Bengtskär - Pohjoismaiden korkein on kokenut paljon

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Keski-Suomen Maanpuolustaja -lehden numerossa 3/2020.)

Bengtskärin kallioluoto sijaitsee Turun saaristossa, noin 25 kilometriä Hangosta lounaaseen. Kallioluotoa ympäröivä merialue on karikkoinen, ja varsinkin talvisaikaan tai huonon näkyvyyden vallitessa alueella purjehtiminen oli aiemmin vaarallista. Purjelaivojen aikakaudella Bengtskärin alueella harjoitettiinkin merenkulkua vain valoisan aikaan, keväästä alkusyksyyn. Merenkulun vilkastuminen 1800-luvun lopulla pakotti pohtimaan, miten sen turvallisuus voitaisiin paremmin taata. Alueelle haluttiin saada majakka.

Vaarallisten vesien turva

Hankoon valmistui talvisatama vuonna 1874, ja samalla alkoi läpi talven jatkunut linjaliikenne Hangosta Tukholmaan. Laivareitti kulki Bengtskärin vesillä, jossa laivat kuitenkin usein pimeällä, sumussa tai lumisateessa eksyivät reitiltä ja ajoivat usein karille. Uudenvuodenpäivänä vuonna 1905 näin kävi vain kolmen vuoden ikäiselle höyrylaiva s/s Helsingforsille. Laiva upposi, ja kuusi sen miehistön jäsenistä hukkui.

Modernina pidetyn höyrylaivan uppoaminen vauhditti Bengtskärin alueen majakkahanketta. Alueen merenkulun turvallisuuden parantamiseksi oli esitetty erilaisia suunnitelmia talvisataman avaamisesta alkaen: alueelle oli kaavailtu majakoita ja majakkalaivoja, mutta kaikille mieluista ratkaisua ei ollut löydetty. S/s Helsingforsin upottua päätös majakan rakentamisesta Bengtskärin kallioluodolle tehtiin kuitenkin nopeasti. 

Majakan rakennustyöt aloitettiin keväällä 1906. Varsinainen majakkarakennus oli harjakorkeudessa elokuussa, minkä jälkeen aloitettiin pyöreän majakkatornin rakentaminen. Ensimmäisen kerran majakan valo sytytettiin 19.12.1906 – vain alle kaksi vuotta s/s Helsingforsin uppoamisesta. 

Majakkaa hoiti majakkamestari, kolme majakanvartijaa ja sumusireeninhoitaja. He asuivat perheineen majakkaluodolla, jossa asukkaita oli parhaimmillaan yli 30 – heistä lapsia parikymmentä. Majakassa toimi lapsille koulu, ja monet lapsista viettivätkin luodolla koko lapsuutensa – erään pojan kerrotaan olleen kuusivuotias, kun hän pääsi ensimmäistä kertaa käymään mantereella.

Aitiopaikka Suomenlahdelle

Majakan valo sammutettiin syttymisensä jälkeen ensimmäisen kerran elokuussa 1914 ensimmäisen maailmansodan sytyttyä. Samassa yhteydessä majakkasaaren asukkaat, majakan valolaite ja muut arvoesineet evakuoitiin. Muutama päivä evakuoinnin jälkeen saksalaiset tulittivat majakkaa, mutta tulitus ei aiheuttanut merkittäviä vaurioita. Osa majakkasaaren asukkaista palasi Bengtskärille jo vuonna 1915, mutta majakan valo sytytettiin uudelleen vasta vuonna 1919.

Kieltolain aikana vuosina 1919-1932 Bengtskärin vesillä liikkui paljon pirtuveneitä. Viranomaiset yrittävät saada majakkalaiset ilmiantamaan salakuljettajia mm. luvaten heille osan takavarikkojen seurauksena saatavista tuloista. Ilmiantoja ei kuitenkaan juuri tehty, sillä salakuljettajien joukossa oli paljon majakan väen ystäviä ja sukulaisia.

Talvisodan sytyttyä marraskuussa 1939 majakan valo jälleen sammutettiin ja majakkaluodon asukkaat evakuoitiin. Majakasta tuli tulenjohtopaikka, josta tarkkailtiin Hankoa ja Suomenlahden suuta. Neuvostoliittolaiset yrittivät talvisodan aikana myös pommittaa majakkaa, mutta tuloksetta. 

Talvisodan päätyttyä Hankoniemi luovutettiin Neuvostoliiton sotilastukikohdaksi maaliskuussa 1940. Alueen asukkaat evakuoitiin, ja Hangon seudulle sijoitettiin noin 30 000 venäläistä, jotka alkoivat varustella Hankoniemeä vahvaksi tukikohdaksi. Sen avulla oli tarkoitus kontrolloida Suomenlahden suuta ja estää vihollisen merivoimia uhkaamasta Leningradin kaupunkia. Bengtskärin majakka säilyi kuitenkin suomalaisten hallussa, ja sitä käytettiin edelleen tähystyspaikkana, josta mm. seurattiin venäläisten toimia Hankoniemellä.

Bengtskärin taistelu 

Kaikkein dramaattisimmat vaiheensa Bengtskär koki jatkosodan aikana. Luoto kuului kesäkuussa 1941 alkaneessa jatkosodassa Hangon rintaman Hiittisten lohkoon ollen sen uloin etuvartio etelässä. Majakan valohuoneesta oli hyvä näkyvyys Hankoon ja Suomenlahdelle, mistä johtuen sieltä johdettiin sekä rannikkotykistön että laivaston tulta.

Jatkosodan alussa puna-armeija päätti tuhota Bengtskärin tähystyspaikan. Tavoitteena oli nousta maihin luodolle ja räjäyttää majakka. Hieman keskiyön jälkeen 26.7.1941 viisi venäläistä laivaa lähtikin Hangosta kohti Bengtskäriä. Yö oli sumuinen, ja 60 venäläisen raskaasti aseistetun erikoisjoukkojen sotilaan onnistuikin nousta Bengtskärille ja edetä majakkarakennukseen, jossa oli hyökkäyshetkellä 38 suomalaista sotilasta.

Neuvostojoukot onnistuivat nopeasti valtaamaan majakan pohjakerroksen, mutta yläkerroksiin nousseet suomalaiset tekivät nuoren luutnantti Fred Lutherin johdolla ankaraa vastarintaa. Radiolla pyydettiin apua, ja esikunta hälyttikin niin rannikkotykistön, laivaston kuin ilmavoimatkin. 

Rannikkotykistö aloitti tulituksen alle puolessa tunnissa avunpyynnöstä, laivasto saapui paikalle kahdessa tunnissa ja myöhemmin taisteluun liittyi myös Ilmavoimien Fokker-koneita. Sekä saarella olevia venäläisiä että heidän laivojaan tulitettiin. Yksi venäläinen laiva upotettiin. Myös venäläiset lähettivät taisteluun lentokoneita ja alkoivat tulittaa suomalaisia tykistöllään Hangosta.

Taistelun olleessa kiivaimmillaan siihen osallistui kaikkiaan noin 1500 miestä. Taistelu päättyi illalla viiden maissa, kun luodolla ei ollut enää yhtään taistelukelpoista venäläissotilasta. Majakka oli vallattu takaisin. Seuraavana päivänä Neuvostoliitto vielä pommitti Bengtskäriä lentokoneilla ja Hangon tykistöllä. Luoto ja majakka pysyivät kuitenkin suomalaisten hallussa, ja taistelu päättyi Suomen voittoon. Bengtskärin taistelussa kaatui yhteensä 32 suomalaista ja arviolta 100 venäläistä.

Syksyllä 1941 puna-armeija vetäytyi Hangosta, ja rintamalinja Hangon ja Bengtskärin väliltä katosi. Majakka saikin loppusodan aikana olla rauhassa sotatoimilta. Vaikkei majakan valo toisen maailmansodan aikana palanutkaan, Bengtskär oli tärkeä maamerkki Virosta sodan aikana ja välittömästi sen jälkeen paenneille, Ruotsiin pyrkineille kymmenille tuhansille venepakolaisille.

