Sinun arvoisesi intti

Hallitus on päättänyt jatkaa jo nyt menestykseksi osoittautunutta kansalaisten valinnanvapauden lisäämistä ennen vain julkisesti tuotetuissa palveluissa. Sosiaali- ja terveyspalvelujen osalta valinnanvapauden toteuttaminen on jo käytännössä saatu onnistuneesti toteutettua. Seuraava askel valinnanvapauden laajentamisessa on sen ulottaminen koskemaan yhtä suomalaisuuden peruskivistä, varusmiespalvelusta.

Jo heinäkuussa 2017 palvelukseen astuvat alokkaat voivat valita, miltä palveluntarjoajalta he hankkivat varusmiespalveluksensa. Tarjolla on useita yksityisiä varusmiespalveluksen tuottajatoimijoita. Lisäksi aiemmin monopolina varusmiespalveluspalveluita tuottanut Puolustusvoimat on yhtiöitetty, ja jatkossa se tuottaa palveluita lähes 100 vuoden kokemuksella uudella nimellä. Vanha tuttu intti on nyt Defendium Oy.

Defendium tarjoaa varusmiespalveluksesta asiakkaan tarpeiden ja maksukyvyn mukaan kolmea eri versiota: InttiEconomy, InttiStandard ja InttiPremium. Palvelutarjonta on rakennettu modulaarisesti: palvelupaketin hankkimalla saa helposti ja vaivattomasti kaikki pakettiin sisältyvät peruspalvelut, mutta omien tarpeiden mukaan kaikkia paketteja voi lisäksi räätälöidä lisäpalveluille, jotka voi ostaa kätevästi, ajasta ja paikasta riippumatta DefendiumApp-sovelluksella, joka on saatavilla Applen ja Googlen sovelluskaupoista.

Uusi palvelupakettiajattelu mahdollistaa joustavan ja asiakkaan kannalta entistä mukavamman ja toimivamman tavan suorittaa varusmiespalvelus. Seuraavassa on esitelty eri palvelupakettien keskeisimmät erot valtioneuvoston varusmiespalveluksen palvelukuvauksessa määriteltyjen ydinpalveluiden osalta.

Sotilasarvo

InttiEconomyssa varusmiespalvelus aloitetaan perinteisesti alokkaana. Tämä tarjoaa asiakkaalle mahdollisuuden protestanttisen etiikan mukaiseen mahdollisuuteen kärsiä ja vahvistua niin yksilöllisen kuin kollektiivisenkin kärsimyksen kautta.

InttiStandardissa nöyryttävää alokasvaihetta ei ole, vaan asiakas saapuu varusmiespalvelukeskukseen suoraan jääkärinä, mikä mahdollistaa mm. sotilaskotikäynnit heti ensimmäisestä päivästä alkaen.

InttiPremiumissa palvelus aloitetaan suoraan alikersanttina, mikä mahdollistaa kahden muun palvelupaketin hankkineiden kyykyttämisen vaikka heti varusmiespalvelukeskuksen portilla.

Jos valitset Premium-paketin, voit lisämaksusta saada alikersantin natsat kotiisi postitse toimitettua jo ennen intin alkua! Kaksi kulmarautaa lisäävät kummasti itsetuntoa, tekevät sinusta hyvännäköisen ja rauhoittavat äitiä. Ja mikä parasta, ne mahdollistavat vallankäytön ihan intin ensihetkistä alkaen. Ajattele. Sinä. Alikersantti. Vain Defendium Premiumissa. 

Palvelupaketeissa on eroja myös ylenemiseen liittyen. InttiEconomy-paketin valinnut voi yletä palveluksen aikana enintään alikersantiksi, InttiStandard-paketin hankkinut kersantiksi ja InttiPremium-paketin hankkinut vänrikiksi. Ylennyksiä voi luonnollisesti ostaa maksullisina lisäpalveluina DefendiumApp-sovelluksessa.

Majoitus

InttiEconomy: Majoitus tapahtuu noin 20 henkilön majoitusyksiköissä, joissa on 60 cm leveät vuoteet, elämää nähneet superlonpatjat, karheat vuodevaatteet ja rajoitetusti säilytystilaa. Suihku- ja wc ovat käytävällä, mutta emme voi taata, että niitä ehtii käyttää joka päivä.

Defendium on agiili ja ketterä markkinatoimija. Toimintamme on kysyntälähtöistä, ja pystymme nopeasti mukauttamaan kapasiteettiamme vastaamaan suuriakin kysyntäpiikkejä. Esimerkiksi tässä Economy-tason majoitusyksikössä asiakkaita voidaan tarpeen vaatiessa sijoittaa jopa neljään kerrokseen. Kun valitset Defendiumin, voit olla varma, että pääset inttiin juuri silloin, kun se Sinulle parhaiten sopii. Meiltä eivät punkat lopu kesken!

InttiStandard: Majoitut mukavasti neljän hengen huoneessa, jossa on ikkuna. Kaksi ala- ja kaksi ylävuodetta. Hyvälaatuiset patjat, mikrokuitupeite ja vuodevaatteet aitoa egyptinpuuvillaa. TV, puhelin ja hiustenkuivain. Huoneen koko on 9,4-9,7 neliömetriä. Jokaisessa huoneessa on oma pieni suihku ja WC. Jonkin verran enemmän säilytystilaa kuin Economy-luokan valinneilla palvelustovereillasi.

InttiPremium: Majoitut mukavasti omassa yhden hengen huoneessasi, jossa on laadukas joustinsänky satiinivuodevaattein sekä sohva. Oma kaakeloitu WC ja kylpyhuone. TV, puhelin, hiustenkuivain, jääkaappi. Trendikäs, raikas ja nuorekas sisustus. Huoneen koko noin 21 neliömetriä. Runsaasti säilytystilaa ja huonepalvelu. Huoneet sijaitsevat omassa, erillisessä rakennuksessaan, jonne Economy- ja Standard-palvelupaketin valinneilla ei ole kulkuoikeutta.

Rankan palveluspäivän jälkeen on ihanaa rentoutua omassa Premium-huoneessa, jossa palveluksesta palaajaa odottaa pedatun vuoteen tyynyllä joka päivä uusi, ammattitaitoisen henkilökuntamme valitsema isänmaallisen sykähdyttävä runo. Kaikki Premium-huoneet ovat yhden hengen huoneita, mutta ymmärrämme toki, että joskus saattaa tehdä mieli seuraa. Siksi jokaisessa huoneessa on parisänky, johon peuhuseuran voi houkutella. Jos seura on Standard- tai Economy-tasoa, voi hänelle hankkia määräaikaisen ja rajoitetun kulkuoikeuden Premium-majoitukseen kätevästi DefendiumApp-sovelluksella.

Ruokailu

InttiEconomy: Ruoka on suomalaista perusruokaa. Ruokaa on riittävästi mutta aikaa sen nauttimiseen välttämättä ei. Tämän palvelupaketin valinneet voivat valita salaatin ja jälkiruoan maksullisina lisäpalveluina. Ruokailuympäristö on karu ja meluisa, melamiinilautaset, teräksiset aterimet ja mukit. Erikoisruokavalioita saatavilla rajallisesti. Aamiaisella tarjotaan lähtäkohtaisesti puuroa ja kahvia, jossa on selvä teräksinen sivumaku.

InttiEconomyn ruoka on suomalaista perusruokaa. Tässä tapauksessa varusmies on halunnut hemmotella itseään hankkimalla DefendiumApp-sovelluksen kautta lisäpalveluna tälle aterialle salaatin sekä ihan oikeat astiat ja ruokailuvälineet. Vain muutamalla lisäeurolla hän olisi myös saanut vaihdettua aterian tunnistettavaksi ruokalajiksi ja korvattua kaaliraasteen maukkaalla kauden kasviksista valmistetulla Premium-salaatilla. 

InttiStandard: Ruokana tarjotaan samaa ruokaa kuin InttiEconomyssa, mutta tarjolla on joka päivä ainakin yksi salaatti ja jälkiruoka. Palvelupaketin valinneille on varattu oma sermeillä rajattu ruokailutila, jossa on selkänojalliset tuolit, viherkasveja ja tekstiilejä. Astiat ovat posliinia ja lasia, ruokailuvälineet teräksisiä. Tarjolla on normaalit erikoisruokavaliot (gluteeniton ja laktoositon). Aamiaistarjoiluun kuuluu InttiEconomyn valikoiman lisäksi myös mehua, leipää, kurkkua ja tomaattia.

