Onko yksilö unohtunut kyberturvallisuudessa?

Artikkeli on julkaistu Sotilasaikakauslehdessä 6-7/2014.

Wlhelmiina Aronsson & Panu Moilanen

Tässä artikkelissa pohditaan yksilön asemaa kybermaailmassa ja sitä, miten yksilön kokemus kyberilmiöistä vaikuttaa hänen toimintaansa osana yhteiskuntaa. Lähtökohtana ajattelulle ovat kyberturvallisuuden ilmiöt ja ennen kaikkea erilaisten teknisten järjestelmien toiminnassa esiintyvät, tahattomat tai tahalliset häiriötilanteet. Artikkelin keskeisiä käsitteitä ovat luottamus ja sosiaalinen pääoma sekä niiden merkitys osana yhteiskunnan toimivuutta. 

Keväällä 2013 Yleisradion MOT-ohjelma kohautti Suomea väittäen, että pahimmassa mahdollisessa tapauksessa koko Suomi olisi mahdollista lamauttaa vain viidessätoista minuutissa: energianhuollon avainkohtiin iskemällä pystyttäisiin pysäyttämään niin julkinen liikenne, veden jakelu kuin tietoliikennekin (MOT 2013).

Ohjelman esittämä skenaario tyrmättiin yleisesti melko pian sen esittämisen jälkeen, vaikka vain runsasta vuotta aiemmin Tapani-myrsky oli sekoittanut täydellisesti satojen tuhansien suomalaisten joulunvieton erityisesti eteläisessä Suomessa: sähkökatkot kestivät pahimmillaan päiviä, ja niiden vaikutukset tuntuivat mm. talojen lämmityksessä, veden jakelussa ja tietoliikenneyhteyksissä. MOT-ohjelman esittämän uhkakuvan sivuuttaminen kuvaa hyvin suomalaisten – niin yksilöiden kuin viranomaistenkin – suhtautumista yhteiskunnan perusrakenteiden kestävyyteen: niiden toimintaan luotetaan lähes sokeasti, koska kokemuksia todellisista, laajoista ja vakavista häiriötilanteista ei juuri ole. Uhkien vähättely voidaan nähdä myös strategiana rauhoitella kansalaisia: varautumisen lähtökohtana on viranomaisten yhteistoiminta, jossa yksilölle on varattu lähinnä passiivisen avun ja tuen vastaanottajan asema. 

Suomalaisessa varautumiskeskustelussa painopiste on perinteisesti ollut ja on edelleenkin käytännössä vain julkisen hallinnon ja muiden organisatoristen  toimijoiden roolin pohtimisessa. Nykyinen yhteiskuntarakenteemme edellyttää kuitenkin selkeästi voimakkaampaa panostusta nimenomaan yksilöiden henkisen kriisinkestävyyden lisäämiseen. Erityisesti tulisi kiinnittää huomiota henkisen kriisinkestävyyden merkitykseen myös suhteellisen lievissä häiriötilanteissa: vaikkei häiriötilanne suoranaisesti uhkaisikaan esimerkiksi suomalaisten henkeä ja terveyttä, voi se hankaloittaa arjen sujumista niin paljon, että huolella, luottamuksen horjumisella ja turhautumisella voi olla varsinaista häiriötilannetta vakavampia seurauksia. Varsinkin pohjoismaisten yhteiskuntien toiminta perustuu niiden toimijoiden väliseen vahvaan luottamukseen, jonka horjuminen saattaa pahimmillaan hyvinkin nopeasti alkaa haitata yhteiskunnan toimintaa.

Haavoittuva verkostoyhteiskunta

Nykyiset länsimaiset yhteiskunnat ovat pitkälle teknistyneitä verkostoyhteiskuntia. Niille on ominaista paitsi yritysten, organisaatioiden ja viranomaisten, niin myös yksittäisten kansalaisten eli yksilöiden verkottuminen ja huomattava riippuvuus erilaisista teknologioista, ennen kaikkea informaatioteknologian sovelluksista ja toimivista tietoliikenneyhteyksistä. Kun länsimaisille yhteiskunnille vielä on ominaista informaation merkitys niiden talousjärjestelmien käytännössä tärkeimpänä tuotannontekijänä, voidaan niihin liittää myös viime vuosina yleiseen käyttöön tullut termi kyber: esimerkiksi Yhdysvaltain puolustusministeriö on määritellyt kybermaailman toisiinsa liittyneistä tietoliikenneverkoista, tietorakenteista ja tiedosta muodostuneeksi informaatioympäristöksi (Department of Defence 2013).

Yhteiskuntamme toiminta perustuu yhä enemmän erikoistumiseen ja verkottumiseen, mikä lisää sen toimijoiden välistä keskinäistä riippuvuutta. Toimintojen automatisointi ja perustuminen informaatioteknologian hyödyntämiseen on myös edennyt niin pitkälle, ettei palaaminen perinteisiin manuaalisiin järjestelyihin ole useimmiten enää mahdollista. Yksilönkin on siis luotettava monimutkaisiin, verkostomaiseen toimintatapaan perustuviin järjestelyihin, vaikkei hänellä olekaan varmaa tietoa niiden tarkasta rakenteesta, häiriönsietokyvystä ja toipumisvalmiudesta. Yksi esimerkki tästä on mm. nykyinen raha- ja pankkijärjestelmä: riippumatta siitä, luottaako yksilö todellisuudessa sen toimivuuteen, hänellä ei ole sille realistisia vaihtoehtoja – jos nyky-yhteiskunnassa haluaa toimia, palkan pitää ohjautua pankkijärjestelmään, jonka kautta käytännössä kaikki rahaliikenne tapahtuu.

Toisaalta myös täysin toimintavarmojen ja turvallisten tietojärjestelmien rakentaminen on sekin mahdotonta. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa jopa yksittäisen järjestelmän toimintahäiriöllä voi olla erittäin laajoja ja ennakoimattomia seurannaisvaikutuksia. Ketju on siis yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki, ja heikoimman lenkin katkeaminen johtuu usein nimenomaan jostain kybermaailman osasen toimintahäiriöstä: esimerkiksi pankkien tietoliikenneyhteyksien häiriöt ovat jo useasti jättäneet suomalaiset odottelemaan palkkaansa tai seisomaan neuvottomina automarketin kassalle viikonlopun ruokaostosten kanssa. Useimmiten tällaiset häiriöt johtuvat puhtaan teknisistä syistä, mutta kybermaailman toimintaa voidaan häiritä myös tarkoituksellisesti. Tällöin voidaan puhua kyberuhista ja erityisestä kyberturvallisuudesta, jolla yleensä viitataan nimenomaan tarkoituksellisilta, pahantahtoisilta kyberhyökkäyksiltä suojautumiseen.

Kyberuhat poikkeavat monessa mielessä perinteisistä sotilaallisista ja muista uhista. Kyberhyökkäysten toteuttamiseen tarvittavat kompetenssit (eli osaaminen ja suorituskyky) ovat suhteellisen helposti ja edullisesti hankittavissa, joten niiden hankkiminen on mahdollista hyvinkin vaatimattomin resurssein varustetuille toimijoille - käytännössä jopa yksi yksittäinen ihminen voi hankkia kyberkiusantekoon sopivia välineitä. Yleensä kyberhyökkäysten takana on kuitenkin ainakin ryhmä yksilöitä, esimerkiksi erilaisia intressi- ja aktivistiryhmiä.

Kun verkottuneessa maailmassa erilaiset intressiryhmät toimivat maantieteellisesti hajallaan mutta teknisesti ja organisatorisesti verkottuneina, ollaan tilanteessa, jossa uhkien hahmottaminen, ennustaminen ja hallinta on aiempaa selvästi vaikeampaa: esimerkiksi Anonymousin kaltaiset hakkeriryhmät toimivat lähes täysin arvaamattomasti – niiden aktivismin ja kiinnostuksen kohteiden ennustaminen on käytännössä mahdotonta, koska aktivismi saattaa kohdistua mm. poliittiseen toimintaan, sananvapauteen tai kyse voi olla selkeästi tietotekniikkarikoksista.

