Valitaanko tänään taas 200 lammasta?

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen muistuttaa tämän päivän lehdessä julkaistussa kolumnissaan meitä suomalaisia siitä, ettei kansanvalta ole itsestäänselvyys. Suomalaisen kansanvallan historia onkin kunniakas ja komea: vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa Suomessa siirryttiin Euroopan vanhanaikaisimmista säätyvaltiopäivistä aikansa uudenaikaisimpaan, yksikamariseen kansanedustuslaitokseen, ja samassa yhteydessä myös naisille annettiin samat poliittiset oikeudet kuin miehille - ensimmäisenä valtiona Euroopassa. Sotien aikana Suomi oli sotaa käyvistä maista yksi harvoista, jossa parlamentin toiminta jatkui lähes normaalina koko sodan ajan, ja jossa hallinto muutenkin järjestettiin samanlaisena demokratiana kuin ennen sotia.

Suomalaiset ovat tottuneet luottamaan hallintojärjestelmänsä, virkamieskunnan ja hyvin pitkälle myös poliitikkojen toimivan kansan edun mukaisesti, läpinäkyvästi ja moraalisesti kestävästi. Suomen historian perusteella tuolle luottamukselle onkin hyvät perusteet: tilanne on käytännössä ollut aina tämä. Onko tuosta luottamuksesta kuitenkin kehittynyt sinisilmäisyyttä? Käytetäänkö kansan luottamusta vallankäyttäjiin ja -käyttöön jo hyväksi?

Lobbaaminen kuuluu politiikan tekoon ja lainsäädäntötyöhön. Suomessa lobbarit - käytännössä siis erilaiset etujärjestöt - ovat onnistuneet toiminnassaan jopa yli odotusten: maassamme on 2000-luvulla toteutunut lainsäädäntöhankkeita, joiden sisältö ei kestä tarkempaa tarkastelua esimerkiksi demokraattisten perusoikeuksien näkökulmasta, mutta jotka siitä huolimatta on runnottu läpi. Lisäksi valmisteilla on ainakin yksi suuri kokonaisuudistus, jonka valmistelussa on havaittavissa vastaavia piirteitä.

Suomen tekijänoikeuslaki harmonisoitiin Europaan unionin lainsäädännön mukaiseksi tekijänoikeuslain uudistuksessa 2004. Tässä "Lex Karpelana" tunnetussa lakiuudistuksessa suomalaiset olivat jälleen paavillisempia kuin paavi itse: ilmeisesti mikään muu EU-maa ei ole implementoinut tekijänoikeusdirektiiviä yhtä tunnontarkasti kuin suomalaiset. Lakiuudistuksessa tehtiin rangaistavaksi mm. luvaton tiedostojenjakelu ja laittoman aineiston lataaminen Internetistä (kokonaisuudessaan siis ns. warettaminen), minkä lisäksi kiellettiin piraattikopioiden maahantuonti ja tehokkaan kopiosuojauksen purkaminen tekijänoikeudellisesti suojatun teoksen kopiointia varten.

Eniten tekijänoikeuslain uudistuksessa puhutti kuitenkin sen 50. pykälässä oleva kielto kopiosuojausten kiertoon tarkoitettujen tuotteiden ja palveluiden levittämisestä. Lain perusteluissa mainitaan, että myös kiertämisohjeiden tarjoaminen organisoidun tai kaupallisen palvelun puitteissa voi olla laissa mainittua teknisen toimenpiteen kiertämiskeinon levittämistä. Tätä on yleisesti pidetty demokraattisiin perusoikeuksiin kuuluvan sananvapauden rajoittamisena. Lain sisällön syvintä olemusta yritettiin selvittää ns. organisoitu keskustelu -hankkeella, mutta koska korkein oikeus ei antanut valituslupaa hovioikeuden langettavasta tuomiosta (käräjäoikeuden tuomi oli vapauttava), ei lopullista tulkintaa siitä, saako Suomessa keskustella em. asioista, ole vieläkään olemassa. Perusoikeusmyönteisesti ajatellen asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää, mutta jostain syystä perusoikeudet voidaan tässä tapauksessa väliaikaisesti unohtaa.