InttiPremium: Joka päivä tarjoillaan vähintään yksi kolmen ruokalajin ateria, jossa jokaisen ateriaosan voi valita kahdesta eri vaihtoehdosta. Kysyntätilanteen mukaan päivän toinen ateria voi olla yksinkertaisempi siten, että kaikille tarjoillaan sama pääruoka. Tällöinkin alkusalaatin ja jälkiruoan voi valita ainakin kahdesta vaihtoehdosta. Palvelupaketin valinneet ruokailevat omassa ruokailutilassaan, jossa on lisämaksusta saatavilla myös pöytiintarjoilu. Tyylikäs kalustus ja aina puhtaat, valkoiset pöytäliinat. Astiat ja ruokailuvälineet ovat moderneja ja raikkaita malleja johtavilta eurooppalaisilta valmistajilta. Aamiaistarjoilu vastaa pienen suomalaishotellin arkiaamiaista. Sunnuntaibrunssin yhteydessä tarjoillaan aina kuohuviiniä, lisämaksusta myös aitoa samppanjaa.

Monien kulinaristien mielestä Premium-inttiin kannattaa lähteä jo pelkästään ruoan takia. Puhumattakaan niistä kaikista muista eduista, joita InttiPremiumiin sisältyy!

Vaatetus

Vaatetus on oleellinen osa eri palvelupaketin valinneiden asiakkaiden ryhmäkiinteyden luomista ja segregaatiota. Siksi siihen on kiinnitetty aivan erityistä huomiota palvelupaketteja suunniteltaessa.

InttiEconomy: Palvelusvaatetuksena käytetään liian suurta, haalistunutta M62-mallin maastopukua, joka toimii samalla myös lumipukuna. Lomapukuna käytetään huonosti istuvaa M83-mallista niskaa hankaavaa ja kokonaisvaltaisesti kutittavaa sarkapukua. Muut varusteet ovat lähes ikoniseen asemaan kohonneita, nostalgisia varusesineitä, joilla useimmilla on monien sukupolvien tuntemat hellittelynimet: runkkupuku, kusiluistimet, nalletakki ja smurffipuku ovat varmasti tuttuja jo isoisällesi. InttiEconomy-palvelukokonaisuuden valinneiden kannattaa henkisesti varautua siihen, ettei nykykäsityksen mukaiselta tosisotilaalta näyttäminen kerta kaikkiaan onnistu näissä tamineissa, joita kriisiaikoina voitaisiin käyttää myös perunasäkkeinä, vaippoina ja varapäreinä.

Ensimmäinen Suomessa koskaan kehitetty maastopuku palaa palveluskäyttöön InttiEconomy-palvelupaketissa. Aikaa nähnyt ja liian suuri maastopuku on päällä mukavan pehmeä, minkä lisäksi se imee vettä paremmin kuin mikään tarjoamamme pyyhe. 

InttiStandard: Palveluvaatetuksena on haalistunut M91-maastopuku, lomapukuna saman maastopuvun vähemmän haalistunut versio. Jalkineina M91-varsikenkä, joka on kuuluisa siitä, että sen pohja jäätyy pakkasella äärimmäisen kovaksi ja liukkaaksi. Mutta eihän Suomessa ole nykyisin juurikaan pakkasia. Ainakaan kovia. Ainakaan kaikkialla Suomessa. Paitsi kesällä.  Muiden varusteiden osalta tarjolla on iloinen sekoitus uudempia ja vanhempia, enemmän tai vähemmän epäilyttäviä varusesineitä.

InttiPremium: Palvelusvaatetuksena on viimeisimmän leikkauksen mukainen, teknisistä kankaista valmistettu M05-asukokonaisuus, josta on pyritty korjaamaan kaikki sen yleisesti tunnetut suunnitteluvirheet, mm. helposti oikeissa sotahommissa ratkeava perspuolen sauma. Jalkineina käytetään suomalaiseen jalkaan suunniteltuja, viimeisimmällä kalvoteknologialla varustettuja erityisen laadukkaita saksalaisia varsikenkiä, jotka ovat paitsi sopivan karskin näköiset, niin myös äärimmäisen mukavat ja käyttökelpoiset – näitä kenkiä käyttävät todelliset sankarit. Kaikki muukin vaatetus on aina uusinta mallia ja käyttämättömiä.

Koulutus ja aseistus

Maan hallituksen toiminnan johtoajatuksena on koko sen olemassaolon ajan ollut se, että asioita ei jätetä vatulointikoriin, vaan niiden kanssa jappastaan eteenpäin reipasta vauhtia niin, että mieluuummin ensin tehdään ja sitten vasta ihmetellään eli iteroidaan. Näin pääsi käymään tämänkin asian kanssa.

Vasta uudistuksen hyväksymisen jälkeen jollekin tuli mieleen, että Suomessa on säädetty lailla siitä, kuka saa antaa sotilaskoulutusta, ja jostain syystä tässä lainsäädännössä on unohdettu kokonaan mm. verokikkailulla voittonsa veroparatiiseihin piilottavat monikansallisten pääomasijoittajien yritykset ja pakkoyhtiöitetyt entiset julkisen hallinnon organisaatiot.

Nyt jotkut juridiikka- ja perustuslakifundamentalistit ovatkin nostaneet tästä pienestä unohduksesta metelin, mistä johtuen esimerkiksi Defendium Oy ei valinnanvapauden piiriin kuuluvassa varusmiespalveluksessaan voikaan antaa varsinaista sotilaskoulutusta, vaan päivät täyttyvät ns. viriketoiminnasta ja erilaisista työkokeiluista, joissa yritetään mm. saada Länsimetro ja Olkiluoto 3 varusmiesvoimin vihdoinkin valmiiksi. Uskomme, etteivät meidät valinneet varusmiehet selviydy näistä hankkeista ainakaan huonommin kuin niiden tähänastiset toteuttajat.

Myös yksityisen varusmiespalveluksen valinneiden varusmiesten aseistukseen liittyy pieni haaste. Maahan pyrkivän vihulaisen – oli se kuinka voissa paistettu tahansa – likvidointi on näiden samojen perustuslakihörhöjen mukaan julkisen vallan käyttöä, jota ei voi luovuttaa yksityisen yrityksen hoidettavaksi. Tästä johtuen emme voi myöskään jakaa varusmiehillemme henkilökohtaista aseistusta. Mutta eihän siellä metrotunnelissa tai ydinreaktorissa tussarilla mitään tekisikään.

Valitse siis oma tiesi. Valitse arvoisesi intti. Valitse Defendium!

Teknologian yleissivistys 2.0

Sunnuntaisuomalainen kokosi maaliskuussa 2016 jutun siitä, mitä kuuluisi moderniin yleissivistykseen - Yleissivistys 2.0:aan yhteiskunnan eri osa-alueilla. Minulta kysyttiin, mitä kuuluisi yleissivistykseen teknologian osalta. Tässä siis käsitykseni Teknologian yleissivistys 2.0:sta.

1. Tieto- ja viestintäteknologian käyttötaito ja -uskallus

Yhä suurempi osa modernin yhteiskunnan toiminnoista perustuu tieto- ja viestintäteknologian hyödyntämiseen. Viestintä, asiointi ja vaikuttaminen edellyttävät, että ihmiset osaavat käyttää tieto- ja viestintäteknologiaa ja sen sovelluksia. Vaikka teknologian ja sovellusten käytettävyydessäkin on vielä paljon parannettavaa, on tärkeää, että ihmiset suhtautuvat teknologian käyttöön oikealla tavalla. Käyttöä ei kannata pelätä, vaan teknologia tulee nähdä apulaisena, jota kannattaa pyrkiä hyödyntämään, vaikkei olisikaan aivan täysin varma, kuinka jokin asia toimii.

2. Monilukutaito

Tieto- ja viestintäteknologian yleistyminen on lisännyt meihin kohdistuvan viestinnän määrää räjähdysmäisesti: jos vielä 1990-luvun alussa esimerkiksi suomalaisen media- ja viestintämaiseman pystyikin esittämään selkeänä kaaviona, jossa viestintä jaettiin yksilö- ja kohdeviestintään sekä radioksi, televisioksi ja lehdistöksi jakautuvaan joukkoviestintään, niin nykyisin vastaavan kaavion piirtäminen ei ole enää mahdollista. Perinteiset viestinnän haarat ovat saaneet seurakseen sosiaalisen median, kansalaisjournalismin, vastamedian jne. Tällaisessa viestintäympäristössä on erittäin tärkeää, että ihmiset osaavat arvioida viestintää aiempaa monipuolisemmin: sen lisäksi, että pitää arvioida, kuka sanoo ja miksi, pitää pohtia myös sitä, kuinka viestintää voidaan nykyisin manipuloida niin teknisesti kuin muutenkin.