Rappiosta uuteen kukoistukseen

Sodan jälkeen pahasti vaurioitunut majakka korjattiin. Taistelussa vaurioitunut valolaite korvattiin uudella, sumusireeni sähköistettiin ja saarelle asennettiin generaattoreita. Majakkaan rakennettiin myös vesijohto ja viemäri, lämmitys muutettiin toimimaan öljyllä ja luodolle vedettiin puhelinlinja. 1950-luvulle kestäneissä korjaustöissä luoto myös linnoitettiin.

Majakka automatisoitiin syksyllä 1968, ja samassa yhteydessä majakanvartijoiden virat lakkautettiin. Luonnonvoimien ja ilkivallan armoille jäänyt, kylmä ja autio majakka alkoi rappeutua nopeasti. Rappion kausi jatkui aina vuoteen 1992, jolloin Turun yliopisto vuokrasi majakan merenkulkulaitokselta. Turun yliopisto kunnostutti majakan, joka avattiin yleisölle museo- ja vierailumajakkana vuonna 1995. Vuonna 1999 valtio päätti myydä majakan, ja se siirtyi Turun yliopistosäätiön omistukseen. 

Nykyisin Bengtskär on yksi Saaristomeren suosituimmista matkailukohteista, jossa vierailee vuosittain noin 15 000 kävijää. Normaalisti majakassa voi myös yöpyä, mutta koronakesänä 2020 majakassa ei ollut majoitustoimintaa. Bengtskärille pääsee laivalla sekä Hangosta, Kasnäsistä että Rosalasta. Bengtskärin retkelle kannattaa varata aikaa koko päivä.

Uhat muuttuvat – muuttuuko maanpuolustus?

Vaikka olemme saaneet elää rauhassa jo 75 vuotta, vaikuttavat Suomen 1939-1945 käymät sodat edelleen vahvasti suomalaiseen ajatteluun: monille suomalaisille sota on edelleen esimerkiksi Tuntemattomassa sotilaassa kuvattuja korpitaisteluita. Moderni sota on kuitenkin aivan erilaista kuin sota 80 vuotta sitten. Meihin ja maahamme kohdistuvat uhat ovat erityisesti teknologian kehittymisen myötä muuttuneet ratkaisevasti. Miten uhkien muuttuminen vaikuttaa maanpuolustukseen?

(Kuva: Puolustusvoimat)

Vuosina 1939-1945 käydyt sodat – talvisota, jatkosota ja Lapin sota – ovat keskeinen osa suurta suomalaista kertomusta. Sotien itsenäisyystaistelusta, talvisodan hengestä ja alikersantti Rokan kaltaisesta myyttisestä suomalaisesta sotilaasta on tullut kollektiivisen minuutemme ja suomalaisuuden tärkeitä osia.

Perinteistä näkemystä sodasta myös toisinnetaan edelleen jatkuvasti. Sota käsitteenä onkin suomalaisessa keskustelussa äärimmäisen voimakkaasti latautunut: se kytkeytyy historiaan ja sen kokemuksiin, joilla ei kuitenkaan voida selittää nykyisyyttä eikä varsinkaan tulevaisuutta. Todellisuuden ja kuvitellun välillä vallitsee ristiriita.

Harmaa epävakaus syvän rauhan sijaan

Sota ja rauha nähdään Suomessa yleensä dikotomiana: maassa on joko sota tai rauha, ja viime vuosikymmenet meillä onkin puhuttu syvän rauhan ajasta. Nykyisessä keskinäisriippuvassa maailmassa tilanne ei kuitenkaan ole näin yksiselitteinen. Erilaisten uhkien – niin sotilaallisten kuin muidenkin – kirjo on laajentunut ja monipuolistunut.

Taloudelliset, poliittiset, teknologiset ja sotilaalliset tekijät kietoutuvat toisiinsa niin, että tilanteen ennustaminen ja jopa kuvaaminen on erittäin vaikeaa, kun lähes kaikkea määrittävät jatkuva muutos, ennakoimattomuus ja epävarmuus. Sodan ja rauhan sekä toimintamuotojen ja -tasojen väliset rajat hämärtyvät. Syvän rauhan sijaan voidaankin puhua harmaasta epävakauden ajasta.

Harmaalle epävakauden ajalle on tyypillistä, että myös taistelukenttä on muuttanut muotoaan – jopa niin paljon, että taistelukentän sijaan on perustellumpaa puhua taistelutilasta. Sillä tarkoitetaan käsitteellistä tilaa, jossa suoritettavat operaatiot ja muut tapahtumat vaikuttavat esimerkiksi jonkin konfliktin etenemiseen. Taistelutilalla taas on ulottuvuuksia, jotka ovat muotoutuneet ennen kaikkea teknologian kehittymisen seurauksena.

Taistelutila muutoksessa

Taistelutilan perinteisimpiä ulottuvuuksia ovat maa-, meri- ja ilmaulottuvuus, joissa taistelu ja vaikuttaminen perustuvat fyysisen tuhovoiman käyttöön. Niistä nuorin on ilmaulottuvuus, jonka senkin ikä lasketaan jo sadoissa vuosissa – maa- ja meriulottuvuudessa on taisteltu tuhansia vuosia. Nämä perinteiset taistelutilan ulottuvuudet ovat pohjana myös Suomen Puolustusvoimien nykyiselle puolustushaarajaolle.

Uudempia taistelutilan ulottuvuuksia ovat sähkömagneettisen spektrin ja avaruuden ulottuvuus sekä kyber- ja informaatioulottuvuus, jotka muodostuivat 1900-luvulla. Viime aikoina on puhuttu paljon sinällään jo melko vanhasta kognition ulottuvuudesta, jonka merkitys on kuitenkin lisääntynyt ratkaisevasti erityisesti tietoverkkojen kehittymisen ja yleistymisen myötä.

Taistelutilan ulottuvuuksien kehittyminen on muuttanut sotilaallisen vaikuttamisen tapoja ja tavoitteita. Yhä useammin perinteisen fyysisen vaikuttamisen rinnalla korostuu pehmeämpi voimankäyttö. Tällainen vaikuttaminen on usein synkronoitua ja koordinoitua suuntautuen demokraattisia valtioita ja instituutioita kohtaan. Tällöin puhutaan yleisesti hybridivaikuttamisesta.

Hybridivaikuttaminen on kiiloja

Hybridi- eli yhdistelmävaikuttamisen tavoitteena on vaikuttaa ennen kaikkea päätöksentekoon paikallisella, alueellisella, valtiollisella tai institutionaalisella tasolla. Vaikuttaja ajaa omaa etuaan, joka on yleensä vaikuttamisen kohteen edun vastainen.

Hybridivaikuttamisessa yhdistellään vaikuttamisen eri tapoja, esimerkiksi diplomatiaa, taloudellista vaikuttamista, sotilaallisia toimenpiteitä sekä kyber- ja informaatiovaikuttamista. Sille on tyypillistä myös toimiminen havaittavuuden ja syyksiluettavuuden kynnysten alapuolella, sodan ja rauhan välisellä harmaalla alueella.

Hybridivaikuttaminen voidaan nähdä ikään kuin kiiloina, joita lyödään kohteena olevan yhteiskunnan sisälle. Tässä kiilaamisessa länsimaisten demokratioiden perushyveitä – siis esimerkiksi avoimuutta, sananvapautta ja muita perusoikeuksia sekä rajoitettua viranomaiskontrollia – hyödynnetään ns. systeemisinä heikkouksina. Riittävästi kiilattu yhteiskunta on sitten tarvittaessa helppo murtaa hyvinkin vähäisellä lisävoimankäytöllä.

Hybridivaikuttaminen on monessa suhteessa salakavalaa. Se kohdistuu laajasti yhteiskunnan eri osiin tavoilla, joita ei välttämättä vielä riittävässä määrin osata ottaa huomioon. Siksi hybridivaikuttaminen saattaakin jäädä havaitsematta perinteisissä uhka-arvioissa ja -analyyseissä. Pahimmassa tapauksessa hybridioperaatiot havaitaankin hyvin myöhään vaiheessa, jossa huomattavaa vahinkoa esimerkiksi puolustuskyvylle on jo aiheutunut.

