Puolueiden pitkä historia näkyy myös siinä, että jokainen suomalainen tietää, mitä kukin puolue edustaa ja millaisia sen jäsenet ovat. Kerrataanpa. Tasapuolisuuden vuoksi ihan aakkosjärjestyksessä.

Kansallinen kokoomus. Kokoomuslaiset ovat rikkaita porvareita. Puolueen ajattelu perustuu kolmeen kivijalkaan - kotiin, uskontoon ja isänmaahan. Rukkia käymättömän hintin, sivarin tai ateistin on siis turha yrittää pyrkiä  samaan sikari- ja konjakkihöyryiseen kabinettiin päättämään maan suunnasta kokoomuslaisten vuorineuvosten kanssa. Heikompaa ainesta varten puolueen ideologiasta on saatavilla myös puolusihteerin tiivistys: "Kokoomuslaisen ideologian perusyksikkö, jos voi näin sanoa, on aina minä, eikä varmasti me."

Keskusta. Oikeasti siis Maalaisliitto, joka jo nimenä kertoo, mistä on kyse: landeista. Junteista siis. Ja juntistahan ei tule salonkikelpoista, vaikka se kuinka muuttaisi Töölöön tai Tampereelle. Kaikilla keskustalaisilla on juuret syvällä suomalaisessa turpeessa, ja se näkyy, kuuluu ja haisee. Imagoa on yritetty parantaa jo parillakin naisella, mutta valitettavasti ne molemmat ovat mokanneet ja raskaasti. Lisäharmina on vieteriukko nimeltä Paavo, joka ponnahtaa esille juuri silloin, kuin sitä vähiten kaivattaisiin. 

Kristillisdemokraatit aloittavat keskustelun ei-pyhien kanssa lyömällä näiltä napakasti pyhällä kirjalla tajun kankaalle ja työntämällä Katekismuksen suuhun - muutenhan korviin saattaisi kantautua jokin moderni mielipide. Arvot kristillisdemokraattiseen toimintaan etsitään valikoiden parin vuosituhannen takaa - homoja, aborttia ja salmiakkikossua ainakin vastustetaan. Naisten vaikenemista seurakunnassa ei  sen sijaan kehdata vaatia, koska arkkienkeli-Räsänen kuitenkin on jo päässyt karkuun hellan ja nyrkin välistä.

Perussuomalaiset. Perussuomalaisille on ominaista se, että he kaikki ovat tyhmiä - paitsi ne, jotka ovat rasisteja. Perussuomalaisuus on kuin lepra: kun kerran olet erehtynyt persuksi, on elämäsi lopullisesti pilalla, ja oikea ratkaisu olisi hakeutua Seilin saarelle tai muuhun vastaavaan paikkaan piiloon kunnon ihmisten katseilta. Jos persu päättää kuitenkin jäädä normaalien ihmisten pariin, hän myöntyy siihen, että medialla ja kunnon kansalaisilla on rajoittamaton pilkkaoikeus.

Ruotsalainen kansanpuolue. Suomenruotsalaiset ovat poliittisen kentän pullasorsia, jotka uiskentelevat omassa pikku ankkalammikossaan vailla huolta huomisesta: meni miten meni, niin hallituksessa ollaan aina ja rahaakin on enemmän kuin muilla yhteensä. RKP:n poliittinen agenda on hyvin lyhyt ja yksinkertainen: ruotsin kielen ja ruotsinkielisten puolustaminen riippumatta siitä, onko se annetussa tilanteessa X millään tavoin järkevää. Mitä väliä sillä on? Ruotsi kuitenkin on Suomen toinen virallinen kieli. Förstår du?

Sosialidemokraatit. Demarit ovat kunnon kommunistien light-versio, joiden aika menee lähinnä tasapainoiluun ja selittämiseen. Periaatteessa ollaan ns. proletariaatin puolella, mutta käytännössä poliittista eroa esim. edellä mainittuun kokoomukseen on vaikea nähdä lukuun ottamatta vaalikampanjoiden aikoja, jolloin soppatykit ajetaan asemiin työväentaloilta ja kaiken maailman reppanat huijataan äänestämään parempaa huomista.

Vasemmistoliitto. Vasemmistoliitto on se, mitä on jäljellä niistä kunnon kommunisteista, jotka eivät ryypänneet itseään hengiltä halvalla itäviinalla. Vasemmistoliiton ohjelmassa keskeistä on työ, ennen kaikkea sen määrän minimoiminen. Sen sijaan oleellista on keskittyä pönkittämään omaa intellektuellin imagoa ja puolustamaan maan sorrettuja, joista suurin osa on niin sorrettuja, etteivät raukat edes tajua olevansa sorrettuja, vaan he saattaisivat elää elämäänsä ihan onnellisina ja tyytyväisinä ellei vasemmistoälykkö kiitäisi paikalle kertomaan, kuinka huonosti asiat oikeasti ovat. Vasemmisto on vihreiden ohella se ryhmä, jonka kannattajat jäävät aina sään takia vaaleissa kotiin - riippumatta siitä, millainen sää on. 

Vihreät ovat niitä, jotka istuvat paksuissa villapaidoissaan nuotiolla teekuppi kourassa, filosofeeraavat ja tietävät aina kaiken paremmin kuin muut. Tai näin oli ennen: nykyisin villapaidat on korvattu mukavan trendikkäillä citykuteilla, tee luonteikkaalla luomuviinillä ja nuotio mukavalla kabinetilla Kruununhaassa. Alkuperäinen ekohömpötyskin on puolueen ajatusmaailmasta saatu melko tarkkaan häivytettyä, ja esimerkiksi ydinvoima ja seulan lailla vuotava myrkkykaivos ovat nykyään ihan ookoo, kunhan ne vain ovat riittävän kaukana kehä kolmosen pohjoispuolella. 

Suomalaisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen tiukka ankkuroituminen puolueisiin tarkoittaa sitä, että jos asetut vaaleissa ehdokkaaksi, sinun on käytännössä pakko tehdä se jonkin puolueen listalla. Puolueen listalla ei voi olla ehdokkaana identifioitumatta tuohon puolueeseen hyvin vahvasti: sinuun liitetään ko. puolueeseen liittyvät mielikuvat, käsitykset ja ennakkoluulot - halusitpa sitä tai et.

Puoluepolitiikka on mielestäni liian usein rumaa ja likaista niin, että varsinaiset asiat peittyvät puoluepolitikoinnin alle. Kirjoitin pari vuotta sitten masentavista kokemuksistani vuodestani ylioppilaskuntapolitiikassa. Viime aikoina tehdyt huomiot valtakunnanpolitiikasta eivät ylennä mieltä yhtään sen enempää: Sauli Niinistön työryhmän Ihan tavallisia asioita -kampanja sai päälleen täyslaidallisen aatteelliselta vastapuolelta pääasiassa vain sen takia, että tavalliset asiat olivat lähtöisin naapurileiristä. Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäen poissaoloa milloin mistäkin kissanristiäisistä - mutta ennen kaikkea Savonlinnan oopperajuhlien pseudosatavuotisjuhlista - kauhisteltiin pääasiassa poliittisen kentän toiselta laidalta - paitsi, jos huomautettavaa löydettiin esimerkiksi Arhinmäen tennareista.

Yhteiskunnallisen vaikuttamisen perustuminen puoluepolitiikkaan tarkoittaa käytännössä myös sitä, ettei kansaa edustava kansanedustaja tai kunnanvaltuutettu saa käytännössä itse päättää, mitä mieltä hän mistäkin asiasta on, vaan päätökset tehdään puolueissa ryhmätasolla, ja niiden noudattamista säätelee ryhmäkuri, jonka rikkominen on sanktioitu isolaatiolla. Tarvehierarkiansa tuntevat tietävät, ettei ihmisen kaltaiselle sosiaaliselle eläimelle ole olemassa juuri pahempaa rangaistusta. Käytännössä ryhmäpäätökset tarkoittavat sitä, ettei yksilö voi juuri lainkaan hyödyntää päätöksenteossaan omaa osaamistaan, asiantuntemustaan ja näkemyksiään - siis juuri niitä asioita ja ominaisuuksia, joiden perusteella harkitseva äänestäjä on hänelle todennäköisesti äänensä antanut.

Toisaalta harkitseva äänestäjä on äänestyspäätöstä tehdessään ottanut huomioon myös sen, että Suomessa käytössä olevan D'Hondtin listavaalijärjestelmän takia ääni ei mene ainoastaan yksilölle, vaan aina myös listalle - käytännössä siis puolueelle. Tästä seuraa taas se, että on melko yleistä, että hyvinkin ääniä keränneet, puoluelistojen ulkopuolella ehdokkaaksi asettuneet ehdokkaat jäävät kauaksi tavoittelemistaan vaikuttamisen paikoista, jotka jaetaan pääasiassa neljän suurimman puoleen kesken muiden jakaessa jäljelle jääneet rippeet.

Helsingin Sanomat kertoi 13.1.2013, että vain noin kolmannes suomalaisista tietää, mitkä puolueet ovat tällä hetkellä hallituksessa. Åbo Akademin valtio-opin professori Kimmo Grönlund toteaa samassa jutussa, ettei puolueissa vaikuttaminen ole suomalaisten keskuudessa erityisen suosittua, ja puolueita suorastaan vieroksutaan, mutta päivänpoliittisista kysymyksistä pystytään ja halutaan kyllä keskustella. Ymmärrän hyvin, miksi näin on. En minä ainakaan ole valmis siihen, että jos haluan osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, tulee kaupanpäälle pahimmillaan reilun sadan vuoden aikana muodostunut imago - oli sitten kyseessä lahtarin, punikin, viherpiipertäjän tai jonkin muun olennon viitta.

Helsingin Sanomat on myös kysynyt muutamalta nykyiseltä ja entiseltä poliittiselta vaikuttajalta, miten tilannetta voitaisiin muuttaa. Vastaukset ovat vaikeatulkintaisia ja eräällä tavalla ylimielisiä: Riitta Uosukainen syyttää tilanteesta kotikasvatusta ja viihteellistymistä, Seppo Kääriäinen puhuu sekavia draamasta ja Vesa-Matti Saarakkala syyttää kaikesta Euroopan unionia. Ainoa, joka on mielestäni oikeilla jäljillä, on Rosa Meriläinen. Hänen mielestään nykyinen edustuksellinen demokratia ei enää riitä, vaan esimerkiksi kunnallista osallistuvaa demokratiaa pitää lisätä. Olen aika lailla samoilla linjoilla. 

Yleisradio palvelee meitä kaikkia

Keskisuomalaisen varapäätoimittaja Inkeri Pasanen otti kolumnissaan 19.12. kantaa Yleisradion asemaan suomalaisessa mediakentässä. Erityisesti hän kaipasi Ylelle roolia viestinnän moniarvoisuuden takaajana ja ihmetteli samalla Ylen aktiivisuutta verkossa sekä sitä, että Ylen ohjelmia aiotaan tarjota myös nuorille. Pasasen mukaan maksavien kansalaisten pitäisi saada määritellä julkisen palvelun rajat, ja mieluiten Pasanen tuntuisi näkevän näinä rajat määrittelevinä kansalaisina joukon vanhoja ja maalaisia, mieluiten nettipimennossa eläviä seniorikeskisuomalaisia.