Kybermaailman uhille on luonteenomaista myös se, että ne ovat ainakin useimpien yksilöiden näkökulmasta hyvin abstrakteja. Kun vielä pari-kolmekymmentä vuotta sitten julkisessa keskustelussa oli esillä esimerkiksi ydinsodan tai -onnettomuuden kaltaisia hyvin konkreettisia, fyysisiä uhkia, joihin varautumiseen pystyttiin antamaan ainakin näennäisesti selkeitä ja helppoja ohjeita, niin nykyisin yksilöä ja yhteiskuntaa uhkaavat kyberuhat ovat hyvin erilaisia. Kyse voi olla yksityisyyden menettämisestä, taloudellisesta tappiosta tai vaikkapa disinformaation levittämisestä hakkeroitujen verkkosivustojen kautta. Sirén, Huhtinen ja Toivettula (2011) toteavatkin, että kybermaailma on mahdollisesti muuttanut myös sodan perusolemusta: voitto sodassa voi tarkoittaa myös vastustajan identiteettirakenteiden muuttamista siten, että tarvetta perinteisille kineettisille (fyysisen tuhovoiman käyttöön perustuville) sodille ei välttämättä edes ole. Propaganda ja indoktrinaatio ovat siis verkostoyhteiskunnassa saavuttaneet aivan uuden ulottuvuuden.

Kybermaailman uhkatilanteissa voi olla paitsi vaikeaa ymmärtää, mitä tapahtuu ja miksi, niin myös jopa huomata joutuneensa kybermaailman uhan kohteeksi. Monet kybermaailman uhista vaikuttavatkin yksilöihin salakavalasti ja huomaamatta: ne luovat epävarmuutta ja nakertavat yhteiskunnan toimijoiden välistä tai vaikkapa erilaisiin arjen palveluihin kohdistuvaa luottamusta. 

Luottamus on yhteiskunnan perusta

Pohjoismaisten yhteiskuntien toimivuus perustuu merkittävässä määrin luottamukseen, ja niistä puhutaankin korkean luottamuksen yhteiskuntina (”high-trust society”). Esimerkiksi toukokuussa 2013 kerättyyn aineistoon perustuvan Eurobarometri 79:n mukaan selvästi yli puolet suomalaisista luottaa julkiseen hallintoon, viranomaisiin ja niiden toimintakykyyn, kun Euroopan unionin maissa keskimäärin vain noin neljännes kansalaisista on yhtä luottavaisia. Pohjoismaissa ja Suomessa luotetaan keskivertoeurooppalaisia enemmän myös mediaan ja yrityksiin. (Eurobarometri 2013.) 

Paitsi, että luottamus on keskeinen tekijä yhteiskunnan toimivuudelle normaalitilanteessa, sen merkitys on erityisen suuri kriisitilanteissa ja niistä selviämisessä. Kriisitilanteet voivat itse asiassa jopa lisätä yksilöiden luottamusta ja yhteiskunnan sisäistä koheesiota, jos kansalaisyhteiskunta ja sen luottamusverkostot ovat riittävän vahvoja ja eri  toimijat onnistuvat toiminnassaan niin kriisin akuutissa kuin pitkän aikavälinkin hoidossa. (Wollebæk, Enjolras, Steen-Johnsen & Ødegård 2012.)

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä laajasta, yksilöiden arkeen vaikuttaneesta kyberoperaatiosta on Virossa vuonna 2007 Pronssisoturi-patsaskiistaan liittyen toteutettu kyberhyökkäysten sarja,  jossa kohteena olivat niin julkisen hallinnon kuin joidenkin yritystenkin verkkopalvelut. Vaikkei palvelunestohyökkäyksillä, tietoturva-aukkojen hyödyntämisellä ja verkkosivujen sotkemisella onnistuttukaan aiheuttamaan kovin merkittävää todellista vahinkoa tai juurikaan häiritsemään virolaisten arjen sujumista, onnistuttiin hyökkäyksellä horjuttamaan paitsi virolaisten niin myös lähialueilla tilannetta seuranneiden luottamusta modernin tietoyhteiskunnan toimintakykyyn ja häiriönsietoon. Epätietoisuutta lisäsi myös se, että tapahtumasarja oli hyvin epämääräinen: niin tekijät, kohteet kuin vaikutuksetkin olivat vaikeasti hahmotettavissa. 

Mistä luottamuksessa sitten on kysymys? Luottamusta on eri tieteenaloilla määritelty monin tavoin: esim. psykologiassa luottamus liitetään tyypillisesti yksilöön, sosiologiassa yhteisöön ja taloustieteessä osaksi taloudellista valintaa (Lewicki & Bunker 1995, McKnightin ja Chervanyn 2002, s. 37 mukaan). Kuten Quandt (2012) kuitenkin toteaa, ollaan luottamuksen perusolemuksesta suhteellisen yksimielisiä: luottamusta tarvitaan, jos jonkin yhteisön toimijat eivät voi tai halua kontrolloida toisten toimijoiden toimintaa, vaan odottavat näiden toimivan tietyllä, yleisesti hyväksyttävällä tavalla. Luottamus on siis positiivisia odotuksia. Esimerkiksi pohjoismaisissa yhteiskunnissa tämä tarkoittaa tyypillisesti oikeudenmukaisuutta, tasapuolisuutta ja rehellisyyttä – siis luotettavuutta, joka luo yhteiskuntaan turvallisuutta.

Luottamus on siis yhteiskunnan toiminnalle välttämätöntä. Yhteiskunnat ovat monimutkaisia sosiaalisia järjestelmiä, joille on ominaista erilaisten tapahtumien samanaikaisuus. Monimutkaisuutta lisää nykyisten länsimaisten yhteiskuntien perusolemus: kyse on verkottuneista yhteiskunnista paitsi teknisesti, myös sosiaalisesti. Yhteiskunnan kaltaisen monimutkaisen järjestelmän täydellinen kontrollointi on mahdotonta. Tästä johtuen on tarpeen pystyä ennakoimaan erilaisten tapahtumien ja toimintamallien vaikutuksia ja seurauksia siten, että niin yksilöt kuin heidän muodostamansa verkostotkin pystyvät reagoimaan niihin rationaalisella ja tehokkaalla tavalla.

Luottamus on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttanut muotoaan nopeasti. Giddens (Giddens & Sutton 2009, s. 100) toteaakin, että kun luottamus aiemmin kohdistui tyypillisesti toisiin ihmisiin ja perustui paikallisiin yhteisöihin, niin nykyisin luottamuksen kohteena ovat yhä useammin hyvinkin abstraktit järjestelmät, jotka muodostuvat usein paitsi meille täysin vieraista yksilöistä, niin myös erilaisista muista toimijoista, esimerkiksi yrityksistä ja viranomaisista. Osa näitä abstrakteja järjestelmiä on myös yhteiskunnan hyödyntämä teknologia: siis esimerkiksi informaatioteknologia ja tietoliikenneverkot. Putnam (2000, s. 136) puhuu abstrakteihin järjestelmiin kohdistuvasta luottamuksesta ohuena luottamuksena (thin trust), joka perustuu ennen kaikkea yhteisön normeihin ja yhteyksiin. Yksilöiden välisestä, säännöllisiin ja kiinteisiin henkilökohtaisiin suhteisiin perustuvasta luottamuksesta, joka muodostaa yksilöiden välisen luottamusverkoston, puhutaan taas vahvana luottamuksena (thick trust) (mt.).

Sosiaalinen pääoma 

Luottamukseen yhteiskunnassa liittyy myös ns. sosiaalisen pääoman käsite, jonka ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu (1986, s. 247) on määritellyt yhteisön sisäiseksi kyvyksi toimia keskenään. Putnam (mt.) taas on ollut yksi sosiaalisen pääoman merkityksen aktiivisimpia puolestapuhujia: hänen mukaansa kansalaisaktiivisuuteen kannustava kulttuuri on keskeinen kansalaisten ja demokratian välisen yhteyden rakentaja. 