Suomea puolustetaan arjessa

Miten uhkien muuttuminen muuttaa maanpuolustusta? Kuinka Suomi pystyy jatkossakin huolehtimaan kansalaistensa turvallisuudesta ja vapaudesta?

Uusien uhkien sietämisessä ja torjunnassa keskeistä on resilienssi eli kriisinsietokyky. Se rakennetaan arjessa jo ennen kriisiä. Erityisesti tämä näkyy kyberturvallisuudesta huolehtimisessa ja informaatiovaikuttamisen torjumisessa.

Suomi on muiden länsimaiden tapaan pitkälle teknistynyt verkostoyhteiskunta, jossa niin organisaatiot kuin kansalaisetkin ovat täysin riippuvaisia informaatioteknologiasta ja toimivista tietoliikenneyhteyksistä. Suurin osa tästä suomalaisesta kriittisestä kyberinfrastruktuurista on muiden kuin julkisen hallinnon organisaatioiden hallussa.

Kybermaailman turvallisuudesta huolehditaan ja sitä kehitetään koko ajan – osana yritysten ja organisaatioiden normaalia toimintaa. Myös kansalaisten kyberosaamisen kehittäminen ja omien laitteiden tietoturvasta huolehtiminen on ensiarvoisen tärkeää Suomen kyberkokonaisturvallisuuden varmistamiseksi.

Informaatiovaikuttaminen on toimintaa, jossa informaatiota tuottamalla ja muokkaamalla tai sen saatavuutta rajoittamalla muutetaan kohteen käsityksiä tai toimintaa informaatio- ja mielipideympäristön kautta. Kyse on siis taistelusta kognition ulottuvuudessa, jossa taistelu on nykyisin kiivaampaa kuin koskaan aiemmin: teknologian kehittymisen seurauksena esimerkiksi meihin suomalaisiin vaikutetaan nyt laajemmin ja tarkemmin kuin koskaan aiemmin. Osa tästä vaikuttamisesta on vihamielistä.

Informaatiovaikuttamisen torjunta perustuu kansalaisten riittävästä osaamis- ja koulutustasosta sekä erityisesti media- ja monilukutaidosta huolehtimiseen. Tässä erityisesti suomalaisella laadukkaalla koulutusjärjestelmällä on tärkeä rooli. Myös moniääninen ja laadukas mediakenttä suojelee osaltaan meitä suomalaisia vihamieliseltä informaatiovaikuttamiselta.

Sota saattaa kaivata yhtäkin miestä

Uhkien muuttuminen tulee ottaa huomioon myös sotilaallisiin ja muihin kriiseihin varautumisessa. Uhat moninaistuvat, niiden asymmetria lisääntyy ja niiden torjuntaan tarvittavat kyvykkyydet muuttuvat uhkien muuttumisen mukana.

Varsinkin kyberuhkien torjunta vaatii usein hyvinkin erikoistunutta ja jopa harvinaista osaamista, ns. niché-kyvykkyyksiä. Tilanne on hyvin erilainen kuin perinteisessä sodankäynnissä. Tämä haastaakin vanhan totuuden siitä, ettei sota kaipaa yhtä miestä: sodan ja taistelukentän monimutkaistuminen ovat johtaneet siihen, että hyvin harvojen, ääritapauksessa jopa yksittäisen yksilön osaamisella voi olla ratkaiseva merkitys. Vastaavasti uhan voi muodostaa hyvinkin pieni ja huomaamaton toimija, joka saattaa rampauttaa suurenkin armeijan – uhat voivat siis olla asymmetrisia.

Uhkien ja niiden torjumiseen liittyvien kyvykkyyksien muutos laajentaa myös sotilaan ja taistelijan käsitettä. Isänmaallisuus ja taistelutahto ovat jatkossakin suomalaisen sotilaan keskeisiä ominaisuuksia, mutta uusien uhkien kautta määrittyy myös aiempaan verrattuna uudenlainen sotilas.

Ylivertaisen fyysisen suorituskyvyn ja ampumataidon rinnalla tai sijaan uusien uhkien torjunnassa korostuvat ennen kaikkea kognitiiviset valmiudet, huippuluokan toimialaosaaminen ja kyky toimia äärimmäisen henkisen stressin ja paineen alla. Kuva huppariin pukeutuneesta, näppäimistöä hakkaavasta ja energiajuomia lipittävästä kybersotilaasta voi olla kärjistys, muttei välttämättä kuitenkaan loppujen lopuksi kovinkaan kaukana todellisuudesta.

Reservi ja asevelvollisuus muutoksessa

Perinteisen sotilaallisen toiminnan ulkopuolisen toimialaosaamisen korostuminen lisää myös reservin merkitystä. Suurin osa uusien uhkien torjuntaan tarvittavasta osaamisesta tuotetaan ja sijaitsee Puolustusvoimien ulkopuolella. Keskeisiä toimijoita tässä ovat korkeakoulut, tutkimuslaitokset ja yritykset.

Siviiliosaamisen merkityksen lisääntyminen haastaa myös asevelvollisuuden ja siihen liittyvän koulutusjärjestelmän. Varusmiespalvelus sijoittuu nykyisin tyypillisesti varhaisaikuisuuteen, monilla yleissivistävän koulutuksen ja korkeakoulututkinnon suorittamisen väliin. Tämän seurauksena Puolustusvoimilla ei ole tarkkaa käsitystä reservinsä todellisesta osaamisesta: varusmiesaikana saatu koulutus ja myöhemmin hankittu osaaminen eivät yleensä liity mitenkään toisiinsa.

Keskeistä on se, miten saadaan selville, millaista osaamista reservissä on ja kenellä sitä on. Sen jälkeen tulee varmistaa, että tämä osaaminen saadaan hyödynnettyä kokonaisturvallisuuden tuottamisessa. Tarvitaan nykyistä kiinteämpi yhteys reserviin. Tässä voidaan hyödyntää esimerkiksi uutta teknologiaa.

Kuten aiemmin totesin, uudet uhat muuttavat sotiluutta. Onkin perusteltua pohtia, pitäisikö myös suomalaisen asevelvollisuuden muuttua. Olisiko mahdollista, että jatkossa esimerkiksi kouluttautuminen uusien uhkien torjunnan kannalta merkitykselliselle alalle voisi olla osa maanpuolustusvelvollisuuden suorittamista? Olisiko tämä yksi tapa etsiä ratkaisua myös nykyisen asevelvollisuusjärjestelmän sukupuolittuneisuuteen ja tapa hyödyntää naisten osaamista nykyistä laajemmin myös maanpuolustuksessa?

Pelkkä tahto ei riitä

(Kirjoitus on julkaistu pääkirjoituksena Keski-Suomen Maanpuolustajan numerossa 2/2019.)

Suomalaisilta on vuodesta 1963 alkaen kysytty tärkeää asiaa: ”Jos Suomeen hyökätään, niin olisiko suomalaisten mielestänne puolustauduttava aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta?”

Kysymys on osa Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan vuosittaista selvitystä, jonka yhtenä osana mitataan myös maanpuolustustahtoa. Nimenomaan maanpuolustustahto ja siinä tapahtuneet muutokset ovat se selvityksen osa, joka yleensä ylittää uutiskynnyksen. Vuonna 2018 suomalaisten maanpuolustustahdon kerrottiin ”romahtaneen” alimmilleen 30 vuoteen. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kaksi kolmesta suomalaisesta vastasi edellä olevaan kysymykseen myöntävästi.