Yleisradio on ollut kaupallisen median hampaissa pitkään. Jo vuonna 2004 valmistuneessa lisensiaatintyössäni totesin, että suomalaisten maakuntalehtien lähes kollektiivinen huolenaihe on Yle, jonka verkkopalvelua luonnehdittiin jo tuolloin ”valitettavan hyväksi” ja ”esimerkilliseksi”. Kilpailutilannetta pidettiin – ja pidetään – epäreiluna, koska Yle julkisen palvelun yhtiönä tarjoaa sisältöpalvelunsa käytännössä ilmaiseksi ja heikentää näin sanomalehtien liiketoimintamahdollisuuksia. Yleisradion kanssa kilpailevien medioiden kannanottoja lukiessa kannattaakin muistaa, ettei niiden takana ole pelkkä pyyteetön pienen ihmisen puolustaminen, vaan taustalla on aina myös vakava huoli oman eurovirran hupenemisesta.

Erityisesti maakuntalehtiä ärsyttää se, että Yle on jatkuvasti terävöittänyt ja lisännyt myös paikallisuutisointiaan, joka on perinteisesti ollut lehtien sisällöllinen kruununjalokivi. On kuitenkin syytä muistaa, että esimerkiksi meillä Keski-Suomessa ja erityisesti Jyväskylän seudulla Yleisradio on käytännössä ainoa toimija, joka ylläpitää Pasasenkin peräänkuuluttamaa viestinnän moniarvoisuutta: Keskisuomalainen omistaa lähes kaikki muut alueen viestimet, joilla on merkittävää omaa sisällöntuotantoa. Ilman Yleisradion paikallista uutistoimintaa yksi toimija saisi häärätä paikallisjournalismin markkinoilla täysin yksin. Tällaisesta tilanteesta ei yleensä koskaan ole seurannut mitään hyvää.

Pasanen ihmettelee myös suunnitelmia vahvistaa Ylen roolia nuorille suunnatuissa ohjelmissa perustellen kantaansa sillä, että suurin osa yksityisistä radiokanavista on jo valinnut nuoret kohderyhmäkseen. Paitsi, että väite on jo faktisestikin väärä, niin ennen kaikkea se osoittaa melkoista tietämättömyyttä tarjolla olevien kahden nuorisoradion sisällöistä, jotka koostuvat pääasiassa muutaman kymmenen kappaleen musiikkirotaatiosta ja niiden väliin heitetyistä juonnoista, joista todellista journalistista sisältöä on turha etsiä. Kuitenkin myös merkittävä osa nuorista kaipaa syvällisempääkin sisältöä, eivätkä esimerkiksi sanomalehdet voi erityisesti ylpeillä oman sisältönsä kiinnostavuudella nimenomaan nuorten näkökulmasta. Ylen sisällöille on siis olemassa tilaus tässäkin kohderyhmässä.

Niin, ja se verkko. On tietenkin erittäin vakava ongelma, etteivät laajakaistayhteydet toimi kunnolla kaikilla seuduilla – esimerkiksi mainitulla Mahlun kylällä. Pitää kuitenkin muistaa, että suurin osa suomalaisista nauttii hyvin toimivista verkkoyhteyksistä, mikä näkyy myös verkon käyttäjien määrässä: suomalaisista 16-74-vuotiaista 89% käyttää nettiä; kolme neljäsosaa käyttää sitä päivittäin. Siksi sisältöjen tarjoaminen myös verkossa on enemmän kuin perusteltua – niin Ylelle kuin muillekin toimijoille. Tässäkään asiassa kymmenen prosentin vähemmistö ei voi olla se kansa, joka määrittelee julkisen palvelun rajat.

Viides valtiomahti esittelyssä

Jyväskylän yliopistossa piti tänään vierailuluennon Internetin sosiaalisten verkostojen huippuasiantijaksi tituleerattu William H. Dutton. Hän on Oxfordin yliopiston Internet-instituutin Internet-tutkimuksen professori, joka ennen siirtymistään Oxfordiin on työskennellyt USC:n professorina Los Angelesissa. Dutton on tutkinut laajasti Internetin vaikutuksia yhteiskuntaan, uudenlaisia verkostoja sekä digitaalista kahtiajakoa. Tämänkertaisen vierailuluennon aihe olikin ns. viides valtiomahti, jolla Dutton tarkoittaa Internetin mahdollistamia sosiaalisia verkostoja ja niiden voimaa.

Duttonin luento oli monessakin mielessä positiivinen kokemus. Ensinnäkin on tietenkin aina mukava kuunnella asiastaan innostunutta, hyvin ja mukaansatempaavasti esiintyvää tutkijaa. Ennen kaikkea positiviinen kokemus luennosta jäi siksi, ettei Dutton sanonut yhtään mitään sellaista, jota meidän peruskurssimme (Liiketoiminta tietoyhteiskunnassa) menestyksekkäästi suorittanut kolmannen vuoden opiskelija ei tietäisi. 

En tiedä, pitikö Dutton suurimmat ajatuksensa tarkoituksellisesti vakan alla, mutta ainakaan minuun mikään hänen ajatuksistaan ei lyönyt lekan lailla, niin kuin käy monesti näiden suurten gurujen luennoilla. 