Esimerkiksi Edward Snowdenin paljastukset Yhdysvaltain tiedustelukoneiston harjoittamasta laajasta urkinnasta ovat omiaan horjuttamaan yksilöiden abstrakteja järjestelmiä kohtaan tuntemaa luottamusta ja samalla rapauttamaan sosiaalista pääomaa. Esimerkki vakuuttaa kuulijan: kun aiemmin on vain aavisteltu että verkkoviestintää urkitaan, niin Snowdenin paljastukset ovat osoittaneet, että näin todellakin on. Poikkeuksellisen huolestuttavaa kansalaisten näkökulmasta on se, että urkkijana on toiminut viranomainen – joskin ulkomainen sellainen, joka on vielä loukannut yhtä länsimaisten demokratioiden keskeisistä perusoikeuksista, oikeutta yksityisyyteen ja luottamukselliseen viestintään. 

Snowdenin ja osittain myös Wikileaksin paljastukset siitä, millä tavalla ennen kaikkea Yhdysvaltain viranomaiset ovat toimineet kybermaailmassa, ovat kylväneet yksilöiden mieleen epäilyksen siemenen. Jos verkkoviestintää pystytään käytännössä rajoituksetta urkkimaan, niin mikä estää sen manipuloinnin? Jos yhden länsimaisen demokratian viranomaiset harjoittavat laajamittaista urkintaa, joka kohdistuu myös yksilöiden viestintään vaikkapa vain kollektiivisella verkostojen tasolla, niin mikä takaa, etteivät muiden maiden viranomaiset – tai muut, opportunistisesti toimivat tahot – toimi samalla tavalla? Kybermaailman viestinnän ja muun toiminnan haavoittuvuuden paljastuminen on luonut luottamuksen vähenemisen kehän: jos tämä oli mahdollista, niin varmasti myös tuo on mahdollista. Tämä taas saattaa nopeastikin syödä yhteiskunnan toimivuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää sosiaalista pääomaa.

Yksilö ja kyberturvallisuus

Yhteiskunnan toiminnan turvallisuusstrategiassa (2010) sosiaalisen pääomaan viitataan sosiaalisen eheyden käsitteellä, jonka tiedotuksen, opetuksen, kulttuuritoiminnan, hengellisen toiminnan ja turvallisuutta tukevan vapaaehtoistoiminnan ohella todetaan olevan keskeinen tekijä kansakunnan henkisen kriisinkestävyyden varmistamisessa. Henkisellä kriisinkestävyydellä strategiassa tarkoitetaan ”kansakunnan kykyä kestää erilaisten turvallisuustilanteiden aiheuttamat henkiset paineet ja selviytyä niiden vaikutuksilta”, ja sen toivotaan ilmenevän ”kansallisena tahtona toimia valtiollisen itsenäisyyden sekä kansalaisten elinmahdollisuuksien ja turvallisuuden ylläpitämiseksi ankarimmissakin poikkeusoloissa”. 

Yhteiskunnan turvallisuusstrategiasta jää kuva, että yksilöiden henkisellä kriisinkestävyydellä on merkitystä lähinnä perinteisen uhkamallin – siis esimerkiksi laajamittaisen sotilaallisen konfliktin – mukaisissa ääritilanteissa. Kuten kuitenkin jo aiemmin totesimme, henkinen kriisinkestävyys voi nykyisin joutua koetukselle myös paljon pienemmissä häiriötilanteissa, esimerkiksi tietoliikenteen häiriöissä, jotka voivat nopeasti aiheuttaa vakavia häiriöitä arjen sujumiseen, taloudelliseen ja muuhun toimintaan ja jopa yksilöiden turvallisuuteen esimerkiksi erilaisten hätäyhteyksien katketessa.

Suomen kyberturvallisuusstrategiassa (2013) kybermaailma esitetään kerroksittaisena kokonaisuutena. Kybermaailman keskiössä on yksilö, johon erilaiset kyberuhat – kyberaktivismi, -rikollisuus, -vakoilu, -terrorismi ja –operaatiot – kohdistuvat. Yksilöä ympäröivät yhteiskunta ja globaali kybertoimintaympäristö. Vaikka uhkamallissa yksilöllä onkin keskeinen rooli uhkien kohteena, jää hän varsinaisessa kyberturvallisuusstrategiassa sivustakatsojan ja passiivisen avuntarvitsijan rooliin: esimerkiksi kyberturvallisuuden johtamisesta ja kansallisesta koordinaatiosta puhuttaessa huomio on vain siinä, miten julkinen valta ja muut organisatoriset toimijat voivat varautua erilaisiin kyberuhkiin ja suojautua niiltä. Siitä, mikä yksilön – uhkien keskeisen kohteen – rooli kyberuhkiin varautumisessa on, ei mainita mitään.

Konkretiaa varautumiseen

Pystyviä varautumisen toimijoita Suomessa toki on. Vuodesta 1993 toimineen Huoltovarmuuskeskuksen toimialaan kuuluu myös yhteiskunnan toimivuuden kannalta keskeisten teknisten järjestelmien toiminnan takaaminen, ja Viestintävirastossa toimivan kansallisen tietoturvaviranomaisen (CERT-FI) tehtävänä on tietoturvaloukkausten ennaltaehkäisy, havainnointi, ratkaisu sekä tietoturvauhkista tiedottaminen. Kansallisen tietoturvaviranomaisen tehtävät yhdistyivät vuoden 2014 alusta osaksi Kyberturvallisuuskeskusta, jonka tehtävänä on kerätä tietoa kybertapahtumista ja välittää sitä eri toimijoille yhdistetyn kyberturvallisuuden tilannekuvan tuottamiseksi ja ylläpitämiseksi. Tietoteknisen huoltovarmuuden kannalta keskeiset toimijat ovat myös harjoitelleet keskenään esimerkiksi Puolustusvoimien johtamassa kansallisessa kyberturvallisuusharjoituksessa.

Yksilö tulisi nostaa keskeiseen asemaan myös kyberturvallisuuteen liittyvässä todellisessa toiminnassa. Kansalaisille tulisi avoimesti kertoa nykyisen verkottuneen tietoyhteiskunnan tarjoamien mahdollisuuksien ohella myös siihen liittyvistä vakavista ja vaikeasti hahmotettavista uhista, jotka yhä useammin kohdistuvat nimenomaan yksilöön. Jos yksilöt olisivat tietoisempia näistä uhista ja he olisivat ehkä jopa pohtineet niihin liittyviä selviytymisstrategioitaan, olisi koko yhteiskunnan kyky varautua kybermaailman uhkiin selvästi parempi kuin nykyisessä tilanteessa, jossa monilla organisaatioilla kyllä on olemassa toipumissuunnitelmia, mutta jossa yksilöt ja heidän mahdollisesti kohtaamansa arkiset ongelmat on lähes kokonaan unohdettu – mm. yksilöille suunnattu selkeä kyberturvallisuusohjeistus puuttuu vielä kokonaan.

Kyberturvallisuusstrategian seitsemännen strategisen linjauksen – kaikkien yhteiskunnan toimijoiden kyberosaamisen ja –ymmärryksen parantamisen – ympäripyöreistä toteamuksista tulisi mahdollisimman pian päästä konkreettiseen käytännön toimintaan myös yksilöiden tasolla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että suomalaiset saadaan havaitsemaan oma riippuvuutensa verkottuneesta informaatioteknologiasta ja ymmärtämään, että mediassa jatkuvasti esillä oleva kyberturvallisuus koskee myös heitä. Kybermaailman häiriöihin varautumiseen voidaan esimerkiksi tuottaa samankaltaisia ohjeita kuin mitä tällä hetkellä on olemassa mm. pitkien sähkökatkojen varalta. Julkisen hallinnon fyysistä palveluverkkoa karsittaessa ja siirrettäessä palveluita verkkoon tulee paitsi laatia selkeät käytännöt sille, miten julkinen palvelu toteutetaan tilanteessa, jossa tietoverkkojen käytettävyys on heikentynyt niin myös kertoa näistä suunnitelmista hyvissä ajoin yksilöille, jotka ääritilanteessa joutuvat näitä vaihtoehtoisia palveluverkkoja hyödyntämään. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin ylläpitää jatkuvaa julkista keskustelua, jonka avulla kyberturvallisuudesta ja varautumisesta kyberuhkiin tulee luonteva osa arkea.