3. Ymmärrys Internetistä ja sen toiminnasta

Internet on erottamaton osa nykyistä tieto- ja viestintäteknologian käyttöä. Tallennamme asiakirjamme pilveen, jaamme valokuvia verkkoalbumeissa ja viestimme verkon kautta hyvinkin henkilökohtaisista ja yksityisistä asioista. Monet eivät varmasti edes hahmota, milloin tietoa varastoidaan verkossa ja sen palvelimilla ja milloin taas paikallisesti esimerkiksi omassa tietokoneessa tai puhelimessa. Tämän ymmärtäminen on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää: pilveä kun ei ole olemassa, vaan kaikki verkossa oleva tieto on aina jonkun hallitsemilla palvelimilla, emmekä koskaan voi olla täysin varmoja, kuka pääsee tuohon tietoon käsiksi – itse palvelimella tai silloin, kun tieto matkaa sinne tai sieltä pois verkon kautta.

4. Englannin kielen taito

Vaikka useimpien kuluttajakäyttöön tarkoitettujen teknologiat ja ohjelmistot on ainakin jollain tasolla lokalisoitu suomeksi tai ruotsiksi, on suurin osa maailman teknologiasta sellaista, ettei sen käyttö onnistu ilman englannin kielen taitoa. Tällaiseen teknologiaan törmää yhä useammin esimerkiksi työpaikoilla ammatista riippumatta. Tästä johtuen ainakin kohtuullista englannin kielen taitoa voidaan myös teknologian näkökulmasta pitää yleissivistykseen kuuluvana – lisäksihän englanti on jo käytännön linqua franca, joten sen osaaminen on muutenkin hyödyllistä.

5. Kyky perustarpeiden tyydyttämiseen myös ilman teknologiaa


Nyky-yhteiskunta on äärimmäisen riippuvainen modernista teknologiasta ja moderni teknologia on riippuvainen sähköstä. Vaikka asiasta ei Suomessa juuri puhutakaan, eivät sähkönjakelun ja sitä kautta teknologian ja tietoliikenteen toimintahäiriöt ole lainkaan mahdottomia. Siksi meidän teknologian ympäröimien nykyihmistenkin olisi hyvä joskus pysähtyä miettimään, kuinka tulisimme toimeen, jos tietoyhteiskunnan ja muun teknologian toiminta lamaantuisi esimerkiksi sähkökatkon tai vaikkapa kyberiskun seurauksena: mistä esimerkiksi saisimme ruokaa ja miten valmistaisimme sitä, miten pysyisimme lämpiminä ja miten liikkuisimme.

-->

Suomen idea?

Tämä kirjoitus on kirjoitettu alun perin erästä kurssia varten. Pelastaakseni sen pöytälaatikon kadotukselta julkaisen sen nyt tässä blogissani.

Me suomalaiset pidämme Suomea itsestäänselvyytenä. Monille onkin varmaan yllätys, että käsitteellisesti Suomi ja suomalaisuus ovat saaneet muotonsa vasta viimeisten parin sadan vuoden aikana – itsenäistä Suomeakaan ei olisi syntynyt ilman fennomaaneja, jotka 1800-luvulla jatkoivat edellisvuosisadan fennofiilien työtä ja alkoivat luoda valtiota nimeltä Suomi ja sen kansaa, suomalaisia. Mistä Suomessa ja suomalaisuudessa oikeastaan on kysymys?

Suomen ja suomalaisuuden tarinalla – tai Suomen idealla – on hyvin perinteinen perusta. Suomalaisuuden on kuvattu olevan koskematonta luontoa, pohjoisuutta, muille käsittämätöntä kieltä ja ankaraa taistelua omasta asemasta ja olemassaolosta. Suomea ja sen tarinaa on siis pitkään rakennettu hyvin perustavaa laatua olevista ja pysyvistä lähtökohdista. Modernin Suomen rakennusaineet ovat kuitenkin abstraktimpia – moderni Suomi rakentuu arvoista, arvostuksista ja asenteista.

Omasta mielestäni modernin Suomen idea rakentuu neljän peruskiven varaan. Nämä peruskivet ovat vapaus, liberaali demokratia, osaaminen ja yhteisyys. Nämä peruskivet ovat monessa suhteessa ohjanneet Suomen kehitystä ja suomalaisten elämää jo aiemminkin, mutta Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi niitä on syytä kirkastaa ja terävöittää.

Suomen ideassa tärkeintä on vapaus. Vapautta voidaan tarkastella monella eri tasolla: olemme itsenäisenä kansakuntana vapaita, mutta tätäkin tärkeämpää on se, että meistä jokainen on yksilönä vapaa. Vapaa tekemään elämäänsä liittyviä valintoja, vapaa ajattelemaan ja vapaa ilmaisemaan itseään. Vapauteen liittyy kuitenkin aina myös vastuu, ja vapauden säilyttäminen edellyttää vastuunkantoa. Meidän tulee siis kantaa vastuu vapaudestamme: tekemistämme valinnoista, puheistamme ja teoistamme. Yksilötason vapauden ja vastuun tasapaino takaa myös yhteisön ja yhteiskunnan vapauden ja vastuun tasapainon – ja sitä kautta vapauden säilymisen. Nykyisenä yksilöllistymisen aikakautena vapauden ja vastuun välisen tasapainon korostaminen onkin erityisen tärkeää.

Vapauden toteutumisen yhteiskunnassa takaa mielestäni parhaiten liberaali demokratia yhteiskuntajärjestyksenä. Liberaalissa demokratiassa kaikilla kansalaisilla on mahdollisuus osallistua päätöksentekoon yhteisistä asioista ja elää elämäänsä valitsemallaan tavalla. Keskeistä on se, että niin kauan kuin yksilön valinnat eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille, eläimille tai ympäristölle, niihin ei tule yhteiskunnan taholta lähtökohtaisesti puuttua, mutta kylläkin pyrkiä takaamaan yhden- ja tasavertaisuus yksilön valinnoista riippumatta. Esimerkki tästä on sukupuolineutraali avioliittolaki, jonka voimaantulon myötä Suomi jälleen vankensi asemaansa maailman edistyksellisten liberaalien demokratioiden joukossa. Se on ainoa oikea tie myös tulevaisuudessa: Suomen pitää rohkeasti näyttää muiden Pohjoismaiden kanssa tietä ja kertoa siitä myös muille.

Yhteiskunnan ylläpito, säilyminen ja kehittäminen edellyttävät riittäviä resursseja. Suomessa keskeisin resurssi tähän on osaaminen. Suomen idean keskeisen osan tuleekin olla osaamisen jatkuva kehittäminen. Suomea ja suomalaisuutta ei olisi olemassa ilman suomenkielistä koulutusta ja yhtä maailman parhaista koulutusjärjestelmistä. Suomen ja suomalaisten osaamisen varmistaminen edellyttääkin myös jatkossa merkittäviä panostuksia opetukseen niin muodollisessa koulutuksessa kuin esimerkiksi kolmannella sektorillakin ja myös uusissa, moderneissa oppimisen ja kehittymisen yhteisöissä.

Suomen itsenäisyyden alkuvuosien köyhällä yhteiskunnalla ja sodista toipuvalla raajarikko-Suomellakin oli halua ja varaa tehdä merkittäviä panostuksia koulutukseen. Mielestäni onkin käsittämätöntä, että kun Suomi nyt on vauraampi kuin koskaan, perustellaan koulutukseen kohdistuvia jättileikkauksia taloudellisilla syillä. Kyse on todellisuudessa ennen kaikkea siitä, mitä pidetään tärkeänä – katsotaanko osaamisen ja koulutuksen kuuluvan Suomen ideaan ja olevan osa maamme menestystä.