Dutton kertoi, että normaalien neljän ja ennen kaikkea sen neljännen valtiomahdin rinnalle on syntynyt uusi, joukkovoimaan perustuva viides valtiomahti, josta annetut esimerkit olivat jokseenkin ilmeisiä: Egyptin vallankumous, News of the World -skandaali jne. Lisäksi Dutton esitteli ilmeisen ylpeänä sitä, kuinka tarkkaan he tuntevat brittien Internetin käytön, jota on tutkittu Oxford Internet Instituten säännöllisesti toistamilla kyselytutkimuksilla. 

Guru kertoo, kansa kuuntelee.

Kukaan paikalla olleista suomalaisista ei ilmeisesti kohteliaisuussyistä viitsinyt mainita, ettei noissa esitellyissä tutkimuksissa ole mitään kovin ihmeellistä: Suomessa Tilastokeskus, jota on kiittäminen siitä, että me suomalaiset akateemiset nyhertäjät pääsemme monissa ihan perusasioissa suorastaan naurettavan helpolla verrattuna jopa monien muiden länsimaiden kollegoihin, on kerännyt vastaavaa, mutta vielä vähän tarkempaa aineistoa jo viidentoista vuoden ajan.

Mitä tämä siis tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että olemme me suomalaiset jossain oikeastikin aika hyviä. Nyt vaan pitäisi opetella huutamaan se muullekin maailmalle. Yksi asia jäi luennosta kuitenkin vähän kaivelemaan: se pidettiin salissa F205, jossa on 40 paikkaa. Jos paikalle raahataan maailmanluokan kuuluisuus ja tilaisuudesta tiedotetaankin melko laajasti, kannattaisi sille hankkia isompi liiteri. Nyt moni paikallaolija joutui istumaan lattialla ja aika moni kääntyi ovelta takaisin. Eikä ilmanlaatukaan ollut ihan optimaalinen - varsinkin, kun suurin osa ko. salin ikkunoista on turvallisuussyistä pultattu kiinni: ilmastointiahan noissa vanhoissa seminaarin aikaisissa rakennuksissa ei yleensä ole. 

Hiljaa hiipuu paperi - mahtavasti mylvii muumio

Helsingin Sanomat kirjoitti sunnuntaina 2.10. vähenevästä paperinkulutuksesta. Painopaperin kulutus ei ole enää yhteydessä elintasoon, ja Pohjois-Amerikan ja Euroopan maissa kulutus laskee tasaisesti. Juttukokonaisuuteen oli haastateltu myös joitakin asiantuntijoita, jotka tarjosivat ilmiölle oman selityksensä.

Yksi näistä "asiantuntijoista" oli Graafinen teollisuus r.y:n johtaja Lasse Krogell. Kuudenkympin rajapyykkiä lähestyvä Krogell on koulutukseltaan diplomi-insinööri, ja hänen vastauksensa siihen, miksei paperi enää käy kaupaksi niin kuin ennen, oli jokseenkin hämmentävä. "Länsimaissa elämäntilanne on hyvä. Nuoremmalle polvelle ei enää ole tärkeää tietää, mitä maailmassa tapahtuu.", tiesi Krogell.

Krogellin selitysmallissa ainoa mahdollinen kanava saada tietää, mitä maailmassa tapahtuu, on jokin paperille painettu tuote, esimerkiksi sanomalehti. Kun nuorempi polvi ei enää lehtiä tilaa, ei siitä Krogellin mielestä voi vetää mitään muuta johtopäätöstä kuin sen, ettei nuoremmalle polvelle ole enää tärkeää tietää, mitä maailmassa tapahtuu.

Tässä havainnollistetaan taas kerran sitä, mikä on niin monesti koitunut suomalaisten yritysten turmioksi. Kun yrityksen johtajana on muumio, joka ei ymmärrä, etteivät kaikki toimi ja ajattele samalla tavalla kuin hän tai hänen nuoruuden kaverinsa kultaiselta kuusikymmentäluvulta, ja yritys ajaa sitten tämän ideologin ohjaamana päin Pohjolan ikihonkaa, on jälki yleensä rumaa.

Kukahan kävisi kertomassa tälle Krogellille, että kyllä, maailman tapahtumista saa tietoa myös muualta kuin paperille painetuista julkaisuista? Mm. niistä samoista julkaisuista digitaalisessa muodossa. Kun Krogellille kerrottiin, että Berliinin muurin murtumisen jälkeen Itä-Eurooppa ei ole yltänyt lähellekään länsimaisia [paperin] kulutuslukuja, hän huolestui toden teolla: "Kenties on olemassa riski, että siellä ei koskaan opita käyttämään painettua sanomalehteä".

Ei kai. Toivottavasti oppivat siellä itäisessä Euroopassa kuitenkin nopeasti ajamaan vaikka hevoskärryillä. Se olisi ainakin Krogellin logiikan mukaan täysin odotettavaa ja normaalia. Mitä sitä nyt kaikkiin moderneihin hömpötyksiin - niin kuin digitaaliseen viestintään - mukaan menemään.

Mistä näitä muumioita oikein kaivetaan ihan oikein johtotehtäviinkin?

Liikkamaikat paljon vartijoina

Opettaja-lehdessä on alkusyksyn aikana käyty keskustelua liikunnan opetuksesta ja opettajista.