Kansalaisten henkinen ja muu kriisinkestävyys kyberuhkien varalle tulee rakentaa jo ennen uhkien toteutumista, koska uhkien toteuduttua ei ole oikeastaan juuri mitään tehtävissä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että uhkia vähätellään kansalaisten rauhoittamiseksi. Se ei ole oikea strategia, sillä uhat ovat todellisia, ja toteutuessaan ne vaikuttavat voimakkaasti myös yksilöiden elämään ja arjen sujumiseen. Vähättelyn seurauksena yksilöiden todellinen henkilökohtainen kriisinkestävyys kyberuhkia vastaan on todellisuudessa melko huono, mikä vaikeuttaa mahdollisesti toteutuvan uhkatilanteen hallintaa ja siitä toipumista.

 

LÄHTEET

• Bourdieu, P. 1986 The forms of capital. Teoksessa John G. Richardson (toim.) Handbook of Theory and Research for the Sociology of Education. New York : Greenwood. ss. 241-258.
• Department of Defence 2013. Dictionary of Military and Associated Terms. 8 November 2010 – As Amended Through 15 October 2013. Washington : Department of Defence. Saatavilla verkossa: http://www.dtic.mil/doctrine/new_pubs/jp1_02.pdf.
• Eurobarometri 2013. Euroopan parlamentin Eurobarometri tutkimus 79 – Vuosi ennen vuoden 2014 eurovaaleja. Bryssel : Euroopan Parlamentti, Viestinnän pääosasto, Yleisen mielipiteen seurantayksikkö.
• Giddens, A. & Sutton, P. W. 2009. Sociology. Cambridge : Polity.
• Lewicki, R. J., & Bunker, B. B. 1995. Trust in Relationships: A Model of Trust Development and Decline. Conflict, Cooperation and Justice. ss. 133–173.
• McKnight & Chervany. 2002. What Trust Means in E-Commerce Customer Relationships: An Interdisciplinary Conceptual Typology. International Journal of Electronic Commerce, Vol. 6, No. 2. ss. 35–59. http://dl.acm.org/citation.cfm?id=1286980.
• Putnam, R. D. 2000. Bowling alone : the collapse and revival of American community. New York : Simon & Schuster.
• Quandt, T. 2012. What's left of trust in a network society? An evolutionary model and critical discussion of trust and societal communication. European Journal of Communication 27:1. ss. 7-21. http://dx.doi.org/10.1177/0267323111434452.
• Sirén, T., Huhtinen, A-M. & Toivettula, M. 2011. Informaatiosodankäynnistä kokonaisvaltaiseen strategiseen kommunikaatioon. Teoksessa Torsti Sirén (toim.) Strateginen kommunikaatio ja informaatio-operaatiot 2030. Helsinki : Maanpuolustuskorkeakoulu. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-2254-5.
• Suomen kyberturvallisuusstrategia 2013. Valtioneuvoston periaatepäätös 24.1.2013. Helsinki : Turvallisuuskomitean sihteeristö.
• Wollebæk, D., Enjolras, B., Steen-Johnsen, K. & Ødegård, G. 2012. After Utøya : How a High-Trust Society Reacts to Terror – Trust and Civic Engagement in the Aftermath of July 22. Political Science & Politics. Vol. 45, Issue 1 (January 2012). ss. 32-37. http://dx.doi.org/10.1017/S1049096511001806
• Yhteiskunnan toiminnan turvallisuusstrategia 2010. Valtioneuvoston periaatepäätös 16.12.2010. Helsinki : Valtioneuvoston kanslia

Televisio-ohjelmat

• MOT : Suomi polvilleen 15 minuutissa. Suomi 2013. Yleisradio. Toim. Hannu Sokala. Esitetty 13.3.2013. Yle TV 1. 

Armeijaan tulisi mennä vasta opintojen jälkeen

Tommi Hermunen kertoi kolumnissaan (HS Torstai 22.8.) kokemuksiaan armeijasta ja siellä kohtaamistaan johtajista. Kirjoitus herättää paitsi pohtimaan armeijan johtajakoulutuksen nykytilaa, niin myös miettimään nykyisen varusmiespalveluksen järkevyyttä.

Maamme turvallisuusuhat ovat parissa vuosikymmenessä muuttuneet merkittävästi. Sotilaallisen konfliktin mahdollisuus on vähentynyt, ja yhteiskuntaa uhkaavat ennen kaikkea ”tekniseen huoltovarmuuteen” liittyvät tekijät, mm. tietojärjestelmien toimintaan, sähkönsaantiin ja viestintään liittyvät ongelmat.

Näihin uhkiin vastaamisessa tarvitaan osaamista, jota voi hankkia esimerkiksi korkeakouluista. Olisi varmasti sekä yleinen että varusmiespalvelusta suorittavien etu, että yhä useampi suorittaisi varusmiespalveluksen opintojensa jälkeen, valmiina asiantuntijana. Nykyinen varusmiespalvelus ei kuitenkaan juuri mahdollista tätä.

Varusmiespalvelus ei ole alkuvaiheessa millään tavalla eriytettävissä, vaan tohtoroitunut 28-vuotias perheenisä saattaa löytää itsensä sulkeisista samana vuonna ylioppilaaksi kirjoittaneiden pojankoltiaisten kanssa häntä itseään kymmenen vuotta nuoremman alikersantin ottaessa kaiken ilon irti kulmarautojen tuomasta hetken huumasta.

Varusmiespalveluksen ja siviiliopintojen nykyistä parempi integroiminen on nykytilanteessa välttämätöntä. Kyse voi olla toisaalta koulutussisältöjen yhteensovittamisesta, toisaalta taas sellaisista hallinnollisista ratkaisuista, joilla puolin ja toisin tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin kumppanin antaman koulutuksen arvo.

Yksi mahdollisuus olisi se, että asevelvollisuuden voisi suorittaa suorittamalla korkeakoulututkinnon soveliaalla alalla ja tarvittaessa täydentämällä osaamistaan sotilaallisella peruskoulutuksella, jollainen on otettu käyttöön mm. Ruotsissa yleisen asevelvollisuuden käytännössä lakattua. Tällainen sotilaallinen peruskoulutus voitaisiin suunnitella perinteistä varusmiespalvelusta yksilöllisemmin vastaamaan sen suorittajien siviilikoulutusta esim. joukkoyksikkötasolla.

Politiikkaa. Hyi saatana!

Syksyllä pidettyjen kuntavaalien yhteydessä puhuttiin taas paljon siitä, kuinka vaikeaa oli ollut löytää vaaleihin ehdokkaita. Syyksi ehdokaspulalle tarjottiin yleistä kiirettä ja sitä, ettei yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja yhteisten asioiden hoito enää kiinnosta samalla tavalla kuin ennen.

Minua pyysi ehdokkaaksi kolme eri puoluetta. Mikään näistä seireeneistä ei kuitenkaan laulanut niin kauniisti, että olisin ehdokkaaksi suostunut. Kieltäydyin kohteliaasti vedoten kiireisiini ennen kaikkea väitöskirjani kanssa. Syy onkin ihan todellinen: jos väitöstutkimuksen kanssa ei vielä ole kiireitä, niin kohta varmasti tulee, ellei halua vaihtaa oppiainetta historiaan. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen minua kiinnostaa sen sijaan kovastikin.

Kieltäytymiselleni on kuitenkin myös toinen, ehkä tärkeämpikin syy. Se on se, että yhteiskunnallisen vaikuttamisen järjestelmämme, joka perustuu poliittisiin puolueisiin, ei enää mielestäni vastaa nykyaikaa, minkä lisäksi se on - no, suoraan sanottuna vastenmielinen. 