Loppujen lopuksi Suomen idea tiivistyy mielestäni ajatukseen yhteisyydestä. Meillä suomalaisilla on yhteinen historia, yhteinen isänmaa ja yhteinen tulevaisuus. Olisi tärkeää, että meillä olisi näiden lisäksi myös yhteiset perusarvot, yhteinen vastuu ja yhteinen näkemys siitä, mitä Suomi on ja mihin se on menossa. Yhteisyys tarkoittaa myös sitä, että Suomesta ja suomalaisista huolehditaan yhdessä: vakautemme ja kehityksemme taustalla on se tosiasia, että ajatus yhteisyydestä on ohjannut suomalaista toimintaa ja taannut sellaisen perusturvallisuuden, joka on mahdollistanut kaikille oman vapauden, mutta toisaalta myös vastuunkannon.

Maailma ja Suomi ovat muuttuneet ratkaisevasti viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Elämme nyt epävarmemmassa ja monimutkaisemmassa maailmassa kuin koskaan ennen. Ei olekaan ihme, että moni tuntee itsensä pieneksi ja jopa pelkää. Tällaisessa tilanteessa vertaisten tuella ja yhteisyydellä on tärkeä tehtävä: luoda yhteisöllisyyttä ja turvaa. Ne takaavat Suomen menestyksen myös tulevaisuudessa. Se on Suomen idea.

Harhalaukauksia olemattomilla rintamilla

Kirjoitus on julkaistu Keski-Suomen Maanpuolustaja -lehden numerossa 1/2017.

Reserviläisliiton toiminnanjohtaja Olli Nyberg jakoi tammikuun puolivälissä liiton Facebook-sivulla uutisen, jossa kerrottiin reservistä eronneiden määrän kasvaneen merkittävästi. Samalla hän nimitti reservistä eronneita rintamakarkureiksi. Myöhemmin Nybergille ilmeisesti selvisi, ettei Suomi ole suoranaisesti sodassa kenenkään kanssa, eikä täällä siis ole rintamiakaan. Nyberg alkoikin puhua reservikarkureista ja täsmensi, että kyseessä on vain hänen oma kantansa, mutta että valtaosa Reserviläisliiton jäsenistä on ”varmasti asiasta pitkälti samaa mieltä”.

Mahdollisesti Nybergin avautumisesta inspiroituneena puolustusministeri Jussi Niinistökin tarttui aiheeseen puhuessaan valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaisissa Säätytalolla. Hänen mukaansa ”reservikarkurit nakertavat järjestelmämme uskottavuutta” eivätkä siksi ”ansaitse arvostustamme”. Puolustusministeri siis käytti merkittävän osan ajasta yhdessä maamme arvokkaimmista tilaisuuksista puhumalla ongelmasta, joka ei ole ongelma. Sekä Nyberg että Niinistö ammuskelivat olematonta maalia olemattomilla rintamilla.

Varusmiespalvelus ja siviilipalvelus ovat samanarvoisia mahdollisuuksia asevelvollisuuden suorittamiseen. Siviilipalvelukseen voi hakeutua, jos oma vakaumus estää suorittamasta varusmiespalvelusta. Siviilipalvelus perustuu omantunnon ja mielipiteen vapauteen, jota maassamme turvaa perustuslaki, ja jonka turvaamiseen Suomi on sitoutunut myös ihmisoikeussopimuksilla. Vakaumus ja mielipiteet voivat ajan kuluessa myös muuttua – suuntaan jos toiseenkin. Onkin erikoista, että puolustusministeri päätyy julkisesti arvostelemaan perusoikeuksiaan käyttäviä kansalaisia. Myös maan suurimman maanpuolustusjärjestön toiminnanjohtajan olisi kannattanut miettiä hetki ennen enterin painamista.

Keskustelu jatkui kuun lopussa Helsingin Sanomissa, kun Puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg muistutti ilmiön mittasuhteista: ”Suomessa on noin 900 000 puolustusvoimien koulutuksen saanutta, ja sodanajan vahvuutemme on noin 230 000, joten siitä voi aika helposti päätellä, että tällä asialla ei ole volyymiltään meille mitään merkitystä.”

Niin. Vuonna 2016 reservistä erosi 0,07 %. Siis seitsemän prosentin sadasosaa. Samana vuonna muutti ulkomaille yli kaksikymmenkertainen määrä reservi-ikäisiä suomalaismiehiä. Nakertaako myös tämä hallitsematon maastamuutto järjestelmämme uskottavuutta? Olisiko syytä panna rajat pian kiinni?

Lakien ja lukujen lisäksi unohtui myös ehkä tärkein maanpuolustukseen liittyvä seikka. Maanpuolustus ei ole pelkkää sotilaallista maanpuolustusta. Suomessa on jo vuosikymmeniä ollut käytössä kokonaismaanpuolustuksen toimintamalli. Kriisitilanteessa myös siviilipalveluksen suorittaneet ja nyt rintamakarkureiksi leimatut reservistä eronneet ovat velvollisia osallistumaan maanpuolustuksellisiin tehtäviin esimerkiksi terveydenhuollossa tai väestönsuojelussa. Nykymaailmassa tällaista siviilikriisinhallintaa vaativat tapahtumat ovat sotilaallista kriisiä selvästi todennäköisempiä. Me suomalaisetkin saimme tästä muistutuksen, kun turvapaikanhakijoiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti vuonna 2015.

Rintamakarkurit-debatista on syytä ottaa opikseen. Ensinnäkin kannattaa pitää mielessään yksi somen kultaisista säännöistä: mieti, ennen kuin julkaiset. Se säästää monelta harmilta. Vieläkin oleellisempaa on muistaa, että asioilla on monta puolta. Maailma ei ole mustavalkoinen. Sotilaallisen maanpuolustuksen tärkeyttä tai maailman parhaaksi kynnysasejärjestelmäksi kutsutun yleisen asevelvollisuutemme merkitystä ei ole syytä kyseenalaistaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö muut tavat kantaa vastuuta maamme turvallisuudesta ja yhteiskuntamme toimivuudesta olisi yhtä tärkeitä. Me suomalaiset olemme yhdessä päättäneet, että siviilipalvelus on yksi näistä tavoista. Ja hyvä niin.

PANU MOILANEN
Keski-Suomen reservipiirien tiedostustoimikunnan puheenjohtaja

Puolustamisen arvoinen Suomi?

(Kirjoitus on julkaistu Keski-Suomen Maanpuolustaja -lehden numerossa 4/2016.)

Alkava vuosi on maamme itsenäisyyden juhlavuosi. Suomea juhlitaan koko vuoden, ja juhlat huipentuvat tulevan vuoden itsenäisyyspäivänä, jolloin on kulunut tasan sata vuotta siitä, kun eduskuntamme hyväksyi itsenäisyysjulistuksen. Juhlaan onkin aihetta, sillä itsenäinen Suomi on menestystarina.

Itsenäisyyden juhlavuoden kynnyksellä Tilastokeskus julkaisi koosteen siitä, missä kaikessa olemme maailman kärjessä: olemme mm. maailman vakain valtio, maailman turvallisin maa, meillä on eniten maailmassa inhimillistä pääomaa ja peruskoulutuksemme on maailman parasta. Meillä on siis paljon syitä olla ylpeitä itsestämme – Suomi kun olemme me kaikki.

Suomi ei ole kuitenkaan pelkkä menestystarina. Sosiaalinen ja alueellinen eriarvoisuus sekä syrjäytyminen ovat viime vuosina lisääntyneet hälyttävästi. Suomalaiselle yhteiskunnalle tyypilliset yhtenäisyys ja keskinäinen luottamus ovat alkaneet murentua, ja yhä useammin suomalaiseen arkeen kuuluvat vastakkainasettelu, ääriajattelu ja jopa vihapuhe. Liian moni suomalainen voi pahoin eikä enää usko tulevaisuuteen.

Suomen menestystarinan perusta, osaaminenkin, on alkanut rapautua ja eriytyä: koululaisten osaamistaso on yhä tiukemmin sidoksissa kotitaustaan ja vanhempien yhteiskunnalliseen asemaan. Koulutetumpi väki muuttaa maaseudulta kasvukeskuksiin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. Kaupunkien sisällä kaupunginosien väliset erot kasvavat. Suomi on jakautumassa kahtia, voittajiin ja häviäjiin, selviäjiin ja syrjäytyjiin.

Suomalaisten maanpuolustustahto on sekin heikentynyt. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan vasta julkistetun tutkimuksen mukaan 71 % suomalaisista katsoo, että Suomen tulee puolustautua aseellisesti, jos maahamme hyökätään. Vuodessa näin ajattelevien määrä on laskenut seitsemän prosenttiyksikköä, ja kaikkein epäilevimmin puolustautumiseen suhtautuvat 25-34-vuotiaat suomalaiset - juuri ne, joiden hartioille usein sovitellaan suurinta vastuuta Suomen tulevaisuudesta.