Keskustelu alkoi, kun Hanna Dufva peräänkuulutti koulun liikuntatunneille liikunnan iloa: Dufva piirsi kirjoituksessaan kuvan DDR-mallisesta kilpaliikuntatunnista, jolla mitataan ja kilpaillaan. Dufvan kirjoitukseen vastasi turhautunut ja nimimerkin ("Parhaani teen, mutta se ei riitä") perusteella myös alistunut liikunnan opettaja, joka hyökkäävin sanakääntein ja alentavin esimerkein tyrmäsi käytännössä kaiken esitetyn kritiikin vaatien arvostusta yliopistokoulutuksen saaneille liikuntatieteen (sic!) maistereille. Keskustelun päätti ainakin tältä erää TaM Aleksi Nieminen, joka oli ajatuksineen huomattavasti sovittelevampi mutta kuitenkin selvästi Dufvan kanssa samoilla linjoilla.

Liikunta on kansalaisvelvollisuus?

Liikunta on yleisestikin yksi suomalaisen keskustelun kesto- ja suosikkiaiheista. Paitsi että huippu-urheilijoidemme menestyminen tai menestymättömyys kansainvälisillä kilpakentillä puhuttaa, niin paljon puhutaan myös aivan tavallisten suomalaisten liikunnan harrastamisesta. Erityisesti keskustelussa on viime vuosina ollut pinnalla se, että yhä useamman suomalaisen katsotaan harrastavan liian vähän liikuntaa: kaikkein fanaattisimmat kauhistelijat puhuvat jopa liikkumattomasta kansanosasta.

Meitä suomalaisia yritetäänkin innostaa liikkumaan ja elämään terveellisesti ehkä voimallisemmin kuin koskaan aiemmin. Liikunnan ilosanomaa pyritään levittämään kaikenikäisille: koululiikunnan merkitystä korostetaan, Puolustusvoimat markkinoi varusmiespalvelusta maan suurimpana kuntokouluna ja keski-ikäisenä on aika siirtyä Kunnossa kaiken ikää –ohjelman tyyppisten toimenpiteiden kohteeksi. Kampanjoinnilla on ollut selvästi myös vaikutusta: esimerkiksi Kansallisen liikuntatutkimuksen mukaan suomalaisten liikuntainnostus on tasaisesti lisääntynyt – tai sitten tutkimukseen osallistuneet kansalaiset ovat vain oppineet sujuviksi valehtelijoiksi.

Liikunnan opettajat ovat siis paljon vartijoina. Suomen ainoa liikunnan aineenopettajien kouluttaja on Jyväskylän yliopiston liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnan liikuntapedagogiikan pääaine, joka on myös yksi maamme tavoitelluimmista yliopistokoulutuksista: esimerkiksi keväällä 2011 liikuntapedagogiikan 51 aloituspaikkaa havitteli 1405 hakijaa - vain vajaat 4% hakijoista sai siis toivomansa opiskelupaikan.

Liikkamaikaksi!

Miten nämä onnelliset sitten valitaan? Liikuntapedagogiikan opiskelijavalinta on kaksivaiheinen. Ensimmäisessä vaiheessa hakijat saavat valintapisteitä kirjallisesta aineistokokeesta ja koulumenestyksestään (kirjallinen koe enintään 50 p, ylioppilastutkinto enintään 36 p, opintomenestys lukion liikunnassa ja terveystiedossa enintään 8+1 p ja mahdollinen suoritettu liikunnan ohjauksen perustutkinto 2 p). Opiskelijavalinnan ensimmäinen vaihe on siis selkeän tietopuolinen: liikunnallisuudella ja liikuntataidoilla voi saada vain vajaat 10% pisteistä.

Tänne on päästävä! Monen hakijan kaukainen haave, Liikunta, siintää sembramäntyjen välistä Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäen kampuksella. 

Toisessa vaiheessa, johon puolet osallistujista (60) valitaan ensimmäisen vaiheen yhteispisteiden ja puolet (60) ensimmäisen vaiheen kirjallisen kokeen pisteiden perusteella, tilanne kuitenkin muuttuu. Toinen vaihe koostuu liikuntakokeista ja opetustuokiosta. Liikuntakokeissa testataan liikuntataidot telinevoimistelussa, rytmiikassa ja vapaavoimistelussa, palloilussa, uinnissa, perusliikunnassa, hiihdossa ja luistelussa. Opetustuokiossa on tehtävänä liikuntasalissa opettaa valintaryhmän jäsenille ("oppilaille") koetilanteessa annettu liiketehtävä tai leikki.

Liikuntakokeista voi saada enintään 84 pistettä (yli kaksi kolmasosaa osion kokonaispisteistä) ja opetustuokiosta enintään 40 pistettä (vajaa kolmasosa osion kokonaispisteistä). Opiskelijoiden lopullinen valinta tapahtuu liikuntakokeista ja opetustuokiosta saatujen (eli valinnan toisen vaiheen) pisteiden summan perusteella - ensimmäisessä vaiheessa saadut pisteet eivät lopulliseen valintaan siis vaikuta.

Kun otetaan huomioon liikuntapedagogiikkaan hakevien määrä ja edellä tiivistetysti esitetyt valintaperusteet, päädytään vielä Dufvan varovaista arviotakin radikaalimpaan johtopäätökseen: muodollisesti päteväksi liikunnan opettajaksi voi päätyä vain sellainen hakija, joka on mitattavasti hyvä käytännössä kaikessa liikunnassa - eikä pelkästään hyvä edes riitä, vaan tiensä pitää raivata alle 5% eliittiin, mikä tarkoittaa melkoista himoliikkujaa tai huippu-urheilijaa.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että tutkimusten mukaan entistä negatiivisemmin liikuntaan suhtautuvia ja entistä huonokuntoisempia koululaisia johdattavat liikunnan ihmeelliseen maailmaan opettajat, joille itselleen liikunta on aina ollut se juttu – he ovat olleet liikunnassa aina hyviä ja saaneet siitä onnistumisen elämyksiä. Tästä johtuen he eivät välttämättä osaakaan samaistua liikuntaan vastahankaisesti suhtautuvan, liikuntatunnit jopa piinallisiksi kokevan, liikunnallisesti lahjattomamman oppilaan asemaan. Kun liikunta on nyt nostettu yhdeksi kansakuntamme kohtalon kysymyksistä, tämä olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää.