Suomalainen puoluekenttä on muodostunut aikoinaan todellisten yhteiskunnallisten jakolinjojen seurauksena. Suomen sisällissota, sota, suhtautuminen Neuvostoliittoon ja kansalaisten yhteiskunnallinen asema ja elinkeinot ovat hyvin pitkälle muovanneet suomalaisen puoluekentän sellaiseksi kuin se on nykyään. Maailma ja yhteiskunta puolueiden ympärillä ovat muuttuneet, mutta puolueet eivät juurikaan: perussuomalaisissakin on kyse vain uudelleennimetyistä SMP:läisistä, joita on ollut kauemmin kuin mitä itse olen elänyt. Uusin tulokas todellisessa, vakavasti otettavassa puoluekentässä ovat Vihreät, joilla heilläkin on hyvinkin kolmikymmenvuotinen taival takanaan: puolueen muodostuminenhan alkoi oikeastaan ketjujen kilinästä Koijärvellä vuonna 1979.

Puolueiden pitkä historia näkyy myös siinä, että jokainen suomalainen tietää, mitä kukin puolue edustaa ja millaisia sen jäsenet ovat. Kerrataanpa. Tasapuolisuuden vuoksi ihan aakkosjärjestyksessä.

Kansallinen kokoomus. Kokoomuslaiset ovat rikkaita porvareita. Puolueen ajattelu perustuu kolmeen kivijalkaan - kotiin, uskontoon ja isänmaahan. Rukkia käymättömän hintin, sivarin tai ateistin on siis turha yrittää pyrkiä  samaan sikari- ja konjakkihöyryiseen kabinettiin päättämään maan suunnasta kokoomuslaisten vuorineuvosten kanssa. Heikompaa ainesta varten puolueen ideologiasta on saatavilla myös puolusihteerin tiivistys: "Kokoomuslaisen ideologian perusyksikkö, jos voi näin sanoa, on aina minä, eikä varmasti me."

Keskusta. Oikeasti siis Maalaisliitto, joka jo nimenä kertoo, mistä on kyse: landeista. Junteista siis. Ja juntistahan ei tule salonkikelpoista, vaikka se kuinka muuttaisi Töölöön tai Tampereelle. Kaikilla keskustalaisilla on juuret syvällä suomalaisessa turpeessa, ja se näkyy, kuuluu ja haisee. Imagoa on yritetty parantaa jo parillakin naisella, mutta valitettavasti ne molemmat ovat mokanneet ja raskaasti. Lisäharmina on vieteriukko nimeltä Paavo, joka ponnahtaa esille juuri silloin, kuin sitä vähiten kaivattaisiin. 

Kristillisdemokraatit aloittavat keskustelun ei-pyhien kanssa lyömällä näiltä napakasti pyhällä kirjalla tajun kankaalle ja työntämällä Katekismuksen suuhun - muutenhan korviin saattaisi kantautua jokin moderni mielipide. Arvot kristillisdemokraattiseen toimintaan etsitään valikoiden parin vuosituhannen takaa - homoja, aborttia ja salmiakkikossua ainakin vastustetaan. Naisten vaikenemista seurakunnassa ei  sen sijaan kehdata vaatia, koska arkkienkeli-Räsänen kuitenkin on jo päässyt karkuun hellan ja nyrkin välistä.

Perussuomalaiset. Perussuomalaisille on ominaista se, että he kaikki ovat tyhmiä - paitsi ne, jotka ovat rasisteja. Perussuomalaisuus on kuin lepra: kun kerran olet erehtynyt persuksi, on elämäsi lopullisesti pilalla, ja oikea ratkaisu olisi hakeutua Seilin saarelle tai muuhun vastaavaan paikkaan piiloon kunnon ihmisten katseilta. Jos persu päättää kuitenkin jäädä normaalien ihmisten pariin, hän myöntyy siihen, että medialla ja kunnon kansalaisilla on rajoittamaton pilkkaoikeus.

Ruotsalainen kansanpuolue. Suomenruotsalaiset ovat poliittisen kentän pullasorsia, jotka uiskentelevat omassa pikku ankkalammikossaan vailla huolta huomisesta: meni miten meni, niin hallituksessa ollaan aina ja rahaakin on enemmän kuin muilla yhteensä. RKP:n poliittinen agenda on hyvin lyhyt ja yksinkertainen: ruotsin kielen ja ruotsinkielisten puolustaminen riippumatta siitä, onko se annetussa tilanteessa X millään tavoin järkevää. Mitä väliä sillä on? Ruotsi kuitenkin on Suomen toinen virallinen kieli. Förstår du?

Sosialidemokraatit. Demarit ovat kunnon kommunistien light-versio, joiden aika menee lähinnä tasapainoiluun ja selittämiseen. Periaatteessa ollaan ns. proletariaatin puolella, mutta käytännössä poliittista eroa esim. edellä mainittuun kokoomukseen on vaikea nähdä lukuun ottamatta vaalikampanjoiden aikoja, jolloin soppatykit ajetaan asemiin työväentaloilta ja kaiken maailman reppanat huijataan äänestämään parempaa huomista.

Vasemmistoliitto. Vasemmistoliitto on se, mitä on jäljellä niistä kunnon kommunisteista, jotka eivät ryypänneet itseään hengiltä halvalla itäviinalla. Vasemmistoliiton ohjelmassa keskeistä on työ, ennen kaikkea sen määrän minimoiminen. Sen sijaan oleellista on keskittyä pönkittämään omaa intellektuellin imagoa ja puolustamaan maan sorrettuja, joista suurin osa on niin sorrettuja, etteivät raukat edes tajua olevansa sorrettuja, vaan he saattaisivat elää elämäänsä ihan onnellisina ja tyytyväisinä ellei vasemmistoälykkö kiitäisi paikalle kertomaan, kuinka huonosti asiat oikeasti ovat. Vasemmisto on vihreiden ohella se ryhmä, jonka kannattajat jäävät aina sään takia vaaleissa kotiin - riippumatta siitä, millainen sää on. 

Vihreät ovat niitä, jotka istuvat paksuissa villapaidoissaan nuotiolla teekuppi kourassa, filosofeeraavat ja tietävät aina kaiken paremmin kuin muut. Tai näin oli ennen: nykyisin villapaidat on korvattu mukavan trendikkäillä citykuteilla, tee luonteikkaalla luomuviinillä ja nuotio mukavalla kabinetilla Kruununhaassa. Alkuperäinen ekohömpötyskin on puolueen ajatusmaailmasta saatu melko tarkkaan häivytettyä, ja esimerkiksi ydinvoima ja seulan lailla vuotava myrkkykaivos ovat nykyään ihan ookoo, kunhan ne vain ovat riittävän kaukana kehä kolmosen pohjoispuolella. 

Suomalaisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen tiukka ankkuroituminen puolueisiin tarkoittaa sitä, että jos asetut vaaleissa ehdokkaaksi, sinun on käytännössä pakko tehdä se jonkin puolueen listalla. Puolueen listalla ei voi olla ehdokkaana identifioitumatta tuohon puolueeseen hyvin vahvasti: sinuun liitetään ko. puolueeseen liittyvät mielikuvat, käsitykset ja ennakkoluulot - halusitpa sitä tai et.

Puoluepolitiikka on mielestäni liian usein rumaa ja likaista niin, että varsinaiset asiat peittyvät puoluepolitikoinnin alle. Kirjoitin pari vuotta sitten masentavista kokemuksistani vuodestani ylioppilaskuntapolitiikassa. Viime aikoina tehdyt huomiot valtakunnanpolitiikasta eivät ylennä mieltä yhtään sen enempää: Sauli Niinistön työryhmän Ihan tavallisia asioita -kampanja sai päälleen täyslaidallisen aatteelliselta vastapuolelta pääasiassa vain sen takia, että tavalliset asiat olivat lähtöisin naapurileiristä. Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäen poissaoloa milloin mistäkin kissanristiäisistä - mutta ennen kaikkea Savonlinnan oopperajuhlien pseudosatavuotisjuhlista - kauhisteltiin pääasiassa poliittisen kentän toiselta laidalta - paitsi, jos huomautettavaa löydettiin esimerkiksi Arhinmäen tennareista.