Risto Sinkon viime vuonna Maanpuolustuskorkeakoulussa tarkastetussa väitöstutkimuksessa taas todettiin, että varusmiesten maanpuolustustahto on heikentynyt tasaisesti vuodesta 2004 alkaen.  Paradoksaalista on, että varusmiehet ovat varusmiespalvelukseen tyytyväisempiä kuin koskaan, mutta keskimäärin maanpuolustustahto laskee varusmiespalveluksen aikana.

Mistä maanpuolustustahdon heikentyminen voisi johtua? Voiko olla niin, että osa meistä suomalaisista kokee, ettei Suomi isänmaana enää olekaan puolustamisen arvoinen? Onko raja selviytymisen ja syrjäytymisen välillä tullut yhä lähemmäksi yhä suuremmalle joukolle ihmisiä? Kokeeko osa suomalaisista, ettei yhteiskuntamme enää tarjoa sellaista turvaa ja vakautta, jonka varaan tulevaisuutensa voisi rakentaa? Vai eivätkö kaikki suomalaiset enää luota kykyymme puolustaa maatamme?

Maailma ja Suomi ovat muuttuneet ratkaisevasti viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Elämme nyt epävarmemmassa ja monimutkaisemmassa maailmassa kuin koskaan ennen. Ei olekaan ihme, että moni tuntee itsensä pieneksi ja jopa pelkää. Tällaisessa tilanteessa vertaisten tuella ja esimerkiksi vapaaehtoisella maanpuolustustyöllä on tärkeä tehtävä: luoda yhteisöllisyyttä ja turvaa.

On tärkeää, että vapaaehtoinen maanpuolustus näkyy jatkossa suomalaisten arjessa vielä aiempaakin enemmän, ja että yhä useampi suomalainen tuntee olevansa tervetullut mukaan toimintaan. Monimutkaistuva maailma vaatii uudenlaista ja yhä monipuolisempaa osaamista myös vapaaehtoisen maanpuolustuksen kentällä. Itsenäisyytemme juhlavuoden teema on ”Yhdessä”. Otetaan se tosissamme. Tehdään yhdessä Suomesta sellainen isänmaa, joka yhä useamman mielestä on puolustamisen arvoinen.

Itselleni puolustamisen arvoinen Suomi on turvallinen, tasa-arvoinen, liberaali ja moni-ilmeinen. Puolustamisen arvoisessa Suomessa saa ja pitää kyseenalaistaa. Puolustamisen arvoisessa Suomessa arvostetaan yksilöiden erilaisia elämän valintoja. Siinä Suomessa, joka minun mielestäni on puolustamisen arvoinen, ei määritellä yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa uskoa, rakastaa, nähdä maailma, elää, vaikuttaa tai ajatella. Puolustamisen arvoisessa Suomessa olemme siis vapaita.
Millainen on Sinun puolustamisen arvoinen Suomesi?

PANU MOILANEN
Kirjoittaja on reservipiirien tiedotustoimikunnan uusi puheenjohtaja

Onko yksilö unohtunut kyberturvallisuudessa?

Artikkeli on julkaistu Sotilasaikakauslehdessä 6-7/2014.

Wlhelmiina Aronsson & Panu Moilanen

Tässä artikkelissa pohditaan yksilön asemaa kybermaailmassa ja sitä, miten yksilön kokemus kyberilmiöistä vaikuttaa hänen toimintaansa osana yhteiskuntaa. Lähtökohtana ajattelulle ovat kyberturvallisuuden ilmiöt ja ennen kaikkea erilaisten teknisten järjestelmien toiminnassa esiintyvät, tahattomat tai tahalliset häiriötilanteet. Artikkelin keskeisiä käsitteitä ovat luottamus ja sosiaalinen pääoma sekä niiden merkitys osana yhteiskunnan toimivuutta. 

Keväällä 2013 Yleisradion MOT-ohjelma kohautti Suomea väittäen, että pahimmassa mahdollisessa tapauksessa koko Suomi olisi mahdollista lamauttaa vain viidessätoista minuutissa: energianhuollon avainkohtiin iskemällä pystyttäisiin pysäyttämään niin julkinen liikenne, veden jakelu kuin tietoliikennekin (MOT 2013).

Ohjelman esittämä skenaario tyrmättiin yleisesti melko pian sen esittämisen jälkeen, vaikka vain runsasta vuotta aiemmin Tapani-myrsky oli sekoittanut täydellisesti satojen tuhansien suomalaisten joulunvieton erityisesti eteläisessä Suomessa: sähkökatkot kestivät pahimmillaan päiviä, ja niiden vaikutukset tuntuivat mm. talojen lämmityksessä, veden jakelussa ja tietoliikenneyhteyksissä. MOT-ohjelman esittämän uhkakuvan sivuuttaminen kuvaa hyvin suomalaisten – niin yksilöiden kuin viranomaistenkin – suhtautumista yhteiskunnan perusrakenteiden kestävyyteen: niiden toimintaan luotetaan lähes sokeasti, koska kokemuksia todellisista, laajoista ja vakavista häiriötilanteista ei juuri ole. Uhkien vähättely voidaan nähdä myös strategiana rauhoitella kansalaisia: varautumisen lähtökohtana on viranomaisten yhteistoiminta, jossa yksilölle on varattu lähinnä passiivisen avun ja tuen vastaanottajan asema. 

Suomalaisessa varautumiskeskustelussa painopiste on perinteisesti ollut ja on edelleenkin käytännössä vain julkisen hallinnon ja muiden organisatoristen  toimijoiden roolin pohtimisessa. Nykyinen yhteiskuntarakenteemme edellyttää kuitenkin selkeästi voimakkaampaa panostusta nimenomaan yksilöiden henkisen kriisinkestävyyden lisäämiseen. Erityisesti tulisi kiinnittää huomiota henkisen kriisinkestävyyden merkitykseen myös suhteellisen lievissä häiriötilanteissa: vaikkei häiriötilanne suoranaisesti uhkaisikaan esimerkiksi suomalaisten henkeä ja terveyttä, voi se hankaloittaa arjen sujumista niin paljon, että huolella, luottamuksen horjumisella ja turhautumisella voi olla varsinaista häiriötilannetta vakavampia seurauksia. Varsinkin pohjoismaisten yhteiskuntien toiminta perustuu niiden toimijoiden väliseen vahvaan luottamukseen, jonka horjuminen saattaa pahimmillaan hyvinkin nopeasti alkaa haitata yhteiskunnan toimintaa.

Haavoittuva verkostoyhteiskunta

Nykyiset länsimaiset yhteiskunnat ovat pitkälle teknistyneitä verkostoyhteiskuntia. Niille on ominaista paitsi yritysten, organisaatioiden ja viranomaisten, niin myös yksittäisten kansalaisten eli yksilöiden verkottuminen ja huomattava riippuvuus erilaisista teknologioista, ennen kaikkea informaatioteknologian sovelluksista ja toimivista tietoliikenneyhteyksistä. Kun länsimaisille yhteiskunnille vielä on ominaista informaation merkitys niiden talousjärjestelmien käytännössä tärkeimpänä tuotannontekijänä, voidaan niihin liittää myös viime vuosina yleiseen käyttöön tullut termi kyber: esimerkiksi Yhdysvaltain puolustusministeriö on määritellyt kybermaailman toisiinsa liittyneistä tietoliikenneverkoista, tietorakenteista ja tiedosta muodostuneeksi informaatioympäristöksi (Department of Defence 2013).

Yhteiskuntamme toiminta perustuu yhä enemmän erikoistumiseen ja verkottumiseen, mikä lisää sen toimijoiden välistä keskinäistä riippuvuutta. Toimintojen automatisointi ja perustuminen informaatioteknologian hyödyntämiseen on myös edennyt niin pitkälle, ettei palaaminen perinteisiin manuaalisiin järjestelyihin ole useimmiten enää mahdollista. Yksilönkin on siis luotettava monimutkaisiin, verkostomaiseen toimintatapaan perustuviin järjestelyihin, vaikkei hänellä olekaan varmaa tietoa niiden tarkasta rakenteesta, häiriönsietokyvystä ja toipumisvalmiudesta. Yksi esimerkki tästä on mm. nykyinen raha- ja pankkijärjestelmä: riippumatta siitä, luottaako yksilö todellisuudessa sen toimivuuteen, hänellä ei ole sille realistisia vaihtoehtoja – jos nyky-yhteiskunnassa haluaa toimia, palkan pitää ohjautua pankkijärjestelmään, jonka kautta käytännössä kaikki rahaliikenne tapahtuu.