Minä ja liikunta

Omat liikunnan opettajani ovat onnekseni olleet aina ainakin asenteiltaan melko hyviä - joskin ehkä vähän kaavoihin kangistuneita: meidän liikuntatunneillamme 1980- ja 1990-luvuilla ei tullut kuuloonkaan, että poikien liikuntatunneilla olisi esimerkiksi liikuttu musiikin tahtiin, vaan koululiikunta koostui hyvin perinteisesti pallopeleistä, yleisurheilusta, räkä poskella hiihtämisestä ja suossa tarpoen jo ajat sitten järveen heitettyjen rastien etsiskelystä. Integroituja liikunnan tuntejahan tuolloin ei harrastettu.

Lienee turha kertoa, etten ollut koululiikunnassa mitenkään erityisen hyvä: useimmissa taistoissa (eli kuntotesteissä, yleisurheilukilpailuissa, hiihtokilpailuissa jne.) jäin aina häntäpäähän, ja liikunta oli se oppiaine, jonka seiska tai kasi pilasi muuten mukavan arvosanojen rivin kaikissa todistuksissa lukion päästötodistukseen saakka. Innostuinkin liikunnasta oikeasti täysin omaehtoisesti, koululiikunnasta huolimatta, osittain vanhempien minulle luoman kannustinjärjestelmän ansiosta. Koululiikunnasta ei jäänyt minulle kuitenkaan mitään traumoja: tästä on kiittäminen liikunnan opettajieni ymmärtäväistä asennetta meitä köntyksiäkin kohtaan.

Opiskeluaikana liikuntainnostukseni syveni, ja jossain vaiheessa olinkin varmaan jo jonkinlainen liikunta-addiktikin. Myös nykyisin liikun melko paljon, vaikkein suoranaisesti sporttiselta atleetilta näytäkään - erityisesti minua puhuttelee liikkuminen musiikin tahtiin tai ainakin musiikkia kuunnellen. Asenteiltani olen terveysliikkujan ja kuntoliikkujan välimaastossa: harrastan liikuntaa ennen kaikkea oman terveyteni ja toimintakykyni ylläpitämiseksi. Liikunta on minulle tärkeä virkistyksen ja hyvän olon tuottaja, mutta harrastan liikuntaa myös oman fyysisen kuntoni ylläpitämiseksi. Teknofiilinä myös mittaan mielelläni liikkumistani, mutta kilpailemiseen liikunnassa suhtaudun kielteisesti.

Liikuntainnostukseni ja kiinnostukseni liikuntaa kohtaan on kuitenkin päässyt humpsahtamaan syvemmälle kuin kukaan (edes minä itse) olisi koskaan osannut aavistaa. Vanhoilla päivilläni olen paneutunut liikuntaan opinnoissani paitsi liikuntabiologisesta niin myös pehmeämmästä, lähinnä liikuntasosiologisesta näkökulmasta. Minua kiinnostaa tutkimuksellisesti se, miten erilaisia liikuntateknologian sovelluksia voidaan hyödyntää liikuntamotivaation herättämisessä, ylläpitämisessä ja voimistamisessa. Uskon katsovani liikuntaa ja liikunnan maailmaa hieman eri vinkkelistä kuin keskiverto liikuntatieteilijä: kömpelö ja ylipainoinen mies näkee asiat eri tavalla kuin se atleetti, jonka rasvaprosentti on kolme ja VO2max 72 ml/kg/min. Uskon, että se ei ole pelkästään huono asia. 


P.S. Liikuntapedagogiikan valintaperusteita olisikin mielestäni perusteltua pohtia uudelleen: opiskelijavalintaan voitaisiin liikuntataitojen mittaamisen kustannuksella lisätä opettajaksi soveltuvuuden arviointia ja pitää valinnassa loppuun saakka mukana myös ensimmäisen vaiheen kaltaisia tietopuolisia komponentteja. Uskoisin, että tämä monipuolistaisi liikunnan opettajiksi kouluttautuvaa joukkoa.

Uudenlaiseen medialukutaidon opetukseen panostettava kouluissa

Tuula Uusi-Hallila oli huolissaan (HS Mielipide 13. 5.) siitä, käyttävätkö maamme koululaiset opinnoissaan riittävästi tietokirjoja. Hänen mukaansa on välttämätöntä, että jokainen nuori oppii ajattelemaan ja hankkimaan tietoa monipuolisesti. Siitä olen samaa mieltä, eri mieltä taas siitä, ettei näitä taitoja voi oppia ilman kirjoja – ja Uusi-Hallilan ajattelussa nimenomaan fyysisiä kirjoja.

Teknologian kehitys on vaikuttanut kirjoihin ratkaisevasti: ne kehittyvät osana taloudellista, teknologista ja kulttuurista ympäristöä. Kirjakääröistä ja käsityönä jäljennetyistä kirjaharvinaisuuksista on kirjapainotaidon ja muun kehityksen kautta edetty nykyaikaan, jossa painetusta kirjasta on tullut kaikkien saatavilla oleva massatuote mutta jossa se voi olla myös jotain muuta – esimerkiksi sähkö- tai äänikirja. Usein ei enää voi puhua kirjasta vaan sisällöstä. Muun muassa perinteisen tietokirjan tehtävää saattaa täyttää verkossa sijaitseva multimediapalvelu.