Yhteiskunnallisen vaikuttamisen perustuminen puoluepolitiikkaan tarkoittaa käytännössä myös sitä, ettei kansaa edustava kansanedustaja tai kunnanvaltuutettu saa käytännössä itse päättää, mitä mieltä hän mistäkin asiasta on, vaan päätökset tehdään puolueissa ryhmätasolla, ja niiden noudattamista säätelee ryhmäkuri, jonka rikkominen on sanktioitu isolaatiolla. Tarvehierarkiansa tuntevat tietävät, ettei ihmisen kaltaiselle sosiaaliselle eläimelle ole olemassa juuri pahempaa rangaistusta. Käytännössä ryhmäpäätökset tarkoittavat sitä, ettei yksilö voi juuri lainkaan hyödyntää päätöksenteossaan omaa osaamistaan, asiantuntemustaan ja näkemyksiään - siis juuri niitä asioita ja ominaisuuksia, joiden perusteella harkitseva äänestäjä on hänelle todennäköisesti äänensä antanut.

Toisaalta harkitseva äänestäjä on äänestyspäätöstä tehdessään ottanut huomioon myös sen, että Suomessa käytössä olevan D'Hondtin listavaalijärjestelmän takia ääni ei mene ainoastaan yksilölle, vaan aina myös listalle - käytännössä siis puolueelle. Tästä seuraa taas se, että on melko yleistä, että hyvinkin ääniä keränneet, puoluelistojen ulkopuolella ehdokkaaksi asettuneet ehdokkaat jäävät kauaksi tavoittelemistaan vaikuttamisen paikoista, jotka jaetaan pääasiassa neljän suurimman puoleen kesken muiden jakaessa jäljelle jääneet rippeet.

Helsingin Sanomat kertoi 13.1.2013, että vain noin kolmannes suomalaisista tietää, mitkä puolueet ovat tällä hetkellä hallituksessa. Åbo Akademin valtio-opin professori Kimmo Grönlund toteaa samassa jutussa, ettei puolueissa vaikuttaminen ole suomalaisten keskuudessa erityisen suosittua, ja puolueita suorastaan vieroksutaan, mutta päivänpoliittisista kysymyksistä pystytään ja halutaan kyllä keskustella. Ymmärrän hyvin, miksi näin on. En minä ainakaan ole valmis siihen, että jos haluan osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, tulee kaupanpäälle pahimmillaan reilun sadan vuoden aikana muodostunut imago - oli sitten kyseessä lahtarin, punikin, viherpiipertäjän tai jonkin muun olennon viitta.

Helsingin Sanomat on myös kysynyt muutamalta nykyiseltä ja entiseltä poliittiselta vaikuttajalta, miten tilannetta voitaisiin muuttaa. Vastaukset ovat vaikeatulkintaisia ja eräällä tavalla ylimielisiä: Riitta Uosukainen syyttää tilanteesta kotikasvatusta ja viihteellistymistä, Seppo Kääriäinen puhuu sekavia draamasta ja Vesa-Matti Saarakkala syyttää kaikesta Euroopan unionia. Ainoa, joka on mielestäni oikeilla jäljillä, on Rosa Meriläinen. Hänen mielestään nykyinen edustuksellinen demokratia ei enää riitä, vaan esimerkiksi kunnallista osallistuvaa demokratiaa pitää lisätä. Olen aika lailla samoilla linjoilla. 

Yleisradio palvelee meitä kaikkia

Keskisuomalaisen varapäätoimittaja Inkeri Pasanen otti kolumnissaan 19.12. kantaa Yleisradion asemaan suomalaisessa mediakentässä. Erityisesti hän kaipasi Ylelle roolia viestinnän moniarvoisuuden takaajana ja ihmetteli samalla Ylen aktiivisuutta verkossa sekä sitä, että Ylen ohjelmia aiotaan tarjota myös nuorille. Pasasen mukaan maksavien kansalaisten pitäisi saada määritellä julkisen palvelun rajat, ja mieluiten Pasanen tuntuisi näkevän näinä rajat määrittelevinä kansalaisina joukon vanhoja ja maalaisia, mieluiten nettipimennossa eläviä seniorikeskisuomalaisia.

Yleisradio on ollut kaupallisen median hampaissa pitkään. Jo vuonna 2004 valmistuneessa lisensiaatintyössäni totesin, että suomalaisten maakuntalehtien lähes kollektiivinen huolenaihe on Yle, jonka verkkopalvelua luonnehdittiin jo tuolloin ”valitettavan hyväksi” ja ”esimerkilliseksi”. Kilpailutilannetta pidettiin – ja pidetään – epäreiluna, koska Yle julkisen palvelun yhtiönä tarjoaa sisältöpalvelunsa käytännössä ilmaiseksi ja heikentää näin sanomalehtien liiketoimintamahdollisuuksia. Yleisradion kanssa kilpailevien medioiden kannanottoja lukiessa kannattaakin muistaa, ettei niiden takana ole pelkkä pyyteetön pienen ihmisen puolustaminen, vaan taustalla on aina myös vakava huoli oman eurovirran hupenemisesta.

Erityisesti maakuntalehtiä ärsyttää se, että Yle on jatkuvasti terävöittänyt ja lisännyt myös paikallisuutisointiaan, joka on perinteisesti ollut lehtien sisällöllinen kruununjalokivi. On kuitenkin syytä muistaa, että esimerkiksi meillä Keski-Suomessa ja erityisesti Jyväskylän seudulla Yleisradio on käytännössä ainoa toimija, joka ylläpitää Pasasenkin peräänkuuluttamaa viestinnän moniarvoisuutta: Keskisuomalainen omistaa lähes kaikki muut alueen viestimet, joilla on merkittävää omaa sisällöntuotantoa. Ilman Yleisradion paikallista uutistoimintaa yksi toimija saisi häärätä paikallisjournalismin markkinoilla täysin yksin. Tällaisesta tilanteesta ei yleensä koskaan ole seurannut mitään hyvää.

Pasanen ihmettelee myös suunnitelmia vahvistaa Ylen roolia nuorille suunnatuissa ohjelmissa perustellen kantaansa sillä, että suurin osa yksityisistä radiokanavista on jo valinnut nuoret kohderyhmäkseen. Paitsi, että väite on jo faktisestikin väärä, niin ennen kaikkea se osoittaa melkoista tietämättömyyttä tarjolla olevien kahden nuorisoradion sisällöistä, jotka koostuvat pääasiassa muutaman kymmenen kappaleen musiikkirotaatiosta ja niiden väliin heitetyistä juonnoista, joista todellista journalistista sisältöä on turha etsiä. Kuitenkin myös merkittävä osa nuorista kaipaa syvällisempääkin sisältöä, eivätkä esimerkiksi sanomalehdet voi erityisesti ylpeillä oman sisältönsä kiinnostavuudella nimenomaan nuorten näkökulmasta. Ylen sisällöille on siis olemassa tilaus tässäkin kohderyhmässä.

Niin, ja se verkko. On tietenkin erittäin vakava ongelma, etteivät laajakaistayhteydet toimi kunnolla kaikilla seuduilla – esimerkiksi mainitulla Mahlun kylällä. Pitää kuitenkin muistaa, että suurin osa suomalaisista nauttii hyvin toimivista verkkoyhteyksistä, mikä näkyy myös verkon käyttäjien määrässä: suomalaisista 16-74-vuotiaista 89% käyttää nettiä; kolme neljäsosaa käyttää sitä päivittäin. Siksi sisältöjen tarjoaminen myös verkossa on enemmän kuin perusteltua – niin Ylelle kuin muillekin toimijoille. Tässäkään asiassa kymmenen prosentin vähemmistö ei voi olla se kansa, joka määrittelee julkisen palvelun rajat.

Viides valtiomahti esittelyssä

Jyväskylän yliopistossa piti tänään vierailuluennon Internetin sosiaalisten verkostojen huippuasiantijaksi tituleerattu William H. Dutton. Hän on Oxfordin yliopiston Internet-instituutin Internet-tutkimuksen professori, joka ennen siirtymistään Oxfordiin on työskennellyt USC:n professorina Los Angelesissa. Dutton on tutkinut laajasti Internetin vaikutuksia yhteiskuntaan, uudenlaisia verkostoja sekä digitaalista kahtiajakoa. Tämänkertaisen vierailuluennon aihe olikin ns. viides valtiomahti, jolla Dutton tarkoittaa Internetin mahdollistamia sosiaalisia verkostoja ja niiden voimaa.