Tahto on tärkeä asia. Se ei kuitenkaan yksin riitä tavoitteiden saavuttamiseen. Julkisessa ja poliittisessa keskustelussa maanpuolustustahto liittyy yleensä ennen kaikkea Puolustusvoimissa suoritettavaan asepalvelukseen. Laajemmassa keskustelussa sen sijaan on jo pitkään korostettu turvallisuutta moniulotteisena kokonaisuutena, jossa perinteinen aseellinen maanpuolustus on vain yksi osa kokonaisturvallisuusajattelua.

Maanpuolustustahdon rinnalle onkin esitetty uutta käsitettä, maanpuolustussuhdetta. Se on maanpuolustustahtoa laajempi kokonaisuus, joka maanpuolustustahdon lisäksi koostuu maanpuolustusasenteesta, maanpuolustusosallisuudesta, maanpuolustusluottamuksesta ja maanpuolustusosaamisesta.

Maanpuolustusosaaminen kuvaa yksilön maanpuolustuksellisia tietoja ja taitoja. Tarvittavien taitojen paletti on yhteiskunnan muutoksen ja teknologian kehityksen seurauksena muuttunut merkittävästi: asemansa vankkana säilyttäneen ampumataidon ohella myös mm. medialukutaito, kyberturvallisuusosaaminen ja varautumistaidot ovat nykyisin oleellinen osa maanpuolustusosaamista.

Maanpuolustusosaamisen taitopaletti on muuttunut merkittävästi. Suomea esimerkiksi puolustetaan yhä enemmän näppäimistöllä ja hiirellä.

Maanpuolustusosallisuus taas kuvaa sitä, miten kukin meistä henkilökohtaisesti osallistuu maanpuolustukseen. Osallisuutta on niin oman osaamisen ylläpito esimerkiksi MPK:n kursseilla tai ampuradoilla kuin vaikkapa oman lähiyhteisön hyvinvoinnista ja toimivuudesta huolehtiminenkin. Kriisinkestävyys rakennetaan arjessa ennen kriisiä.

Maanpuolustusasenteessa on kyse yksilön suhtautumisesta maanpuolustukseen yleisesti ja Puolustusvoimiin erityisesti: kuinka tärkeänä maanpuolustus nähdään. Maanpuolustusluottamus taas kuvaa luottamusta puolustuspolitiikan hoitoon ja puolustusjärjestelmään - siis sitä, uskommeko kriisitilanteessa pystyvämme yhdessä puolustautumaan ja pitämään yhteiskuntamme rattaat pyörimässä.

Maanpuolustuskorkeakoulun tutkimuksissa on havaittu kiinnostava asia. Maanpuolustustahto ei näyttäisi olevan sidoksissa vain aseelliseen maanpuolustukseen, asepalveluksen suorittamiseen tai asevelvollisuuteen. Esimerkiksi pari vuotta sitten julkisessa keskustelussa reservinkarkureiksi leimatut reservistä eronneet kertoivat maanpuolustustahtonsa kasvaneen, koska ”nyt he kokevat pystyvänsä osallistumaan maanpuolustukseen itselleen luontevalla ja omiin arvoihin sopivalla tavalla”.

Nykyisessä ennen kokemattoman monimutkaisessa turvallisuustilanteessa maanpuolustus pitääkin ymmärtää laajasti: sen näkeminen vain aseellisena maanpuolustuksena ei riitä, vaikka aseellinen maanpuolustus monessa mielessä onkin maanpuolustuksen selkäranka. Meidän kaikkien kannattaa miettiä, mitä kaikkea voimme tehdä niin oman kuin lähiyhteisömme maanpuolustussuhteen ja samalla Suomen maanpuolustuksen vahvistamiseksi. Maata ei puolusteta pelkällä tahdolla. Tarvitaan myös tekoja.

Elämäsi kuuluu isänmaalle - Maanpuolustuskasvatus Suomen kouluissa

(Artikkeli on julkaistu Keski-Suomen Maanpuolustaja -lehden numerossa 1/2018.)

Maanpuolustuskasvatusta Suomen kouluissa pyrittiin edistämään monin tavoin. Oskari Väänäsen kirja esitteli vastaavaa opetusta muissa maissa ja Väinö Valorinnan ”Pieni Maanpuolustaja” oli kansakouluille tarkoitettu maanpuolustuskasvatuksen oppikirja. Taustalla olevassa kuvassa on Vienan Karjalassa sijainneen Vuokkiniemen kunnan Jyvälahden kansakoulun oppilaita maaliskuussa 1943 (SA-kuva).

Sisällissodan jälkeen, 1920-luvun alussa, virisi Suomessakin ajatus, että maanpuolustuksen vahvistamiseen tähtäävä opetus tulisi aloittaa jo koulun alimmilla luokilla. Ajatus oli todennäköisesti peräisin niin ikään Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa itsenäistyneistä Baltian maista, joissa maanpuolustuskasvatus oli heti itsenäistymisen jälkeen tuotu osaksi alakoulujenkin opetusta.

Keski-Suomessa oltiin aktiivisia 

Konkreettinen esitys maanpuolustuskasvatuksen tuomisesta osaksi kouluopetusta tehtiin Keski-Suomessa. Jyväskylän tarkastuspiirin kansakoulun opettajien vuosikokous nimittäin päätti keväällä 1935 opettaja Aleksi Ikosen alustuksen pohjalta, että kansakoulussa tulisi opettaa maanpuolustuksen alkeita. Ajatusta alettiin levittää lehtikirjoituksilla mm. Hakkapeliitassa, Kansakoulun lehdessä ja Opettajain lehdessä. Tärkeää oli myös se, että asiasta saatiin innostumaan myös kouluhallituksen kouluneuvos Alfred Salmela, jolla oli siteitä Keski-Suomeen - hän oli valmistunut kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista. Samana vuonna myös sotaväen päällikkö, kenraali Hugo Österman teki ehdotuksen komitean asettamisesta suunnittelemaan maanpuolustusopetusta.

Asia ei kuitenkaan edelleenkään edennyt sen ajajien toivomalla nopeudella. Ajatuksen vastustajat pelkäsivät maanpuolustusopetuksen olevan "aseiden kalistelua" ja "kivääri karttakeppinä olemista". Kun virallista päätöstä maanpuolustuksen opettamisesta kansakouluissa ei alkanut kuulua, Jyväskylän piirin kansakouluntarkastajana toiminut Väinö Valorinta julkaisi vuonna 1937 kirjasen nimeltä "Maanpuolustusopetus kansakoulussa".

Kirjasessaan Valorinta tuo esille, että vaikkei varsinaista päätöstä maanpuolustusopetuksesta olekaan, voidaan moniin oppiaineisiin liittää maanpuolustuksellisia näkökulmia, jolloin varsinaista omaa oppiainetta ei välttämättä edes tarvita - nykyisin tällaisessa tilanteessa puhuttaisiin integroidusta opetuksesta. Lisäksi Valorinta muistuttaa, että kansakoulun kahdella viimeisellä luokalla voidaan opettaa yhtä ylimääräistä, koulun johtokunnan hyväksymää ainetta - esim. maanpuolustuskasvatusta. Tämän järjestelyn ongelmana olisi kuitenkin se, että oppikouluun siirtyneet jäisivät tällaisen opetuksen ulkopuolelle.

Valorinnan kirjasen keskeisin sisältö onkin ajatuksia siitä, kuinka perinteisiin kansakoulun oppiaineisiin voidaan tuoda maanpuolustuksellisia sisältöjä: uskonnossa "selvennetään kansalaisvelvollisuuksia isänmaata kohtaan", historiassa "opitaan tuntemaan esi-isien sankaritekoja" ja eläinopissa "maanpuolustuksen kannalta on aihetta kohdistaa huomio hevoseen, koiraan, lampaaseen ja kyyhkyseen". Lisäksi kirjasessa esitetään kansakoulun maanpuolustusopin tieto- ja taitovaatimukset, joissa liikutaan kuitenkin vielä hyvin yleisellä, perinteisten kansalaistaitojen tasolla.