Uusi-Hallilan kirjoituksesta välittyi ajatus, että jo kirjan fyysinen ulkomuoto on tae sisällön laadusta. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa: muistan, kuinka aikoinaan yliopistoon hakiessani luin noin 300-sivuista valintakoekirjaa, jossa oli yhteensä yli 700 kirjoitus- tai asiavirhettä. Toisaalta nykyisin uusin tieteellinen tieto julkaistaan ensin sähköisissä julkaisuissa, joiden sisällön laatu on hyvin varmistettua.

Tietoyhteiskunta on mullistanut tieteellisen julkaisemisen, ja mullistus etenee muuhunkin julkaisemiseen. Tämä asettaa myös koululle ja opetukselle uusia haasteita: yhteiskunta, jossa elämme, on hyvin erilainen kuin maailma, jossa suomalainen koulu 1800-luvulla syntyi. Tietoyhteiskunta on se konteksti, jossa nykyisin kasvetaan ja työskennellään. Se on muuttanut merkittävästi yksilöiltä edellytettävää osaamista.

Nykyisin puhutaankin mediakompetenssista, joka koostuu teknologia-, informaatio-, media- ja globaalista lukutaidosta. Teknologialukutaidolla tarkoitetaan kykyä käyttää uutta mediaa, ja se liittyy ennen kaikkea median muuttuneeseen luonteeseen. Informaatiolukutaidolla tarkoitetaan kykyä kerätä, jäsentää ja arvioida uutta tietoa – muun muassa tiedon luotettavuuden ja sen sidosten näkökulmasta.

Medialukutaidossa on kyse kyvystä ilmaista itseään median avulla. Se sisältää myös eettisiä arvovalintoja, sosiaalisia ja kommunikatiivisia taitoja, kielitaitoa sekä kulttuurien tuntemusta. Globaali lukutaito taas on taito asettaa vastaanotettu tieto kontekstiinsa eri kansakuntien ja valtioiden keskinäisten riippuvuuksien näkökulmasta.

Teknistyvä työelämä ja tietoyhteiskunnan rakentaminen edellyttävät perinteisen luku- ja kirjoitustaidon ohella uusia taitoja, joita yksilöillä ei ole ollut aikaisemmin. Kyse on juuri mediakompetenssista ja sen osataidoista. Niiden saavuttaminen edellyttää mediakasvatusta, joka on kuitenkin osoittautunut Suomessa haastavaksi: usein mediakasvatuksen sijaan on keskitytty teknologian hankkimiseen sekä uuden ja vanhan median vastakkainasettelun korostamiseen – tähän sortui kirjoituksessaan myös Uusi-Hallila.

Keskeisimpiä ongelmia mediakasvatuksen toteuttamisessa ovat olleet opettajien riittämättömät valmiudet, opettajankoulutuksen puute sekä kirjallisen kulttuurin hallitseva asema ja sen yliarvostaminen. Puutetta on ollut myös ajasta, oppimateriaalista sekä kyvystä soveltaa olemassa olevaa tietoa opetukseen.

Maailma ja tiedonvälitys ovat muutoksessa. On tärkeää, että ne toimijat, jotka vastaavat suomalaisten osaamisesta – siis lähinnä erilaiset koulutusorganisaatiot ja opettajat – tunnustavat muutoksen, ovat tarvittaessa valmiita päästämään irti menneestä ja kohtaamaan myös uudet tiedon lähteet, joille meitä opastavat vaikkapa DOI-osoitteet, jotka usein dominoivat jo monia korkeakoulujen tutkielmien lähdeluetteloita. Ne eivät ole huono vitsi vaan osoitus siitä, että työn tekijä on käyttänyt työnsä lähteinä myös tuoretta ja laadukasta, digitaalisessa muodossa olevaa sisältöä.

(Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla 18.5.2011)

Vihreät vassaripaskat, kokkarit ja ne kaikki muut siitä välistä

Kirjoitin jokin aika sitten tässä blogissa siitä, kuinka yliopistot ovat mm. opetusmenetelmissään hyytyneet 1960-luvulle. Ilmiö on yliopistolaitoksessa näköjään yleisempikin. Kuuntelin keskiviikkona 20.4. hear.fi -nettiradion kautta Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston kokousta. Jos jätti huomiotta sen, että kokous välitettiin streamina netissä kaikkialle maailmaan, olisi voinut hyvin sulkea silmänsä ja kuvitella olevansa kuusikymmentäluvun Jyväskylässä, jossa yliopisto yliopiston nimellä oli vielä uusi, Schaumanin tehdas tuprutti ja Hupi-hevonen kiskoi puukuormia Seminaarinmäen kakluuneihin.


Kokouksen alku (= ensimmäiset kolme tuntia, joiden aikana ei päästy edes varsinaisiin päätösasioihin), "hallituksen kaato", oli karmeaa kuultavaa. Konsensuksesta tai yrityksestä ymmärtää muita tai tehdä minkään valtakunnan kompromisseja ei ollut tietoakaan, vaan lähtökohtana oli leimata kaikki vastapuolen mielipiteet vääriksi: jos siniset puhuivat huhtikuun illasta, niin keltaiset muistuttivat, että ei tässä mikään huhtikuu ole, niin kuin siniset väittävät. Kun keltaiset kertoivat, että on keskiviikko, niin siniset ilmoittivat varmana tietona päivän olevankin torstai. Tätä kokoontunutta edustajistoa valittaessa Hennariikka Anderssonin "vihreät vassaripaskat" -möläytyksen muodossa julkisuuteen vuotanut katkeruus ei tuntunut ainakaan vähentyneen - ehkä ennemminkin päinvastoin.