Duttonin luento oli monessakin mielessä positiivinen kokemus. Ensinnäkin on tietenkin aina mukava kuunnella asiastaan innostunutta, hyvin ja mukaansatempaavasti esiintyvää tutkijaa. Ennen kaikkea positiviinen kokemus luennosta jäi siksi, ettei Dutton sanonut yhtään mitään sellaista, jota meidän peruskurssimme (Liiketoiminta tietoyhteiskunnassa) menestyksekkäästi suorittanut kolmannen vuoden opiskelija ei tietäisi. 

En tiedä, pitikö Dutton suurimmat ajatuksensa tarkoituksellisesti vakan alla, mutta ainakaan minuun mikään hänen ajatuksistaan ei lyönyt lekan lailla, niin kuin käy monesti näiden suurten gurujen luennoilla. 

Dutton kertoi, että normaalien neljän ja ennen kaikkea sen neljännen valtiomahdin rinnalle on syntynyt uusi, joukkovoimaan perustuva viides valtiomahti, josta annetut esimerkit olivat jokseenkin ilmeisiä: Egyptin vallankumous, News of the World -skandaali jne. Lisäksi Dutton esitteli ilmeisen ylpeänä sitä, kuinka tarkkaan he tuntevat brittien Internetin käytön, jota on tutkittu Oxford Internet Instituten säännöllisesti toistamilla kyselytutkimuksilla. 

Guru kertoo, kansa kuuntelee.

Kukaan paikalla olleista suomalaisista ei ilmeisesti kohteliaisuussyistä viitsinyt mainita, ettei noissa esitellyissä tutkimuksissa ole mitään kovin ihmeellistä: Suomessa Tilastokeskus, jota on kiittäminen siitä, että me suomalaiset akateemiset nyhertäjät pääsemme monissa ihan perusasioissa suorastaan naurettavan helpolla verrattuna jopa monien muiden länsimaiden kollegoihin, on kerännyt vastaavaa, mutta vielä vähän tarkempaa aineistoa jo viidentoista vuoden ajan.

Mitä tämä siis tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että olemme me suomalaiset jossain oikeastikin aika hyviä. Nyt vaan pitäisi opetella huutamaan se muullekin maailmalle. Yksi asia jäi luennosta kuitenkin vähän kaivelemaan: se pidettiin salissa F205, jossa on 40 paikkaa. Jos paikalle raahataan maailmanluokan kuuluisuus ja tilaisuudesta tiedotetaankin melko laajasti, kannattaisi sille hankkia isompi liiteri. Nyt moni paikallaolija joutui istumaan lattialla ja aika moni kääntyi ovelta takaisin. Eikä ilmanlaatukaan ollut ihan optimaalinen - varsinkin, kun suurin osa ko. salin ikkunoista on turvallisuussyistä pultattu kiinni: ilmastointiahan noissa vanhoissa seminaarin aikaisissa rakennuksissa ei yleensä ole. 

Hiljaa hiipuu paperi - mahtavasti mylvii muumio

Helsingin Sanomat kirjoitti sunnuntaina 2.10. vähenevästä paperinkulutuksesta. Painopaperin kulutus ei ole enää yhteydessä elintasoon, ja Pohjois-Amerikan ja Euroopan maissa kulutus laskee tasaisesti. Juttukokonaisuuteen oli haastateltu myös joitakin asiantuntijoita, jotka tarjosivat ilmiölle oman selityksensä.

Yksi näistä "asiantuntijoista" oli Graafinen teollisuus r.y:n johtaja Lasse Krogell. Kuudenkympin rajapyykkiä lähestyvä Krogell on koulutukseltaan diplomi-insinööri, ja hänen vastauksensa siihen, miksei paperi enää käy kaupaksi niin kuin ennen, oli jokseenkin hämmentävä. "Länsimaissa elämäntilanne on hyvä. Nuoremmalle polvelle ei enää ole tärkeää tietää, mitä maailmassa tapahtuu.", tiesi Krogell.

Krogellin selitysmallissa ainoa mahdollinen kanava saada tietää, mitä maailmassa tapahtuu, on jokin paperille painettu tuote, esimerkiksi sanomalehti. Kun nuorempi polvi ei enää lehtiä tilaa, ei siitä Krogellin mielestä voi vetää mitään muuta johtopäätöstä kuin sen, ettei nuoremmalle polvelle ole enää tärkeää tietää, mitä maailmassa tapahtuu.

Tässä havainnollistetaan taas kerran sitä, mikä on niin monesti koitunut suomalaisten yritysten turmioksi. Kun yrityksen johtajana on muumio, joka ei ymmärrä, etteivät kaikki toimi ja ajattele samalla tavalla kuin hän tai hänen nuoruuden kaverinsa kultaiselta kuusikymmentäluvulta, ja yritys ajaa sitten tämän ideologin ohjaamana päin Pohjolan ikihonkaa, on jälki yleensä rumaa.

Kukahan kävisi kertomassa tälle Krogellille, että kyllä, maailman tapahtumista saa tietoa myös muualta kuin paperille painetuista julkaisuista? Mm. niistä samoista julkaisuista digitaalisessa muodossa. Kun Krogellille kerrottiin, että Berliinin muurin murtumisen jälkeen Itä-Eurooppa ei ole yltänyt lähellekään länsimaisia [paperin] kulutuslukuja, hän huolestui toden teolla: "Kenties on olemassa riski, että siellä ei koskaan opita käyttämään painettua sanomalehteä".

Ei kai. Toivottavasti oppivat siellä itäisessä Euroopassa kuitenkin nopeasti ajamaan vaikka hevoskärryillä. Se olisi ainakin Krogellin logiikan mukaan täysin odotettavaa ja normaalia. Mitä sitä nyt kaikkiin moderneihin hömpötyksiin - niin kuin digitaaliseen viestintään - mukaan menemään.

Mistä näitä muumioita oikein kaivetaan ihan oikein johtotehtäviinkin?

Liikkamaikat paljon vartijoina

Opettaja-lehdessä on alkusyksyn aikana käyty keskustelua liikunnan opetuksesta ja opettajista.

Keskustelu alkoi, kun Hanna Dufva peräänkuulutti koulun liikuntatunneille liikunnan iloa: Dufva piirsi kirjoituksessaan kuvan DDR-mallisesta kilpaliikuntatunnista, jolla mitataan ja kilpaillaan. Dufvan kirjoitukseen vastasi turhautunut ja nimimerkin ("Parhaani teen, mutta se ei riitä") perusteella myös alistunut liikunnan opettaja, joka hyökkäävin sanakääntein ja alentavin esimerkein tyrmäsi käytännössä kaiken esitetyn kritiikin vaatien arvostusta yliopistokoulutuksen saaneille liikuntatieteen (sic!) maistereille. Keskustelun päätti ainakin tältä erää TaM Aleksi Nieminen, joka oli ajatuksineen huomattavasti sovittelevampi mutta kuitenkin selvästi Dufvan kanssa samoilla linjoilla.

Liikunta on kansalaisvelvollisuus?

Liikunta on yleisestikin yksi suomalaisen keskustelun kesto- ja suosikkiaiheista. Paitsi että huippu-urheilijoidemme menestyminen tai menestymättömyys kansainvälisillä kilpakentillä puhuttaa, niin paljon puhutaan myös aivan tavallisten suomalaisten liikunnan harrastamisesta. Erityisesti keskustelussa on viime vuosina ollut pinnalla se, että yhä useamman suomalaisen katsotaan harrastavan liian vähän liikuntaa: kaikkein fanaattisimmat kauhistelijat puhuvat jopa liikkumattomasta kansanosasta.

Meitä suomalaisia yritetäänkin innostaa liikkumaan ja elämään terveellisesti ehkä voimallisemmin kuin koskaan aiemmin. Liikunnan ilosanomaa pyritään levittämään kaikenikäisille: koululiikunnan merkitystä korostetaan, Puolustusvoimat markkinoi varusmiespalvelusta maan suurimpana kuntokouluna ja keski-ikäisenä on aika siirtyä Kunnossa kaiken ikää –ohjelman tyyppisten toimenpiteiden kohteeksi. Kampanjoinnilla on ollut selvästi myös vaikutusta: esimerkiksi Kansallisen liikuntatutkimuksen mukaan suomalaisten liikuntainnostus on tasaisesti lisääntynyt – tai sitten tutkimukseen osallistuneet kansalaiset ovat vain oppineet sujuviksi valehtelijoiksi.