Esimerkkiä muista maista 

Jatkosodan kynnyksellä, keväällä 1941 ilmestyi Oskari Väänäsen kirja "Nuoriso aseissa". Väänänen oli Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen miekkailun opettaja. Kirja ei pyrikään käsittelemään aihettaan objektiivisesti, vaan Väänänen toteaa sen esipuheessa kirjan saavuttaneen tarkoituksensa, jos se "herättää lukijassa myötämielisyyttä nuorisomme maanpuolustuskasvatusasiaa kohtaan".

Väänäsen kirjassa esitellään maanpuolustuskasvatusta useissa eri maissa, mutta suuri osa siitä on Saksan kasvatus- ja koulutusjärjestelmän esittelyä. Esittely on kirjoitettu ihailevaan sävyyn ja mm. natsijohtajia siteerataan laajasti. Kirjassa maanpuolustuskasvatuksen tarpeellisuutta perustellaan kokemuksilla nykyaikaisista sodista, joissa "suunnaton elävän aineksen hukka pakottaa tuomaan rintamalle yhä nuorempia ikäluokkia", joiden kaatuneiden prosentti on selvästi suurempi kuin vanhojen joukkojen vastaavat luvut. Syyksi tälle Väänänen esittää sen, että "uudet ikäluokat eivät olleet ehtineet saada riittävää koulutusta eikä niillä ole riittävää fyysillistä yleiskuntoa kestämään sodan rasituksia ja kurjuutta". Ajatus on selkeä ja nykyihmisen näkökulmasta melko makaaberi: lapsia ja nuoria tulee jo kouluaikana kouluttaa ja koulia niin, että heitä voidaan tarvittaessa käyttää sotilaina ilman pitkää, varsinaisia taistelutehtäviä edeltävää sotilaskoulutusaikaa.

Jatkosodan kynnyksellä opetussuunnitelmiin 

Jatkosodan kynnyksellä kouluhallitus päätti maanpuolustuskasvatuksen sisällyttämisestä koulujen opetukseen kansa- ja oppikouluissa. Tämän jälkeen ilmestyikin muutama maanpuolustuskasvastuksen oppikirja, mm. Väinö Valorinnan "Pieni maanpuolustaja". Kun Valorinta aiemmin oli esittänyt maanpuolustuskasvatuksen eräänlaisena kansalaistaitojen täydennyksenä, niin "Pieni maanpuolustaja" on jo selkeästi sotilaallinen oppikirja: kirjassa esitellään mm. suljettua järjestystä, maalin määrittämistä ja sissitoimintaa sekä käydään läpi ilmapuolustuksen perusteita, taistelukaasuja ja kiväärillä ampumisen alkeita. Tämä onkin tietyllä tavalla ymmärrettävää, sillä kirja on kirjoitettu talvisodan jälkeen, ja sen painokset ilmestyivät välirauhan aikana ja jatkosodan aikana, jolloin maassa oltiin tällaiselle lähestymistavalle varmasti paljon vastaanottavaisempia kuin ennen sotaa.

Valtion oppikouluille julkaistiin myös erillinen maanpuolustuskasvatuksen opetussuunnitelma. Oppikouluissa maanpuolustuskasvatusta annettiin osana liikuntakasvatusta. Opetuksen julkilausuttuina tavoitteina oli koululaisten kouliminen sellaiksiksi, että "puolustusvoimat saavat aikanaan mahdollisimman vastaanottavaa ja kehityskelpoista ainesta".

Mitä opetettiin? 

Opetus koostui fyysisen kunnon kehittämisestä, puolustustahdon vahvistamisesta ja sovelletusta sotilasluontoisesta valmennuksesta, ja sen tavoitteet ja sisältö oli määritelty erikseen tytöille ja pojille. Poikien osalta kehotettiin opettajia kiinnittämään erityisesti huomiota siihen, että oppikoulun käyneet pojat todennäköisesti päätyvät asepalveluksessa päällystökoulutukseen, mistä johtuen heille on asetettava muita kovempia vaatimuksia. Tavoitteena oli myös "saada pystyvä johtaja-aines mahdollisimman aikaisin esiin ja kehitettävä sitä asteittain vaikeutuvilla johtajatehtävillä".

Fyysisen kasvatuksen tavoitteet olivat monessa mielessä yhteneväisiä nykyisten koululiikunnan tavoitteiden kanssa: kun koululiikunnalla nykyisin pyritään edistämään oppilaan kokonaisvaltaista kasvua ja kehitystä sekä tukemaan hänen hyvinvointiaan ja terveyttään, niin oppikoulujen maanpuolustusopetuksen tavoitteena oli "laskea perusta nuorison ja sen kautta koko kansan fyysiselle kunnolle sekä ohjata se harrastamaan luonnollista terveydenhoitoa".

Liikunnan opetuksen perimmäinen tarkoitus on kuitenkin vuosikymmenten kuluessa muuttunut: varsinkin sodan aikana tuotiin avoimesti esille se, että vaikka fyysinen kunto on tarpeen myös rauhan aikana selviämiselle, niin erityisen tärkeää sen kehittäminen on nimenomaan tulevan sotiluuden kannalta - tyttöjä taas haluttiin valmistaa "uhraamaan voimansa isänmaan hyväksi kotirintamalla". Puolustustahdon vahvistamiseksi nuorisoon tuli "istuttaa esteet tieltään raivaavaa taisteluhenkeä, jonka voimalla elämän vaikeudet voitetaan". Maanpuolustustahto tuli "kehittää tekoihin velvoittavaksi niin, että se sisäisenä pakottavana voimana ajaa jokaisen tekemään parhaansa maanpuolustajana".

Sovellettu sotilasluontoinen valmennus oli tarkoitettu erityisesti pojille, ja se sisälsi esimerkiksi tähystys- ja tiedustelutoimintaa, marssikoulutusta, kenttätöitä sekä supistettua ampumakoulutusta. Valmennuksella oli ennen kaikkea kasvatuksellinen päämäärä, jonka tavoitteena oli valmentaa pojat niin, että heistä varsinaisessa asepalveluksessa helposti voitiin kasvattaa mahdollisimman pystyviä sotilaita. Keskeistä tässä oli myös "kurin juurruttaminen", jota tavoiteltiin sulkeisharjoituksilla ja standardoimalla esimerkikiksi voimistelutunneilla käytettävää ohjeistustapaa siten, että tapa muistutti preussilaista perua olevia sotilaallisia komentoja, joissa on erikseen valmistava osa ja suoritusosa. Tämä lähestymistapa säilyi suomalaisessa liikunnanopetuksessa vielä kymmeniä vuosia sotien jälkeenkin.

Maanpuolustuskasvatuksen loppu 

Sodan päätyttyä ja valvontakomission saavuttua Suomeen syksyllä 1944 maanpuolustuskasvatus loppui suomalaiskouluissa nopeasti. Monet sen sisällöistä jäivät kuitenkin osaksi kouluopetusta, mutta niiden merkitystä ja tarpeellisuutta ei enää ainakaan virallisesti perusteltu maanpuolustuksellisilla näkökulmilla. Omana oppiaineenaan maanpuolustuskasvatusta vastanneet oppiaineet sisältyivät toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa vain Itä-Euroopan sosialistimaiden koulujen opetussuunnitelmiin. Niistäkin maanpuolustuskasvatus katosi rautaesiripun romahdettua 1980-luvun lopussa.

(Alkuperäisen taitetun artikkelin löydät täältä.)

Akateemisuus tuo ennen kaikkea vastuuta

(Tohtorin puhe informaatioteknologian tiedekunnan publiikissa 16.3.2018.)

Hyvät uudet maisterit, tohtorit ja muu juhlaväki!

Monet meistä ovat viime vuoden aikana iloinneet valmistumisesta. Olemme ehkä pitäneet valmistujaisia, saaneet valmistumislahjoja ja paistatelleet sukulaisten ja ystävien ihailun loisteessa. Tässä kaikessa on kyse suuresta erehdyksestä. Meistä kukaan ei nimittäin ole oikeasti valmistunut.