Toisaalta myös täysin toimintavarmojen ja turvallisten tietojärjestelmien rakentaminen on sekin mahdotonta. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa jopa yksittäisen järjestelmän toimintahäiriöllä voi olla erittäin laajoja ja ennakoimattomia seurannaisvaikutuksia. Ketju on siis yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki, ja heikoimman lenkin katkeaminen johtuu usein nimenomaan jostain kybermaailman osasen toimintahäiriöstä: esimerkiksi pankkien tietoliikenneyhteyksien häiriöt ovat jo useasti jättäneet suomalaiset odottelemaan palkkaansa tai seisomaan neuvottomina automarketin kassalle viikonlopun ruokaostosten kanssa. Useimmiten tällaiset häiriöt johtuvat puhtaan teknisistä syistä, mutta kybermaailman toimintaa voidaan häiritä myös tarkoituksellisesti. Tällöin voidaan puhua kyberuhista ja erityisestä kyberturvallisuudesta, jolla yleensä viitataan nimenomaan tarkoituksellisilta, pahantahtoisilta kyberhyökkäyksiltä suojautumiseen.

Kyberuhat poikkeavat monessa mielessä perinteisistä sotilaallisista ja muista uhista. Kyberhyökkäysten toteuttamiseen tarvittavat kompetenssit (eli osaaminen ja suorituskyky) ovat suhteellisen helposti ja edullisesti hankittavissa, joten niiden hankkiminen on mahdollista hyvinkin vaatimattomin resurssein varustetuille toimijoille - käytännössä jopa yksi yksittäinen ihminen voi hankkia kyberkiusantekoon sopivia välineitä. Yleensä kyberhyökkäysten takana on kuitenkin ainakin ryhmä yksilöitä, esimerkiksi erilaisia intressi- ja aktivistiryhmiä.

Kun verkottuneessa maailmassa erilaiset intressiryhmät toimivat maantieteellisesti hajallaan mutta teknisesti ja organisatorisesti verkottuneina, ollaan tilanteessa, jossa uhkien hahmottaminen, ennustaminen ja hallinta on aiempaa selvästi vaikeampaa: esimerkiksi Anonymousin kaltaiset hakkeriryhmät toimivat lähes täysin arvaamattomasti – niiden aktivismin ja kiinnostuksen kohteiden ennustaminen on käytännössä mahdotonta, koska aktivismi saattaa kohdistua mm. poliittiseen toimintaan, sananvapauteen tai kyse voi olla selkeästi tietotekniikkarikoksista.

Kybermaailman uhille on luonteenomaista myös se, että ne ovat ainakin useimpien yksilöiden näkökulmasta hyvin abstrakteja. Kun vielä pari-kolmekymmentä vuotta sitten julkisessa keskustelussa oli esillä esimerkiksi ydinsodan tai -onnettomuuden kaltaisia hyvin konkreettisia, fyysisiä uhkia, joihin varautumiseen pystyttiin antamaan ainakin näennäisesti selkeitä ja helppoja ohjeita, niin nykyisin yksilöä ja yhteiskuntaa uhkaavat kyberuhat ovat hyvin erilaisia. Kyse voi olla yksityisyyden menettämisestä, taloudellisesta tappiosta tai vaikkapa disinformaation levittämisestä hakkeroitujen verkkosivustojen kautta. Sirén, Huhtinen ja Toivettula (2011) toteavatkin, että kybermaailma on mahdollisesti muuttanut myös sodan perusolemusta: voitto sodassa voi tarkoittaa myös vastustajan identiteettirakenteiden muuttamista siten, että tarvetta perinteisille kineettisille (fyysisen tuhovoiman käyttöön perustuville) sodille ei välttämättä edes ole. Propaganda ja indoktrinaatio ovat siis verkostoyhteiskunnassa saavuttaneet aivan uuden ulottuvuuden.

Kybermaailman uhkatilanteissa voi olla paitsi vaikeaa ymmärtää, mitä tapahtuu ja miksi, niin myös jopa huomata joutuneensa kybermaailman uhan kohteeksi. Monet kybermaailman uhista vaikuttavatkin yksilöihin salakavalasti ja huomaamatta: ne luovat epävarmuutta ja nakertavat yhteiskunnan toimijoiden välistä tai vaikkapa erilaisiin arjen palveluihin kohdistuvaa luottamusta. 

Luottamus on yhteiskunnan perusta

Pohjoismaisten yhteiskuntien toimivuus perustuu merkittävässä määrin luottamukseen, ja niistä puhutaankin korkean luottamuksen yhteiskuntina (”high-trust society”). Esimerkiksi toukokuussa 2013 kerättyyn aineistoon perustuvan Eurobarometri 79:n mukaan selvästi yli puolet suomalaisista luottaa julkiseen hallintoon, viranomaisiin ja niiden toimintakykyyn, kun Euroopan unionin maissa keskimäärin vain noin neljännes kansalaisista on yhtä luottavaisia. Pohjoismaissa ja Suomessa luotetaan keskivertoeurooppalaisia enemmän myös mediaan ja yrityksiin. (Eurobarometri 2013.) 

Paitsi, että luottamus on keskeinen tekijä yhteiskunnan toimivuudelle normaalitilanteessa, sen merkitys on erityisen suuri kriisitilanteissa ja niistä selviämisessä. Kriisitilanteet voivat itse asiassa jopa lisätä yksilöiden luottamusta ja yhteiskunnan sisäistä koheesiota, jos kansalaisyhteiskunta ja sen luottamusverkostot ovat riittävän vahvoja ja eri  toimijat onnistuvat toiminnassaan niin kriisin akuutissa kuin pitkän aikavälinkin hoidossa. (Wollebæk, Enjolras, Steen-Johnsen & Ødegård 2012.)

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä laajasta, yksilöiden arkeen vaikuttaneesta kyberoperaatiosta on Virossa vuonna 2007 Pronssisoturi-patsaskiistaan liittyen toteutettu kyberhyökkäysten sarja,  jossa kohteena olivat niin julkisen hallinnon kuin joidenkin yritystenkin verkkopalvelut. Vaikkei palvelunestohyökkäyksillä, tietoturva-aukkojen hyödyntämisellä ja verkkosivujen sotkemisella onnistuttukaan aiheuttamaan kovin merkittävää todellista vahinkoa tai juurikaan häiritsemään virolaisten arjen sujumista, onnistuttiin hyökkäyksellä horjuttamaan paitsi virolaisten niin myös lähialueilla tilannetta seuranneiden luottamusta modernin tietoyhteiskunnan toimintakykyyn ja häiriönsietoon. Epätietoisuutta lisäsi myös se, että tapahtumasarja oli hyvin epämääräinen: niin tekijät, kohteet kuin vaikutuksetkin olivat vaikeasti hahmotettavissa. 

Mistä luottamuksessa sitten on kysymys? Luottamusta on eri tieteenaloilla määritelty monin tavoin: esim. psykologiassa luottamus liitetään tyypillisesti yksilöön, sosiologiassa yhteisöön ja taloustieteessä osaksi taloudellista valintaa (Lewicki & Bunker 1995, McKnightin ja Chervanyn 2002, s. 37 mukaan). Kuten Quandt (2012) kuitenkin toteaa, ollaan luottamuksen perusolemuksesta suhteellisen yksimielisiä: luottamusta tarvitaan, jos jonkin yhteisön toimijat eivät voi tai halua kontrolloida toisten toimijoiden toimintaa, vaan odottavat näiden toimivan tietyllä, yleisesti hyväksyttävällä tavalla. Luottamus on siis positiivisia odotuksia. Esimerkiksi pohjoismaisissa yhteiskunnissa tämä tarkoittaa tyypillisesti oikeudenmukaisuutta, tasapuolisuutta ja rehellisyyttä – siis luotettavuutta, joka luo yhteiskuntaan turvallisuutta.