Liikunnan opettajat ovat siis paljon vartijoina. Suomen ainoa liikunnan aineenopettajien kouluttaja on Jyväskylän yliopiston liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnan liikuntapedagogiikan pääaine, joka on myös yksi maamme tavoitelluimmista yliopistokoulutuksista: esimerkiksi keväällä 2011 liikuntapedagogiikan 51 aloituspaikkaa havitteli 1405 hakijaa - vain vajaat 4% hakijoista sai siis toivomansa opiskelupaikan.

Liikkamaikaksi!

Miten nämä onnelliset sitten valitaan? Liikuntapedagogiikan opiskelijavalinta on kaksivaiheinen. Ensimmäisessä vaiheessa hakijat saavat valintapisteitä kirjallisesta aineistokokeesta ja koulumenestyksestään (kirjallinen koe enintään 50 p, ylioppilastutkinto enintään 36 p, opintomenestys lukion liikunnassa ja terveystiedossa enintään 8+1 p ja mahdollinen suoritettu liikunnan ohjauksen perustutkinto 2 p). Opiskelijavalinnan ensimmäinen vaihe on siis selkeän tietopuolinen: liikunnallisuudella ja liikuntataidoilla voi saada vain vajaat 10% pisteistä.

Tänne on päästävä! Monen hakijan kaukainen haave, Liikunta, siintää sembramäntyjen välistä Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäen kampuksella. 

Toisessa vaiheessa, johon puolet osallistujista (60) valitaan ensimmäisen vaiheen yhteispisteiden ja puolet (60) ensimmäisen vaiheen kirjallisen kokeen pisteiden perusteella, tilanne kuitenkin muuttuu. Toinen vaihe koostuu liikuntakokeista ja opetustuokiosta. Liikuntakokeissa testataan liikuntataidot telinevoimistelussa, rytmiikassa ja vapaavoimistelussa, palloilussa, uinnissa, perusliikunnassa, hiihdossa ja luistelussa. Opetustuokiossa on tehtävänä liikuntasalissa opettaa valintaryhmän jäsenille ("oppilaille") koetilanteessa annettu liiketehtävä tai leikki.

Liikuntakokeista voi saada enintään 84 pistettä (yli kaksi kolmasosaa osion kokonaispisteistä) ja opetustuokiosta enintään 40 pistettä (vajaa kolmasosa osion kokonaispisteistä). Opiskelijoiden lopullinen valinta tapahtuu liikuntakokeista ja opetustuokiosta saatujen (eli valinnan toisen vaiheen) pisteiden summan perusteella - ensimmäisessä vaiheessa saadut pisteet eivät lopulliseen valintaan siis vaikuta.

Kun otetaan huomioon liikuntapedagogiikkaan hakevien määrä ja edellä tiivistetysti esitetyt valintaperusteet, päädytään vielä Dufvan varovaista arviotakin radikaalimpaan johtopäätökseen: muodollisesti päteväksi liikunnan opettajaksi voi päätyä vain sellainen hakija, joka on mitattavasti hyvä käytännössä kaikessa liikunnassa - eikä pelkästään hyvä edes riitä, vaan tiensä pitää raivata alle 5% eliittiin, mikä tarkoittaa melkoista himoliikkujaa tai huippu-urheilijaa.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että tutkimusten mukaan entistä negatiivisemmin liikuntaan suhtautuvia ja entistä huonokuntoisempia koululaisia johdattavat liikunnan ihmeelliseen maailmaan opettajat, joille itselleen liikunta on aina ollut se juttu – he ovat olleet liikunnassa aina hyviä ja saaneet siitä onnistumisen elämyksiä. Tästä johtuen he eivät välttämättä osaakaan samaistua liikuntaan vastahankaisesti suhtautuvan, liikuntatunnit jopa piinallisiksi kokevan, liikunnallisesti lahjattomamman oppilaan asemaan. Kun liikunta on nyt nostettu yhdeksi kansakuntamme kohtalon kysymyksistä, tämä olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää.

Minä ja liikunta

Omat liikunnan opettajani ovat onnekseni olleet aina ainakin asenteiltaan melko hyviä - joskin ehkä vähän kaavoihin kangistuneita: meidän liikuntatunneillamme 1980- ja 1990-luvuilla ei tullut kuuloonkaan, että poikien liikuntatunneilla olisi esimerkiksi liikuttu musiikin tahtiin, vaan koululiikunta koostui hyvin perinteisesti pallopeleistä, yleisurheilusta, räkä poskella hiihtämisestä ja suossa tarpoen jo ajat sitten järveen heitettyjen rastien etsiskelystä. Integroituja liikunnan tuntejahan tuolloin ei harrastettu.

Lienee turha kertoa, etten ollut koululiikunnassa mitenkään erityisen hyvä: useimmissa taistoissa (eli kuntotesteissä, yleisurheilukilpailuissa, hiihtokilpailuissa jne.) jäin aina häntäpäähän, ja liikunta oli se oppiaine, jonka seiska tai kasi pilasi muuten mukavan arvosanojen rivin kaikissa todistuksissa lukion päästötodistukseen saakka. Innostuinkin liikunnasta oikeasti täysin omaehtoisesti, koululiikunnasta huolimatta, osittain vanhempien minulle luoman kannustinjärjestelmän ansiosta. Koululiikunnasta ei jäänyt minulle kuitenkaan mitään traumoja: tästä on kiittäminen liikunnan opettajieni ymmärtäväistä asennetta meitä köntyksiäkin kohtaan.

Opiskeluaikana liikuntainnostukseni syveni, ja jossain vaiheessa olinkin varmaan jo jonkinlainen liikunta-addiktikin. Myös nykyisin liikun melko paljon, vaikkein suoranaisesti sporttiselta atleetilta näytäkään - erityisesti minua puhuttelee liikkuminen musiikin tahtiin tai ainakin musiikkia kuunnellen. Asenteiltani olen terveysliikkujan ja kuntoliikkujan välimaastossa: harrastan liikuntaa ennen kaikkea oman terveyteni ja toimintakykyni ylläpitämiseksi. Liikunta on minulle tärkeä virkistyksen ja hyvän olon tuottaja, mutta harrastan liikuntaa myös oman fyysisen kuntoni ylläpitämiseksi. Teknofiilinä myös mittaan mielelläni liikkumistani, mutta kilpailemiseen liikunnassa suhtaudun kielteisesti.

Liikuntainnostukseni ja kiinnostukseni liikuntaa kohtaan on kuitenkin päässyt humpsahtamaan syvemmälle kuin kukaan (edes minä itse) olisi koskaan osannut aavistaa. Vanhoilla päivilläni olen paneutunut liikuntaan opinnoissani paitsi liikuntabiologisesta niin myös pehmeämmästä, lähinnä liikuntasosiologisesta näkökulmasta. Minua kiinnostaa tutkimuksellisesti se, miten erilaisia liikuntateknologian sovelluksia voidaan hyödyntää liikuntamotivaation herättämisessä, ylläpitämisessä ja voimistamisessa. Uskon katsovani liikuntaa ja liikunnan maailmaa hieman eri vinkkelistä kuin keskiverto liikuntatieteilijä: kömpelö ja ylipainoinen mies näkee asiat eri tavalla kuin se atleetti, jonka rasvaprosentti on kolme ja VO2max 72 ml/kg/min. Uskon, että se ei ole pelkästään huono asia. 


P.S. Liikuntapedagogiikan valintaperusteita olisikin mielestäni perusteltua pohtia uudelleen: opiskelijavalintaan voitaisiin liikuntataitojen mittaamisen kustannuksella lisätä opettajaksi soveltuvuuden arviointia ja pitää valinnassa loppuun saakka mukana myös ensimmäisen vaiheen kaltaisia tietopuolisia komponentteja. Uskoisin, että tämä monipuolistaisi liikunnan opettajiksi kouluttautuvaa joukkoa.