Opin tämän totuuden kymmenisen vuotta sitten, kun olin jättämässä graduani tarkastukseen liikuntatieteelliseen tiedekuntaan. Minulla oli tuolloin jotain kysyttävää silloiselta tiedekunnan opintoasianpäällikkö Juha Rantakarilta, ja aloitin kysymykseni sanoilla ”Sitten, kun minä valmistun…”

Tämän pidemmälle en päässytkään, koska Juha keskeytti minut napakalla toteamuksella ”Sinä et valmistu koskaan!”. Tällainen pessimismi tuntui tietenkin aika masentavalta, mutta onneksi Juha pian jatkoi, että vaikka en koskaan valmistukaan, niin tutkinnon voin kyllä saada. Se on kuitenkin eri asia, kuin valmistuminen. Ihminen ei nimittäin koskaan ole valmis.

Vaikka emme siis olekaan valmistuneet, meillä illan juhlittavilla on kuin onkin aihetta juhlaan: olemme suorittaneet akateemisen tutkinnon. Se on merkittävä saavutus ja monessa mielessä virstanpylväs elämässä. Onnea meille kaikille! Tällaisissa elämänvaiheissa on aina syytä pysähtyä pohtimaan menneitä ja luoda katse myös tulevaan. Vähän niin kuin seniorisarjan juhlijana ajattelin nyt tehdä juuri niin.

Akateeminen tutkinto on tuottanut meille kaikille valmiuksia, joiden avulla voimme pyrkiä kohti entistä valmiimpaa itseämme. Meillä kaikilla on oman alamme hyvä tuntemus, valmiudet tieteellisen tiedon ja tieteellisten menetelmien soveltamiseen sekä toimimiseen työelämässä oman alamme asiantuntijoina ja kehittäjinä.  Jotkut meistä ovat perehtyneet omaan alaansa niin syvällisesti, että me pystymme myös tuottamaan uutta tieteellistä tietoa.

Omaa osaamistaan ja omia kykyjään ei välttämättä tule kovin usein ajatelleeksi ja arvioineeksi, mutta tämä on hyvä hetki tehdä niin. Kun mietimme edellä olevaa, yliopistolaissa määriteltyihin tutkintojen tavoitteisiin perustuvaa luetelmaa, on pakko todeta, että meillä kaikilla on erinomaiset valmiudet. Valmiudet kehittää omaa alaamme, rakentaa yhteiskuntaa ja edistää tiedettä. Valmiudet tehdä maailmasta parempi paikka.

Valmiudet antakoot meille myös varmuutta. Varmuutta tehdä. Varmuutta toimia. Varmuutta olla jotain mieltä – tarvittaessa myös eri mieltä. Akateemisessa tutkinnossa olemme saaneet kartan ja kartanlukutaidon, joiden avulla voimme itse päättää, minne suuntaamme ja mitä reittiä sinne kuljemme. Lähdetään rohkeasti matkaan. Pidetään silmämme auki, tarkkaillaan ympäristöämme ja muistetaan saamamme opit. Uskotaan itseemme ja unelmiimme. Suunnataan varmoina kohti tulevaisuutta. Meissä on voimaa ja me pystymme siihen.

Muistetaan kuitenkin myös se, ettei meidän tarvitse suunnata kohti tulevaisuutta yksin. Elämiemme tärkeimpiä ihmisiä istuu juuri nyt tässä salissa, meidän ympärillämme. Yliopistossa vietettyjen vuosien aikana olemme olleet toistemme tukena ja rakentaneet verkostoja, jotka kantavat meitä koko lopun elämämme. Jos siis joskus tuntuu siltä, että kartta ja maasto eivät vastaakaan toisiaan ja että saattaisimme olla jopa hieman eksyksissä, niin ei epäillä pyytää apua ja kysyä neuvoa.
Luotetaan toisiimme ja pidetään huoli myös siitä, että yhteytemme säilyvät. Osallistutaan alumnitoimintaan ja pidetään yhteyttä myös omaan alma materiimme, Jyväskylän yliopistoon.

Meillä tiedekunnassa on pohdittu, kuinka voisimme tukea näiden tärkeiden verkostojen säilymistä ja kehittymistä, sillä verkostot ovat myös yliopiston ja tiedekunnan etu: niiden kautta tunnemme meitä ympäröivän yhteiskunnan sykkeen, aistimme sen muutokset ja voimme tarvittaessa korjata omaa kurssiamme. Jos teillä siis on ajatuksia siitä, mitä me voisimme tehdä tässä asiassa paremmin, kertokaa ajatuksenne ja muistakaa, että aina saa tulla käymään kylässä tai juttusille. Muistakaa, että te olette aina meidän omaa väkeämme maailmalla.

Yliopiston tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.

Palvella isänmaata ja ihmiskuntaa. Se on nyt meidän tehtävämme. Akateemisen tutkinnon suorittaminen tuottaakin ennen kaikkea vastuuta.

Olemme vastuussa itsestämme ja itsemme kehittämisestä. Olemme vastuussa läheisistämme. Olemme vastuussa Suomesta ja ihmiskunnasta sekä niiden tulevaisuudesta.

Se, että olemme suorittaneet tutkintomme nimenomaan Jyväskylän yliopistossa, lisää vastuutamme entisestään. Jyväskylän yliopiston juuret ovat vuonna 1863 perustetussa Suomen ensimmäisessä opettajaseminaarissa. Siellä opiskelleet kansakoulunopettajat lähtivät aikoinaan kansankynttilöiksi kaikkialle Suomeen ja veivät mukanaan uutta osaamista, uusia ajatuksia ja uusia tapoja, joiden pohjalle on rakentunut se Suomi, jonka nykyisin tunnemme. Olemme siis osa sukupolvien ketjua, joka on kantanut ja kantaa vastuunsa.

Jos vastuun kantaminen joskus tuntuu vaivalloiselta tai jopa ylivoimaiselta, kannattaa muistaa ne muut asiat, joita olemme yliopisto-opinnoistamme saaneet. Vastuu, valmiudet, varmuus ja verkostot. Niistä on meidän tulevaisuutemme tehty.

Vielä kerran. Onnittelut kaikille tutkinnon suorittaneille. Olemme tehneet suuren työn, olemme näyttäneet mihin pystymme. Olemme juhlamme ansainneet. Kiitos ja onnea!

Tieto lisää turvallisuutta

(Juhlapuhe Jyväskylän yliopiston vuosijuhlassa 7.3.2018. Puheen lyhennelmä on julkaistu yliönä Keskisuomalaisessa 8.3.2018.) 

Arvoisa yleisö, hyvät yliopistolaiset ja muut kyläläiset. Aivan ensiksi haluan kiittää. On suuri kunnia saada tällainen huomionosoitus, ja otan sen vastaan äärimmäisen kiitollisena ja iloisena. Tämä on ikimuistoinen hetki. Ikimuistoinen myös siinä mielessä, että lähes neljännesvuosisadan mittaisen yliopistourani aikana olen nyt ensimmäistä kertaa yliopistomme vuosijuhlassa, ja heti pääsin puhumaan. Kuinka hienoa on se.

Koska en tosiaan ennen ole ollut näissä kekkereissä, en ole ihan varma, millaisia puheita täällä on ollut tapana pitää. Minulle annettu ohje oli, että puhe ei saa olla liian pitkä. Siitä yritän pitää kiinni. Kun sitten mietin, mistä tänään puhuisin, päädyin siihen, että aloitan puhumalla teille samasta asiasta, josta puhun vuosittain opiskelijoillekin. Nimittäin käytettyjen autojen kaupasta.

Käytetyn auton ostaminen on usein arpapeliä. Jokin auto saattaa olla päällisin puolin loistavassa kunnossa – maalipinta kiiltää ja sisätilat ovat siistit. Nämä helposti havaittavat ominaisuudet eivät kuitenkaan välttämättä kerro mitään siitä, missä kunnossa auto todellisuudessa on: moottorissa tai voimansiirrossa saattaa piillä vika, joka ennemmin tai myöhemmin katkaisee matkanteon. Tällainen piilevä vika on hyvinkin voinut olla auton myyjän tiedossa, mutta hän on saattanut unohtaa kertoa siitä autokuumeen vallassa olleelle ostajalle.