Vastaavalla tavalla perusoikeudet on voitu unohtaa ns. Lex Nokiana tunnetussa sähköisen viestinnän tietosuojalain uudistuksessa, joka tuli voimaan 1.6.2009. Uudistuksessa ns. yhteisötilaajille annettiin oikeus käsitellä sähköisen viestinnän tunnistamistietoja, jos epäillään yrityssalaisuuksien paljastumista. Yhteisötilaajien automaattinen tarkkailu ei edellytä edes epäilyä, että yrityssalaisuuksia olisi vuodettu - työnantajalla on siis suuremmat oikeudet kuin esimerkiksi poliisilla, joka ei pääse käsiksi vastaaviin tunnistamistietoihin, jos vain epäilee yrityssalaisuuden rikkomista.

Lex Nokia on saanut pilkkanimensä siitä, että Helsingin Sanomat kertoi helmikuussa 2009 Nokian uhanneen, että yhtiö lähtee Suomesta, jos lakia ei muuteta. Nokian mukaan tämä ei pidä paikkaansa, vaikka HS kertoi tietojensa perustuvan kymmenien lain valmistelussa mukana olleiden haastatteluihin.

Uusin yritys perusoikeuksien suhteen kyseenalaisella lainsäädäntöhankkeiden sektorilla on meneillään oleva esitutkinta- ja pakkokeinolakien sekä poliisilain uudistus. Jo nykyisellään Suomen pakkokeinolaki on eurooppalaisia vastineitaan selvästi löysempi: esimerkiksi kotietsintä ei Suomessa toisin kuin muissa eurooppalaisissa demokratioissa edellytä tuomioistuimen poliisille antamaa kotietsintälupaa, vaan poliisi päättää itse kotietsintöjen suorittamisesta. Pakkokeinolain uudistuksessa poliisin valtuuksia ollaan laajentamassa lisää nimenomaan teknologisen valvonnan osalta: esityksen mukaan poliisi saisi mm. tutkintoihin liittyen tehdä verkon kautta tietomurtoja ja asentaa epäiltyjen tietokoneiseen vakoiluohjelmia. Poliisille annettaisiin käytännössä oikeus vakoilla näppäimistön painalluksia reaaliajassa ja lukea tietokoneelle tallennettuja tiedostoja, esimerkiksi asiakirjoja ja valokuvia. Muutoksen tarpeelle ei ole esitetty selkeitä perusteluja, ja sitä pidetäänkin yleisesti vakavana yrityksen loukata kansalaisten yksityisyyden suojaa.

Miten tällaiset lakiesitykset sitten syntyvät ja menevät läpi? Kuten totesin, esitysten synnyn taustalla ovat varmasti eri etujärjestöjen ja yritysten lobbarit, jotka aivan laillisesti pyrkivät vaikuttamaan lainsäätäjiin siten, että niiden toiminta olisi mahdollisimman helppoa. Syylliset näiden aivopierujen läpimenoon taas löytyvät Arkadianmäeltä, niiltä kahdeltasadalta kansanedustajille varatuilta tuoleilta. Kansanedustajuus on nykyään vaikea tehtävä: käsiteltävät asiat ovat usein niin monimutkaisia, että tehtävien päätösten sisällön ymmärtäminen vaatisi erikoisasiantuntijuutta useammaltakin alalta. Kun kansanedustajat nimensä mukaisesti edustavat kansaa, on koolla melko sekalainen seurakunta: joillain kansanedustajista on hyvinkin syvällistä asiantuntemusta, mutta yleensä vain melko suppealta alalta, ja jotkut kansanedustajista taas toimivat tehtävässään enemmän maalaisjärjellä ja mututuntumalla, ilman laajaa formaalia osaamista tai koulutusta. Asioihin perehtyminen vaatisi taas aikaa ja vaivaa - esimerkiksi esitutkinta- ja pakkokeino- sekä poliisilakien uudistusehdotus on tuhatsivuinen asiakirja - jolloin kansanedustajan houkutus äänestää niin kuin eduskuntaryhmä käskee, on melkoinen.