Luottamus on siis yhteiskunnan toiminnalle välttämätöntä. Yhteiskunnat ovat monimutkaisia sosiaalisia järjestelmiä, joille on ominaista erilaisten tapahtumien samanaikaisuus. Monimutkaisuutta lisää nykyisten länsimaisten yhteiskuntien perusolemus: kyse on verkottuneista yhteiskunnista paitsi teknisesti, myös sosiaalisesti. Yhteiskunnan kaltaisen monimutkaisen järjestelmän täydellinen kontrollointi on mahdotonta. Tästä johtuen on tarpeen pystyä ennakoimaan erilaisten tapahtumien ja toimintamallien vaikutuksia ja seurauksia siten, että niin yksilöt kuin heidän muodostamansa verkostotkin pystyvät reagoimaan niihin rationaalisella ja tehokkaalla tavalla.

Luottamus on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttanut muotoaan nopeasti. Giddens (Giddens & Sutton 2009, s. 100) toteaakin, että kun luottamus aiemmin kohdistui tyypillisesti toisiin ihmisiin ja perustui paikallisiin yhteisöihin, niin nykyisin luottamuksen kohteena ovat yhä useammin hyvinkin abstraktit järjestelmät, jotka muodostuvat usein paitsi meille täysin vieraista yksilöistä, niin myös erilaisista muista toimijoista, esimerkiksi yrityksistä ja viranomaisista. Osa näitä abstrakteja järjestelmiä on myös yhteiskunnan hyödyntämä teknologia: siis esimerkiksi informaatioteknologia ja tietoliikenneverkot. Putnam (2000, s. 136) puhuu abstrakteihin järjestelmiin kohdistuvasta luottamuksesta ohuena luottamuksena (thin trust), joka perustuu ennen kaikkea yhteisön normeihin ja yhteyksiin. Yksilöiden välisestä, säännöllisiin ja kiinteisiin henkilökohtaisiin suhteisiin perustuvasta luottamuksesta, joka muodostaa yksilöiden välisen luottamusverkoston, puhutaan taas vahvana luottamuksena (thick trust) (mt.).

Sosiaalinen pääoma 

Luottamukseen yhteiskunnassa liittyy myös ns. sosiaalisen pääoman käsite, jonka ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu (1986, s. 247) on määritellyt yhteisön sisäiseksi kyvyksi toimia keskenään. Putnam (mt.) taas on ollut yksi sosiaalisen pääoman merkityksen aktiivisimpia puolestapuhujia: hänen mukaansa kansalaisaktiivisuuteen kannustava kulttuuri on keskeinen kansalaisten ja demokratian välisen yhteyden rakentaja. 

Esimerkiksi Edward Snowdenin paljastukset Yhdysvaltain tiedustelukoneiston harjoittamasta laajasta urkinnasta ovat omiaan horjuttamaan yksilöiden abstrakteja järjestelmiä kohtaan tuntemaa luottamusta ja samalla rapauttamaan sosiaalista pääomaa. Esimerkki vakuuttaa kuulijan: kun aiemmin on vain aavisteltu että verkkoviestintää urkitaan, niin Snowdenin paljastukset ovat osoittaneet, että näin todellakin on. Poikkeuksellisen huolestuttavaa kansalaisten näkökulmasta on se, että urkkijana on toiminut viranomainen – joskin ulkomainen sellainen, joka on vielä loukannut yhtä länsimaisten demokratioiden keskeisistä perusoikeuksista, oikeutta yksityisyyteen ja luottamukselliseen viestintään. 

Snowdenin ja osittain myös Wikileaksin paljastukset siitä, millä tavalla ennen kaikkea Yhdysvaltain viranomaiset ovat toimineet kybermaailmassa, ovat kylväneet yksilöiden mieleen epäilyksen siemenen. Jos verkkoviestintää pystytään käytännössä rajoituksetta urkkimaan, niin mikä estää sen manipuloinnin? Jos yhden länsimaisen demokratian viranomaiset harjoittavat laajamittaista urkintaa, joka kohdistuu myös yksilöiden viestintään vaikkapa vain kollektiivisella verkostojen tasolla, niin mikä takaa, etteivät muiden maiden viranomaiset – tai muut, opportunistisesti toimivat tahot – toimi samalla tavalla? Kybermaailman viestinnän ja muun toiminnan haavoittuvuuden paljastuminen on luonut luottamuksen vähenemisen kehän: jos tämä oli mahdollista, niin varmasti myös tuo on mahdollista. Tämä taas saattaa nopeastikin syödä yhteiskunnan toimivuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää sosiaalista pääomaa.

Yksilö ja kyberturvallisuus

Yhteiskunnan toiminnan turvallisuusstrategiassa (2010) sosiaalisen pääomaan viitataan sosiaalisen eheyden käsitteellä, jonka tiedotuksen, opetuksen, kulttuuritoiminnan, hengellisen toiminnan ja turvallisuutta tukevan vapaaehtoistoiminnan ohella todetaan olevan keskeinen tekijä kansakunnan henkisen kriisinkestävyyden varmistamisessa. Henkisellä kriisinkestävyydellä strategiassa tarkoitetaan ”kansakunnan kykyä kestää erilaisten turvallisuustilanteiden aiheuttamat henkiset paineet ja selviytyä niiden vaikutuksilta”, ja sen toivotaan ilmenevän ”kansallisena tahtona toimia valtiollisen itsenäisyyden sekä kansalaisten elinmahdollisuuksien ja turvallisuuden ylläpitämiseksi ankarimmissakin poikkeusoloissa”. 

Yhteiskunnan turvallisuusstrategiasta jää kuva, että yksilöiden henkisellä kriisinkestävyydellä on merkitystä lähinnä perinteisen uhkamallin – siis esimerkiksi laajamittaisen sotilaallisen konfliktin – mukaisissa ääritilanteissa. Kuten kuitenkin jo aiemmin totesimme, henkinen kriisinkestävyys voi nykyisin joutua koetukselle myös paljon pienemmissä häiriötilanteissa, esimerkiksi tietoliikenteen häiriöissä, jotka voivat nopeasti aiheuttaa vakavia häiriöitä arjen sujumiseen, taloudelliseen ja muuhun toimintaan ja jopa yksilöiden turvallisuuteen esimerkiksi erilaisten hätäyhteyksien katketessa.

Suomen kyberturvallisuusstrategiassa (2013) kybermaailma esitetään kerroksittaisena kokonaisuutena. Kybermaailman keskiössä on yksilö, johon erilaiset kyberuhat – kyberaktivismi, -rikollisuus, -vakoilu, -terrorismi ja –operaatiot – kohdistuvat. Yksilöä ympäröivät yhteiskunta ja globaali kybertoimintaympäristö. Vaikka uhkamallissa yksilöllä onkin keskeinen rooli uhkien kohteena, jää hän varsinaisessa kyberturvallisuusstrategiassa sivustakatsojan ja passiivisen avuntarvitsijan rooliin: esimerkiksi kyberturvallisuuden johtamisesta ja kansallisesta koordinaatiosta puhuttaessa huomio on vain siinä, miten julkinen valta ja muut organisatoriset toimijat voivat varautua erilaisiin kyberuhkiin ja suojautua niiltä. Siitä, mikä yksilön – uhkien keskeisen kohteen – rooli kyberuhkiin varautumisessa on, ei mainita mitään.

Konkretiaa varautumiseen

Pystyviä varautumisen toimijoita Suomessa toki on. Vuodesta 1993 toimineen Huoltovarmuuskeskuksen toimialaan kuuluu myös yhteiskunnan toimivuuden kannalta keskeisten teknisten järjestelmien toiminnan takaaminen, ja Viestintävirastossa toimivan kansallisen tietoturvaviranomaisen (CERT-FI) tehtävänä on tietoturvaloukkausten ennaltaehkäisy, havainnointi, ratkaisu sekä tietoturvauhkista tiedottaminen. Kansallisen tietoturvaviranomaisen tehtävät yhdistyivät vuoden 2014 alusta osaksi Kyberturvallisuuskeskusta, jonka tehtävänä on kerätä tietoa kybertapahtumista ja välittää sitä eri toimijoille yhdistetyn kyberturvallisuuden tilannekuvan tuottamiseksi ja ylläpitämiseksi. Tietoteknisen huoltovarmuuden kannalta keskeiset toimijat ovat myös harjoitelleet keskenään esimerkiksi Puolustusvoimien johtamassa kansallisessa kyberturvallisuusharjoituksessa.