Yhdysvaltalainen taloustieteilijä George Akerlof kuvasi edellä olevan käytettyjen autojen esimerkin perusteella ns. sitruunaongelman: kun myyjä tietää myymästään tuotteesta enemmän kuin ostaja, eikä ostajalla ole kaikkea sitä tietoa, jonka hän tarvitsisi rationaalisen ja oikean päätöksen tekoon, tulee aina joskus ostettua huono tuote, jota teoriassa nimitetään sitruunaksi. Jos markkinoilla on näitä sitruunoita paljon, ostajien luottamus myyjiin alkaa laskea, markkinahinta painuu alas ja pahimmassa tapauksessa markkinat saattavat romahtaa täysin.

Yliopistot kilpailevat nykyisin tiedon markkinoilla eräänlaisten tiedon sitruunoiden kanssa. Viestintäympäristön muutos – viestinnän monopolien murtuminen verkkoviestinnän myötä – on johtanut tilanteeseen, jossa kenellä tahansa on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin ja kerätä yleisöä. Tämän seurauksena tiede kilpailee yhä useammin huuhaan ja todellinen asiantuntija valeasiantuntijan kanssa – eikä kuulijalla välttämättä ole keinoja erottaa, kumpi on kumpi. Pahimmassa tapauksessa tämä rapauttaa luottamusta myös tieteelliseen tietoon.

Uudelle viestintäympäristölle on tyypillistä myös se, että tunteilla on siinä erittäin merkittävä rooli: ne vahvistavat viestejä sekä nopeuttavat ja voimistavat kohuja. Onkin alettu puhua totuuden jälkeisestä ajasta – ajasta, jolloin tunteet, vaihtoehtoiset faktat ja suoranaiset valheet kilpailevat faktojen ja tutkitun tiedon kanssa yleisöjen huomiosta. Vanhat käsitykset yhdestä yhteisestä todellisuudesta ja viestinnän luotettavuudesta elävät kuitenkin ihmisten mielissä edelleenkin, eikä tiedon sitruunoita siksi välttämättä aina tunnistetakaan. Kun uuden viestintäympäristön informaatiovirtoja vielä hyvin pitkälti ohjailevat voittoa tavoittelevat yhdysvaltalaisyritykset, vaikuttaisi tilanne suomalaisyliopistojen kannalta jokseenkin murheelliselta.

Tilanne meillä Suomessa on kuitenkin pelättyä valoisampi: suomalaiselle yhteiskunnalle on edelleenkin luonteenomaista vahva usko sivistykseen, koulutukseen ja itsensä kehittämiseen. Useimmat suomalaiset ovatkin äärimmäisen kiinnostuneita ympäristönsä ilmiöistä ja tapahtumista: niistä halutaan tietää, niitä halutaan ymmärtää ja omaa todellisuutta halutaan hallita.

Kyberturvallisuus on tästä hyvä esimerkki: kun se muutama vuosi sitten nousi suomalaisten tietoisuuteen, kasvoi siihen liittyvän faktatiedon kysyntä dramaattisesti. Esimerkiksi meidän yliopistomme kyberturvallisuuden kurssit ovat jo vuosia olleet poikkeuksetta täynnä, luentopyyntöjä on sadellut ja asiantuntijalausuntoja on annettu. Tämä on hyvä asia: yliopiston tehtävänähän on paitsi tutkia ja opettaa, niin myös toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Kyberturvallisuuteen liittyvän tiedon janon tyydyttäminen on esimerkki myös eräästä suomalaisen yhteiskunnan erityisvahvuudesta – verkostojen ja kolmannen sektorin toimijoiden eli kansalaisyhteiskunnan voimasta. Meidän yhteistyökumppaninamme kyberturvallisuuteen liittyvässä koulutuksessa ja tiedon välittämisessä on ollut Maanpuolustuskoulutusyhdistys. Se on vapaaehtoisen maanpuolustuksen kentän yhteistyöorganisaatio, joka kouluttaa kansalaisia selviytymään paremmin arjen vaaratilanteissa ja poikkeusoloissa.

MPK:n ja sen jäsenjärjestöjen kautta olemme onnistuneet tavoittamaan aktiivisia suomalaisia, jotka ovat jakaneet kyberturvallisuuteen liittyvää tietoa eteenpäin omissa lähiyhteisöissään. Olemme myös järjestäneet yhdessä kyberturvallisuuteen liittyvää koulutusta ja julkaisseet kyberturvallisuudesta kertovan kirjasen, jota on jaettu niin MPK:n kuin Jyväskylän yliopistonkin tapahtumissa. Näin olemme tavoittaneet selvästi suuremman joukon suomalaisia kuin mitä olisimme tavoittaneet vain omien tilaisuuksiemme ja verkostojemme kautta. Puheeni keskivaiheen kiitokset kuuluvatkin Maanpuolustuskoulutusyhdistykselle ja erityisesti Irina Olkkoselle. Kiitokset hyvästä yhteistyöstä suomalaisten kyberturvallisuusosaamisen lisäämiseksi!

Turvallisuus laajasti ymmärrettynä ja ennen kaikkea kansalaisten kokemana on varmasti jatkossakin sellainen ilmiö, jonka ymmärtämiseen ja selittämiseen yliopistojen tulee panostaa. Vaikka Suomi onkin yksi maailman turvallisimmista valtioista, on suomalaisten kokema turvallisuudentunne laskenut 2010-luvun aikana. Jyväskylän yliopistolla on loistavat mahdollisuudet vakiinnuttaa asemansa yhtenä maamme johtavista turvallisuuden asiantuntijayhteisöistä. Yliopistomme vahvuus turvallisuuden tutkimuksessa on monitieteisyys: vaikka turvallisuus usein näyttäytyykin vain fyysisenä turvallisuutena, on siinä kyse ennen kaikkea ilmiöstä, jota voidaan ymmärtää ja selittää vain monitieteisesti.

Kansalaisten kokema turvallisuus ja tutkitun, tieteellisen tiedon saatavuus liittyvät kiinteästi yhteen. Suomalaisessakin yhteiskunnassa on havaittavissa se, että jotkin toimijat pyrkivät tietoisesti tuomaan julkiseen keskusteluun sellaista tietoa – kutsuttakoon sitä vaikka vasta- tai valetiedoksi – joka ei täytä tieteellisen tiedon vaatimuksia, ja joka pahimmassa tapauksessa voi rapauttaa suomalaista turvallisuutta, yhtenäisyyttä ja jopa valtion vakautta. Tämä on todellinen ongelma.

Sain tämän vuoden alussa uuden kollegan, joka on tehnyt aiemman työuransa sotilastiedustelussa. Kerran lounaalla hän totesi, että hänen nykyinen työnsä yliopistossa on aivan erilaista kuin aiempi työ sotilastiedustelussa: aiemmassa työssä oikeastaan ainoa tehtävä oli tuottaa valtiojohdolle ennakkovaroitus valtiota uhkaavasta vaarasta.

Mutta. Oikeastaan yliopistotyö ei olekaan tässä suhteessa kovin erilaista: voisi nimittäin sanoa, että meidänkin tehtävänämme on usein tuottaa ennakkovaroituksia maata uhkaavista vaaroista. Meillä yliopistolaisilla onkin suurempi vastuu, kuin mitä ehkä usein tulemme ajatelleeksikaan: kun selitämme ja kommentoimme esimerkiksi kyberturvallisuutta, maahanmuuttoa, terrorismia tai vaikkapa SOTE-uudistusta, voimme samalla tuottaa rakennusaineita turvallisuudelle ja yhteiskunnalliselle vakaudelle. Tai jopa tuottaa sen ennakkovaroituksen uhkaavasta vaarasta.