Mielestäni paras ratkaisu tilanteeseen olisi se, että kansanedustajat alkaisivat päätöksenteossaan oikeasti kuunnella kansaa. Kaikkiin em. lakiesityksiin liittyen on mm. erilaisissa kansalaisjärjestöissä tehty valtavasti työtä, ja esitysten sisällön ongelmista on saavutettu myös melko laaja konsensus. Tästä huolimatta esim. Lex Karpela ja Lex Nokia hyväksyttiin sellaisenaan - hallituspuolueiden kansanedustajien äänillä ryhmäpäätösten mukaisesti. Toivottavasti tämän päivän eduskuntavaaleissa onnistutaan valitsemaan Arkadianmäelle luku- ja ajattelutaitoisia, itsenäisiä kansanedustajia, jotka uskaltavat tehdä päätöksensä sen mukaan, mikä heidän oma käsityksensä asiasta on - huolellisen paneutumisen jälkeen. Ryhmäpäätösten taluttamina kiltisti vaikka teuraalle tepsuttavien kansanedustajien palkkaa nauttivien lampaiden ajan pitäisi olla ohi.

Yliopisto kiihkeällä kuusikymmentäluvulla - edelleen?

Suomalaiset yliopistot ovat jumittuneet menneisyyteen. Kaikkein huolestuttavinta on, että ne ovat tukevasti menneisyydessä myös opiskelun ja työnteon alueilla. Vaikka suomalainen opettajankoulutus ja sen tuloksena suomalainen koulu ovat maailmankuuluja, opetetaan ja opitaan yliopistoissa hyvin pitkälle samalla tavalla kuin kuusikymmentäluvulla - kynä, kirjoituskone ja kalkkeeripaperi vain ovat korvautuneet läppärillä ja tulostimella.

Edellä oleva kuulostaa varmasti omituiselta. Myönnän, että toteamukseni saattaa olla hieman provokatorinen, ehkä hieman kärjistettykin, mutta siinä on totta ainakin toinen puoli - ehkä enemmänkin. Yliopisto-opetuksen kulmakivi on edelleen luento - näennäisesti oppineen ihmisen pitämä monologi, jota opiskelijat paremmalla tai huonommalla menestyksellä raahautuvat kuuntelemaan tiettyyn aikaan ja tiettyyn paikkaan. Kun monologien sarja on jälleen yhden vuoden osalta saatu päätökseen, opiskelijat oksentavat monologeista ammentamansa tiedon paperille (niin, paperille) tiettyyn aikaan, tietyssä paikassa. Ei kuulosta kovin modernilta.

Suurin este yliopisto-opetuksen muutokselle on koko Suomen yleisin lintu, muutosvastarinta, jonka luonteenomainen rääkäisy “Eikä!” torpedoi yleensä lähes kaikki hyvät kehityshankkeet. En väitä, että olisin tässä asiassa mitenkään erityisen edistyksellinen. Olen monesti perustellut perinteisten luentojen tarpeellisuutta korostaen, kuinka luennon on oikeasti tarkoitus olla vuorovaikutteinen ja luoda yhteyksiä sille osallistuvien välille. Toisaalta voin ihan avoimesti myöntää, että olen toisaalta jättänyt sanomatta sen, etten oikeastaan viitsisi miettiä, miten luennon voisi toteuttaa jotenkin muuten, sillä sehän vaatisi lähtökohtaisesti minulta lisää työtä ja siirtymistä oman mukavuusalueen ulkopuolelle - ensimmäinen epämukavuustekijä on jo se, että en halua kuulla tai varsinkaan nähdä itseäni minkään valtakunnan luentotaltioinnissa.

Olen kuitenkin viime aikoina miettinyt tapaamme toimia monessakin mielessä. Yksi mietinnän katalysaattoreista oli maaliskuun lopussa Jyväskylän yliopistossa järjestetty lehtorifoorumi, jossa Helsingin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka kertoi tulevaisuuden oppimisen visioista. Longan esityksestä minulle jäi mieleeni erityisesti se viesti, jonka toki olin kuullut aiemminkin, ja jota itse asiassa olin jo moneen kertaan käsitellyt omassakin opetuksessani: nyt yliopistoissa opiskelevat sukupolvet - joita usein kutsutaan diginatiiveiksi - hahmottavat ajan, tilan ja työskentelyn niin eri tavalla, ettei heidän opiskelutarpeisiinsa enää kerta kaikkiaan voida kovin kauaa vastata nykyisenkaltaisilla opetusjärjestelyillä.