Yksilö tulisi nostaa keskeiseen asemaan myös kyberturvallisuuteen liittyvässä todellisessa toiminnassa. Kansalaisille tulisi avoimesti kertoa nykyisen verkottuneen tietoyhteiskunnan tarjoamien mahdollisuuksien ohella myös siihen liittyvistä vakavista ja vaikeasti hahmotettavista uhista, jotka yhä useammin kohdistuvat nimenomaan yksilöön. Jos yksilöt olisivat tietoisempia näistä uhista ja he olisivat ehkä jopa pohtineet niihin liittyviä selviytymisstrategioitaan, olisi koko yhteiskunnan kyky varautua kybermaailman uhkiin selvästi parempi kuin nykyisessä tilanteessa, jossa monilla organisaatioilla kyllä on olemassa toipumissuunnitelmia, mutta jossa yksilöt ja heidän mahdollisesti kohtaamansa arkiset ongelmat on lähes kokonaan unohdettu – mm. yksilöille suunnattu selkeä kyberturvallisuusohjeistus puuttuu vielä kokonaan.

Kyberturvallisuusstrategian seitsemännen strategisen linjauksen – kaikkien yhteiskunnan toimijoiden kyberosaamisen ja –ymmärryksen parantamisen – ympäripyöreistä toteamuksista tulisi mahdollisimman pian päästä konkreettiseen käytännön toimintaan myös yksilöiden tasolla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että suomalaiset saadaan havaitsemaan oma riippuvuutensa verkottuneesta informaatioteknologiasta ja ymmärtämään, että mediassa jatkuvasti esillä oleva kyberturvallisuus koskee myös heitä. Kybermaailman häiriöihin varautumiseen voidaan esimerkiksi tuottaa samankaltaisia ohjeita kuin mitä tällä hetkellä on olemassa mm. pitkien sähkökatkojen varalta. Julkisen hallinnon fyysistä palveluverkkoa karsittaessa ja siirrettäessä palveluita verkkoon tulee paitsi laatia selkeät käytännöt sille, miten julkinen palvelu toteutetaan tilanteessa, jossa tietoverkkojen käytettävyys on heikentynyt niin myös kertoa näistä suunnitelmista hyvissä ajoin yksilöille, jotka ääritilanteessa joutuvat näitä vaihtoehtoisia palveluverkkoja hyödyntämään. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin ylläpitää jatkuvaa julkista keskustelua, jonka avulla kyberturvallisuudesta ja varautumisesta kyberuhkiin tulee luonteva osa arkea.

Kansalaisten henkinen ja muu kriisinkestävyys kyberuhkien varalle tulee rakentaa jo ennen uhkien toteutumista, koska uhkien toteuduttua ei ole oikeastaan juuri mitään tehtävissä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että uhkia vähätellään kansalaisten rauhoittamiseksi. Se ei ole oikea strategia, sillä uhat ovat todellisia, ja toteutuessaan ne vaikuttavat voimakkaasti myös yksilöiden elämään ja arjen sujumiseen. Vähättelyn seurauksena yksilöiden todellinen henkilökohtainen kriisinkestävyys kyberuhkia vastaan on todellisuudessa melko huono, mikä vaikeuttaa mahdollisesti toteutuvan uhkatilanteen hallintaa ja siitä toipumista.

 

LÄHTEET

• Bourdieu, P. 1986 The forms of capital. Teoksessa John G. Richardson (toim.) Handbook of Theory and Research for the Sociology of Education. New York : Greenwood. ss. 241-258.
• Department of Defence 2013. Dictionary of Military and Associated Terms. 8 November 2010 – As Amended Through 15 October 2013. Washington : Department of Defence. Saatavilla verkossa: http://www.dtic.mil/doctrine/new_pubs/jp1_02.pdf.
• Eurobarometri 2013. Euroopan parlamentin Eurobarometri tutkimus 79 – Vuosi ennen vuoden 2014 eurovaaleja. Bryssel : Euroopan Parlamentti, Viestinnän pääosasto, Yleisen mielipiteen seurantayksikkö.
• Giddens, A. & Sutton, P. W. 2009. Sociology. Cambridge : Polity.
• Lewicki, R. J., & Bunker, B. B. 1995. Trust in Relationships: A Model of Trust Development and Decline. Conflict, Cooperation and Justice. ss. 133–173.
• McKnight & Chervany. 2002. What Trust Means in E-Commerce Customer Relationships: An Interdisciplinary Conceptual Typology. International Journal of Electronic Commerce, Vol. 6, No. 2. ss. 35–59. http://dl.acm.org/citation.cfm?id=1286980.
• Putnam, R. D. 2000. Bowling alone : the collapse and revival of American community. New York : Simon & Schuster.
• Quandt, T. 2012. What's left of trust in a network society? An evolutionary model and critical discussion of trust and societal communication. European Journal of Communication 27:1. ss. 7-21. http://dx.doi.org/10.1177/0267323111434452.
• Sirén, T., Huhtinen, A-M. & Toivettula, M. 2011. Informaatiosodankäynnistä kokonaisvaltaiseen strategiseen kommunikaatioon. Teoksessa Torsti Sirén (toim.) Strateginen kommunikaatio ja informaatio-operaatiot 2030. Helsinki : Maanpuolustuskorkeakoulu. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-2254-5.
• Suomen kyberturvallisuusstrategia 2013. Valtioneuvoston periaatepäätös 24.1.2013. Helsinki : Turvallisuuskomitean sihteeristö.
• Wollebæk, D., Enjolras, B., Steen-Johnsen, K. & Ødegård, G. 2012. After Utøya : How a High-Trust Society Reacts to Terror – Trust and Civic Engagement in the Aftermath of July 22. Political Science & Politics. Vol. 45, Issue 1 (January 2012). ss. 32-37. http://dx.doi.org/10.1017/S1049096511001806
• Yhteiskunnan toiminnan turvallisuusstrategia 2010. Valtioneuvoston periaatepäätös 16.12.2010. Helsinki : Valtioneuvoston kanslia

Televisio-ohjelmat

• MOT : Suomi polvilleen 15 minuutissa. Suomi 2013. Yleisradio. Toim. Hannu Sokala. Esitetty 13.3.2013. Yle TV 1. 

Armeijaan tulisi mennä vasta opintojen jälkeen

Tommi Hermunen kertoi kolumnissaan (HS Torstai 22.8.) kokemuksiaan armeijasta ja siellä kohtaamistaan johtajista. Kirjoitus herättää paitsi pohtimaan armeijan johtajakoulutuksen nykytilaa, niin myös miettimään nykyisen varusmiespalveluksen järkevyyttä.

Maamme turvallisuusuhat ovat parissa vuosikymmenessä muuttuneet merkittävästi. Sotilaallisen konfliktin mahdollisuus on vähentynyt, ja yhteiskuntaa uhkaavat ennen kaikkea ”tekniseen huoltovarmuuteen” liittyvät tekijät, mm. tietojärjestelmien toimintaan, sähkönsaantiin ja viestintään liittyvät ongelmat.

Näihin uhkiin vastaamisessa tarvitaan osaamista, jota voi hankkia esimerkiksi korkeakouluista. Olisi varmasti sekä yleinen että varusmiespalvelusta suorittavien etu, että yhä useampi suorittaisi varusmiespalveluksen opintojensa jälkeen, valmiina asiantuntijana. Nykyinen varusmiespalvelus ei kuitenkaan juuri mahdollista tätä.

Varusmiespalvelus ei ole alkuvaiheessa millään tavalla eriytettävissä, vaan tohtoroitunut 28-vuotias perheenisä saattaa löytää itsensä sulkeisista samana vuonna ylioppilaaksi kirjoittaneiden pojankoltiaisten kanssa häntä itseään kymmenen vuotta nuoremman alikersantin ottaessa kaiken ilon irti kulmarautojen tuomasta hetken huumasta.

Varusmiespalveluksen ja siviiliopintojen nykyistä parempi integroiminen on nykytilanteessa välttämätöntä. Kyse voi olla toisaalta koulutussisältöjen yhteensovittamisesta, toisaalta taas sellaisista hallinnollisista ratkaisuista, joilla puolin ja toisin tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin kumppanin antaman koulutuksen arvo.

Yksi mahdollisuus olisi se, että asevelvollisuuden voisi suorittaa suorittamalla korkeakoulututkinnon soveliaalla alalla ja tarvittaessa täydentämällä osaamistaan sotilaallisella peruskoulutuksella, jollainen on otettu käyttöön mm. Ruotsissa yleisen asevelvollisuuden käytännössä lakattua. Tällainen sotilaallinen peruskoulutus voitaisiin suunnitella perinteistä varusmiespalvelusta yksilöllisemmin vastaamaan sen suorittajien siviilikoulutusta esim. joukkoyksikkötasolla.