Tutkimuksen edistymiselle ja tieteellisen tiedon synnylle on tärkeää käydä keskustelua akateemisen yhteisön sisällä. Tämä tapahtuu tieteellisen julkaisemisen kautta. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin toteuttaa yliopiston kolmatta tehtävää eli olla vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Osa tätä vuorovaikutusta on osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tieteellisen näkemyksen tarjoaminen paitsi jo muutoin kulloinkin pinnalla oleviin asioihin niin myös niin, että nostamme keskusteluun meidän mielestämme tärkeitä teemoja.

Yliopistolaisten äänen kuulumisen ja tieteellisen, tutkitun tiedon vaikuttavuuden kannalta on ensiarvoisen tärkeää pohtia myös sitä, missä näymme ja kuulumme. Vaikka vaikuttavuuskertoimet, JUFO-luokitukset ja sitaatioindeksit ovatkin tärkeitä akateemisuuden mittareita, tulee meidän muistaa, missä yhteiskunnallista keskustelua käydään: nimenomaan yhteiskunnassa. Käytännössä siis turuilla ja toreilla, niin reaalimaailmassa kuin yhä useammin verkossa ja sosiaalisessa mediassakin.

Sinne meidänkin pitää tieteellisen tiedon kanssa mennä.  Jyväskylän yliopiston vanhan juhlasalin seinällä on teksti ”Suomen nuorison parasta tässä harrastetaan”. Se voisi aivan yhtä hyvin olla ”Suomen parasta tässä harrastetaan”. Suomen parhaan harrastaminen ei välttämättä ole aina helppoa, mutta yhdessä se varmasti onnistuu. Meidän pitää vain pitää huoli siitä, että tieto on suomalaisten saatavilla.

I started my speech by thanking in Finnish. Therefore, I would like to end it by thanking in English. On behalf of all of us who received prizes tonight, I would like to thank Jyväskylä University Foundation as well as Ellen and Artturi Nyyssönen Foundation for the prizes. These prizes express your appreciation of the work done at the university and your faith in the importance of our university as a part of the Finnish society. Thank you! Kiitos!

Mennään bussilla (tai ehkä ei sittenkään)

Katsastutin autoni heinäkuun alussa. Minulla oli samalle päivälle varattuna auton ilmastointihuolto, ja katsastusasemalla keksin, että kun olin joskus muinoin tullut hankkineeksi Waltti-kortin, voisin ajaa auton Seppälään huoltoon ja busseilla keskustaan katsastamaan alennusmyyntejä. 

Katsastuksen aikana aloin sitten ährätä Waltti-kortilleni rahaa. Yllättäen Waltti-nettilatauspalvelu ei mitenkään skaalautunutkaan kännykän näytölle, vaan sivulla joutui rullailemaan ylös ja alas. Vaikka olin tilannut matkakorttini verkosta, siitä ei löytynyt jälkeäkään latauspalvelussa, vaan kortti piti lisätä sinne erikseen. Se onnistui kolmannella kerralla: mitään tietoa en muuttanut, mutta jostain syystä vasta kolmas kerta toden sanoi. Latasin kortille kympin. Samalla auton katsastus valmistui ja ajelin Seppälään, jossa vein auton huoltoon.

Kortille ladattu raha ei palvelun mukaan ole käytettävissä heti latauksen jälkeen, joten kuljailin vielä Seppälän kaupoissa niin kauan, että lataukseen kuluva ”keskimäärin kaksi tuntia” oli kulunut. Seuraavaksi aloin selvitellä, miten Seppästä pääsee bussilla keskustaan. 

Latasin kännykkään Linkki-sovelluksen, jolla luulin selvittäväni, milloin ja miten Seppälän Prismasta pääsee bussilla keskustaan. Väärin luultu. Sovelluksessa ei ole aikatauluhakua, vaan sillä voi ainoastaan ostaa lippuja. 

Surffasin verkossa olevaan reittioppaaseen. Seppälässä aika paljon autoilleena osasin mielestäni päätellä, että keskustaan menevien bussien pitää ajaa Ahjokadulla Prisman puolella, jossa oli pysäkki nimeltä ”Prisma 1”. Valitsin reittioppaassa pysäkkikohtaiset aikataulut, joissa lähtöpaikaksi olisi voinut syöttää joko pysäkin numeron tai sen nimen. 

Pysäkillä ei kuitenkaan missään ollut näkyvissä pysäkin numeroa, joten syötin pysäkin nimen.  Haun tulos oli, että ko. pysäkiltä pääsee tunnin ja välillä puolen tunnin välein Palokkaan, mutta ei siis keskustaan. Pysäkillä oli kuitenkin lauma bussikonkareilta näyttäneitä mummoja vetokasseineen, joten kysyin heiltä, pääseekö tästä keskustaan. Mummojen mukaan pääsi, joten jätin aikatauluhaun testaamisen sikseen. 

Seuraavaksi mieltäni alkoi kalvaa epäilys siitä, mitä tapahtuu, jos rahani ei olekaan siirtynyt Waltti-kortille. Päätinkin varan vuoksi katsoa, kuinka aikatauluhakua varten lataamallani Linkki-sovelluksella – jolla ei siis voi hakea aikatauluja – voisi ostaa mobiililipun. Olen niin Suomessa kuin ulkomaillakin ostanut menestyksekkäästi mobiililippuja, joten ajattelin sen olevan nopeaa ja helppoa. 

Kun mobiililippua alkoi ostaa, sovellus halusi minun lisäävän maksutavan. Vaihtoehtoina olivat tarjolla mobiilimaksu, luottokortti ja Svea-lasku. Mobiilimaksusta ja luottokorttimaksusta olisi peritty lipun hinnan lisäksi 10 % lisämaksu, joten valitsin Svea-laskun.

”Valitaksesi tämän maksutavan Sinun täytyy tunnistautua sähköisesti!” ilmoitti sovellus. Ei siinä mitään, kikkailin pysäkillä kännykän kanssa itseni Nordean sähköiseen tunnistautumiseen ja sain valittua maksutavaksi Svea-laskun. Jäin odottamaan bussia. 

Sitten bussi tuli. Annoin konkarimummojen mennä bussiin ensin ja yritin polleana piipata Waltti-kortillani matkan maksetuksi. Lukulaite rääkäisi, sytytti punaisen valon ja totesi  ”TUOTETTA EI LÖYDY KORTILTA”. Ikääntyneen hevarin näköinen kuljettaja, joka ei ollut vastannut tervehdykseen, vaan tähän saakka tuijotellut auton tuulilasin kautta kaukaisuuteen, heräsi nyt eloon ja tokaisi ”Sun korttis ei toimi.”. Niin, olin huomannut sen kyllä itsekin. 

Seuraava vaihe oli vaihtoehtoisen maksutavan keksiminen. Koska Waltti-kortin kanssa toimiminen oli epäonnistunut surkeasti, päätin pelata varman päälle ja kaivoin lompakosta siellä aina varan vuoksi majailevan hätäviisikymppisen. ”Ei tolla voi maksaa”, totesi bussikuski. ”Liian iso.” Ahaa. Ilmoitin, että ostan sitten mobiililipun. ”Se mobiililippu pitäis ostaa etukäteen eikä vasta tässä”, valisti hevarikuski. En viitsinyt alkaa selittää, että niin olisin ostanutkin, jos olisin tiennyt, ettei matkakortti toimi tai raha kelpaa, mutta en viitsinyt. Sain mobiililipun ostettua ja kymmenen minuuttia myöhemmin olin keskustassa.

Bussimatkani päättyi lopullisesti nyt tällä viikolla, kun Svea Paylta tuli minulle kolmen euron paperilasku. Maksoin sen tänään ja päätin samalla tarkastaa, onko kymppini jo selvinnyt Waltti-kortilleni. Ainakaan verkkopalvelun mukaan ei ole, joten pitänee huomenna käydä jossain kysymässä, missä päin maailmaa se on tulossa. Aikaa on kulunut kuitenkin jo yli kuukausi. 

Arvatkaa vaan, aionko ihan heti uudestaan käyttää Jyväskylän paikallisliikennettä…