Toinen katalysaattori oli se, kun luin Microsoftin Suomen yksikön siirtymisestä tekemään läsnätyötä. Läsnätyö on perinteisen etätyön sukulainen kuitenkin sillä erotuksella, että läsnätyössä tunnustetaan se tosiasia, että nykyteknologia mahdollistaa ihmisen läsnäolon työyhteisössä ainakin paikasta, mutta usein myös ajasta riippumatta. Microsoftilla läsnätyön ajatusta on toteutettu siten, että paitsi, että ihmisiä kannustetaan tekemään työtä siellä ja silloin, kuin hyvältä tuntuu (siis esimerkiksi mökillä, kahvilassa tai Karibialla), niin myös yrityksen toimitilat on suunniteltu uudelleen: kenelläkään ei ole enää omaa työhuonetta, vaan työhuoneiden sijasta Microsoftin Keilarannan toimisto koostuu erilaisista maailmoista, joissa töitä tehdään: tarjolla on bistroa, beachia, kirjastoa, kotia, luontoa... Ainakin ensimmäisten kokemusten ja selvitysten mukaan microsoftilaiset ovat uuteen työn tekemisen tapaan erittäin tyytyväisiä.

Microsoftin läsnätyö tiivistettynä videoksi.

Kun uusia oppimisen visioita ja vaikkapa Microsoftin läsnätyökonseptia miettii yhdessä ja vertaa sitä suomalaisten yliopistojen todellisuuteen, jossa yliopistot fyysisesti koostuvat luentosaleista, sadoista työhuoneista ja ainakin meillä myös aika prameista, mutta sinällään täysin tarpeettomista marmori- ja graniittiauloista, ei voi kuin ihmetellä, kuinka pahasti olemme jääneet junasta. Esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa ei ole opiskelijoiden ryhmätyöskentelyyn kunnon tiloja, yliopiston tarjoama IT-infrastruktuuri heijastelee vielä 1900-luvun lopun käsitystä tietotyöstä ja opetuksessakin mennään melko lailla samoilla kaavoilla (ja pahimmissa tapauksissa myös kalvoilla) kuin kiihkeällä kuusikymmentäluvulla. En uskalla edes kuvitella, millainen meteli meillä nousisi, jos laitoksen henkilökunnan työhuoneet päätettäisiin korvata erilaisilla maailmoilla. Minkä pitäisi muuttua, että yliopisto-opiskelu ja -työ alkaisivat nekin muuttua?

Microsoftin läsnätyöajattelun "manifesti".
Yksi suomalaisista edelläkävijöistä: Haaga-Helian ja Laurean Porvoon kampus.

Homoista, natseista, kirkosta ja hyvän tekemisestä

Suomessa on viime kuukausien aikana keskusteltu jälleen vilkkaahkosti homoseksuaalisuudesta. Keskustelu lähti liikkeelle lokakuussa lähetetystä, pari viikkoa sitten vuoden journalistisena tekona palkitusta Ajankohtaisen kakkosen homoillasta, jossa mm. Päivi Räsänen toisti jo moneen kertaan kuultuja, fundamentalistisuskonnollisia näkemyksiään homoseksuaalisuudesta. Lähestyvät eduskuntavaalit pitivät homokeskustelua kytemässä, mutta ilmiliekkeihin se leimahti jälleen maaliskuussa muutamien evankelisluterilaisen kirkon herätysliikkeiden käynnistämän Älä alistu! –kampanjan seurauksena. Kampanjan perusviesti oli se, että jos nyt vaikka sattuisi tuntumaankin siltä, että oma sukupuoli kiinnostaa vastakkaista sukupuolta enemmän, niin ei toki pidä alistua, vaan tarttua Raamattuun ja etsiä sieltä ratkaisu tilanteeseen – hieman odottamalla saattaa tapahtua vaikka ihme-eheytyminen.