Olin 1990-luvun lopulla itsekin yhden kauden (= vuoden) JYY:n edustajiston jäsen. Kuuluin Jyväskylän yliopiston kauppatieteiden opiskelijoiden edustajistoryhmä Pörssi & Dumppiin. Yksi vuosi edustajistossa riitti romahduttamaan uskoni opiskelijoiden asioiden hoitoon, ja kun lähdin vielä seuraavana vuonna opiskelijavaihtoonkin, loppui opiskelijapoliitikon urani lyhyeen. Ehdin kuitenkin oppia, että opiskelijan pääaineesta pystyi muka melkein suoraan päättelemään poliittisen kannan: naurettavampaa puppua harvemmin enää kuulee, mutta silti esimerkiksi meidän edustajistoryhmämme napamies aloitti usein puheensa todeten, "...että kun meillä kaikilla kuitenkin on yhteneväinen poliittinen näkemys." Koskaan ei kuitenkaan mainittu, mikä tuo näkemys on, mikä olisi toisaalta ollut ihan tervetullutkin tieto, sillä en vielä tänä päivänäkään oikein tiedä, minne päin poliittista karttaa näkemyksineni oikein sijoitun...

Suurin ongelma edustajistotyöskentelyssä olikin se, ettei suurella osalla edustajiston jäsenistä toiminnan motiivina tuntunut olevan opiskelijoiden etujen ajaminen, vaan toiminta nähtiin ikään kuin todellisen politiikan boot camppina, jossa poliittiset alokkaat harjoittelivat muutaman vuoden mm. vyörytystä, epäsuoraa tulta, lähitaistelua ja tiedustelua ennen siirtymistä todellisille politiikan taistelukentille. Riviopiskelijan asema näitä poliittisia pyrkyreitä ei juurikaan kiinnostanut - ja kuinka olisi voinut kiinnostaakaan, kun ei heistä suurin osa siitä oikeastaan mitään tiennyt: kaikki aika kun kului ylioppilastalolla lobatessa, verkostoituessa ja vähän vuodesta riippuen joko oppositio- tai hallitustoiminnan strategioita hioessa. Noina onnen aikoina kun opinto-oikeudenkin sai eliniäksi, eikä poliittisen toiminnan pyörteissä tarvinnut huolehtia opintoaikojen rajauksista, pakollisista opinto-ohjauskeskusteluista, kaksivaiheisista opintotuista ja muista myöhemmin lanseeratuista opiskelijan kiusoista.

Edustajistovaaleissa on kyse todellisista EVVK-vaaleista. Esimerkiksi JYY:n edustajiston vaaleissa syksyllä 2009 äänesti 21% äänioikeutetuista. Äänikuninkaaksi pääsi 60 äänellä ja edustajiston jäseneksi vähimmillään 16 äänellä. Jos Suomi olisi eduskuntavaaleissa yksi vaalipiiri (tiedän, se ei ole, mutta kuvitellaan niin), tarkoittaisi edustajistovaalien äänestysaktiivisuus sitä, että eduskunta olisi voitu valita Uudenmaan ja Pohjois-Karjalan maakuntien äänillä - Helsingin, Varsinais-Suomen, Satakunnan, Ahvenanmaan, Hämeen, Pirkanmaan, Kymen, Etelä-Savon, Pohjois-Savon, Vaasan, Keski-Suomen, Oulun ja Lapin äänet - siis neljä viidesosaa Suomesta - olisi voitu jättää vaaleista pois. Koko maan äänikuninkaaksi olisi päässyt noin 22 000 äänellä (4,4 miljoonasta äänioikeutetusta) ja valituksi olisi tullut vielä 6000 äänellä (4,4 miljoonasta äänioikeutetusta). Jos eduskuntavaalit olisivat todellisuudessa menneet näin pieleen, ei asia olisi jäänyt siihen. Ylioppilaskunnan edustajiston boot camp jatkaa kuitenkin toimintaansa aivan normaalisti: entä sitten, ettei neljää viidesosaa lystin maksajista oikeastaan kiinnosta, mitä siellä tapahtuu.

Opiskelijat ovat yliopistoyhteisön täysivaltaisia jäseniä, ja mielestäni onkin välttämätöntä, että he ovat aktiivisesti mukana myös yliopistoa koskevassa päätöksenteossa ja kehittämisessä. Nykyisessä tilanteessa, jossa opiskelijaedustus perustuu hyvin pitkälle poliittisten nuorisojärjestöjen tai selkeän poliittisesti sitoutuneiden muiden yhteenliittymien toimintaan, tämä ei toteudu: todellinen opiskelijan ääni hukkuu poliittisen sapelinkalistelun alle. Yksi vaihtoehto olisi mielestäni kopioida eduskuntavaalien vaalijärjestelmä ylioppilaskuntiinkin: tiedekunnat muodostaisivat vaalipiirit, joiden opiskelijoiden edustajien määrä edustajistossa määräytyisi tiedekunnan opiskelijamäärän mukaisesti. Ehdokkaita saisivat asettaa kunkin tiedekunnan ainejärjestöt, ja itse vaali voitaisiin toteuttaa joko suorana tai suhteellisena vaalina. Uskoisin, että näin edustajistoon saataisiin enemmän nimenomaan opiskelijoiden asemaa ajavia edaattoreita - ei pelkkiä poliittisen taistelijan peruskoulutuksen suorittajia.