Suomalaisten reaktio sekä Ajankohtaisen kakkosen homoiltaan että herätysliikkeiden kampanjaan oli eroaalto pääasiassa evankelisluterilaisesta kirkosta. Eroaallosta uutisoitiin ulkomaita myöten, ja kotimaassakin siitä keskusteltiin paljon. Kirkon viesti oli se, että kirkosta eroaminen on väärä ratkaisu, ja oikea tapa toimia olisi pyrkiä vaikuttamaan kirkon kantaan sen toimielinten kautta. Tämä kuulostaa minusta lähinnä huvittavalta selittelyltä – käytännössähän kyse on hurskastelusta, jonka taakse pyritään peittämään huoli hupenevista kirkollisveroeuroista.

Meistä suomalaisista suurin osa on tapakristittyjä – siis sellaisia kirkon jäseniä, jotka kuuluvat kirkkoon vain sen vuoksi, että vanhemmat ovat lapsen aikoinaan kirkon jäseneksi liittäneet. Tällaiselle ihmiselle ajatus siitä, että hänen pitäisi itse alkaa muuttaa jonkin kirkon kokoisen organisaation oppia ja suhtautumista tilanteessa, jossa hän huomaa sen ratkaisevasti poikkeavan omasta maailmankatsomuksestaan, on vähintäänkin outo: jos oma jäsenyys organisaatiossa perustuu lähinnä sattumaan, on hyvin epätodennäköistä, että ihmisen sitoutuminen yhtäkkiä nousisi tasolle, jolla hänellä olisi aitoa halua muuttaa näinkin sementoitua systeemiä sisältä päin – varsinkin, kun toimielimissä on useimmilla paikkakunnilla vankka vanhoillisuskovaisten miehitys, joka on tähän mennessä onnistunut estämään käytännössä kaikki kirkon edes moderniin vivahtavat kannanotot mm. seksuaalisuuteen liittyen. Paljon helpompi ja mielestäni täysin hyväksyttävä tapa toimia on yksinkertaisesti erota organisaatiosta, jonka arvoja ja uskoa ei koe omakseen. Itse toimin näin jo kymmenen vuotta sitten, eikä taivas ole vieläkään pudonnut niskaan – jo Luther muistutti aikoinaan, ettei taivaspaikkaa voi ostaa aneilla. Sama pätenee myös kirkollisveron maksuun.

Kirkosta eroamisen ohella näistä homoisista mediatapahtumista on myös keskusteltu. Toisaalta on – aivan oikeutetusti – kauhisteltu sitä, kuinka 2000-luvun Suomesta löytyy mielipiteiltään ja asenteiltaan suunnilleen pimeälle keskiajalle jumiutuneita ihmisiä, toisaalta on taas lähinnä sateenkaaren toiselta puolelta muistutettu, että jokaisella – myös sillä keskiajalle juuttuneella fundamentalistikristityllä – on oikeus mielipiteeseensä ja oikeus myös tuoda se julki.

Suomessa on toki mielipiteen- ja sananvapaus. Vastoin useimpien suomalaisten lujaa uskoa ne eivät kuitenkaan ole täysin rajoittamattomia. Rikoslaissa on jo 15 vuoden ajan ollut säädös, jolla kriminalisoidaan kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Tällaista toimintaa on jonkin kansanryhmän uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen. Samankaltainen sääntely on voimassa useimmissa EU-maissa, ja sen tausta on toisen maailmansodan aikaisissa tapahtumissa Natsi-Saksassa, jossa vastaavanlaisella kiihottamisella ensin muokattiin yleinen mielipide negatiiviseksi natsien alempiarvoisina pitämiä ihmisryhmiä (esim. homoja, kroonisesti vaikeasti sairaita ja juutalaisia) kohtaan, minkä jälkeen noiden ihmisryhmien likvidointi yhteiskunnasta oli helpommin toteutettavissa. Vaikka vertaus natsien propagandaan saattaakin tuntua vaikeasti hyväksyttävältä, se on mielestäni täysin perusteltu: myös natsien propagandassa lähtökohtana oli rakentaa kuva ihanteellisesta ja moitteettomasta kansalaisesta, jonka avulla sitten pystyttiin havainnollistamaan milloin minkäkin ihmisryhmän alempiarvoisuutta. Suomessa vastaava pyrkimys näkyy selvästi homovastaisessa retoriikassa: homot toki hyväksytään ihmisinä, mutta silti esimerkiksi avioliitto ja adoptio-oikeus kuuluvat vain miehen ja naisen väliseen, luonnolliseen parisuhteeseen. Fundamentalistikristittyjen ja natsien propagandan lukeminen rinnakkain avaakin silmät lopullisesti: fundamentalistikristityillä on oltava jossain piilossa oma Göbbelsinsä.



Kuvassa on Buchenwaldin keskitysleirin homoseksuaalisia vankeja, jotka natsit merkitsivät vangin vaatteissa olleilla vaaleanpunaisilla kolmioilla. Natsit kohdistivat homoihin uudelleenkasvatustoimenpiteitä (Umerziehungsmassnahmen), joiden tavoitteena oli muuttaa homoseksuaalinen persoonallisuus heteroseksuaaliseksi. Lisäksi homoseksuaalisuutta yritettiin parantaa mm. erilaisilla kirurgisilla toimenpiteillä ja istutteilla ja homoseksuaalista käyttäytymistä estää "vapaaehtoisilla" kastraatioilla - natsien opinkin mukaan homo sai kyllä olla, kunhan ei vain toteuttanut suuntautumistaan mitenkään. Olenkohan kuullut tämän joskus myöhemminkin?

Vakavin ulottuvuus parhaillaan vellovassa homokeskustelussa liittyy kuitenkin mielestäni siihen, millainen viesti välitetään niille tuhansille nuorille, jotka pohtivat parhaillaan omaa seksuaalisuuttaan ja sitä, miten siihen tulisi suhtautua. Nykyisin niin lääketieteessä kuin psykologiassakin ollaan sitä mieltä, ettei homoseksuaalisuudessa ole kyse mistään sellaisesta ihmisen ominaisuudesta, jota pitäisi pyrkiä jotenkin muuttamaan tai parantamaan. Tämän näkemyksen kanssa fundamentalistikristittyjen näkemys homoseksuaalisuudesta Raamatun vastaisena tilana, josta yksilö pitää pyrkiä eheyttämään, on voimakkaasti ristiriidassa. Kun tiedämme, millaisia psyykkisiä paineita nuoriin nyky-yhteiskunnassa kohdistuu jo muutenkin, on tällaisen täysin edesvastuuttoman viestin levittäminen täysin käsittämätöntä – varsinkin, kun toimintaa vielä perustellaan kristillisellä lähimmäisenrakkaudella.

P.S.
Aivan oman pohdintansa arvoinen asia on se, pitäisikö avioliitto, adoptoiminen ja lasten hankinta myös luonnollisin menetelmin kieltää ennen kaikkea heteroilta, joiden menestys näissä lajeissa ei ole ollut kovinkaan kehuttava: puolet avioliitoista päättyy eroon, ja onnellisissa heteroperheissäkin kasvaneilla lapsilla menee huonosti: esim. vuoden 1987 kohortista viidesosalla on mielenterveyden häiriöitä, neljäsosa on elänyt toimeentulotuella ja neljäsosalla on rikosrekisteri. Avioliitto- ja lastenhankintaluville olisi siis tosiaan tarvetta.

P.P.S.
Joku muistanee nyt muistuttaa, että kirkollisverorahoilla tehdään paljon hyvää. Niin varmasti tehdäänkin, mutta niillä tehdään myös paljon pahaa ja pyöritetään myös hyvin turhaa hallintoa. Siksi olenkin omalta osaltani päätynyt siihen, että teen hyvää Punaisen Ristin kautta. Vaikkei sen Veripalvelu homoverta huolikaan, niin silti se on minusta periaatteineen sellainen järjestö, jonka hyvän tekemistä olen valmis tukemaan.

Minut pantiin nettiin

Jyväskylän yliopisto - työnantajani ja opiskelupaikkani - kertoi keskiviikkona asianosaisille ja eilen julkisesti, että reilun 4800 opiskelijan nimet ja henkilötunnukset olivat päässeet lipsahtamaan julkiseen verkkoon eli käytännössä siis webbiin. Yliopiston kansainvälisten palveluiden työntekijä oli erehdyksessä tallentanut ko. tiedot sisältävän tiedon väärään hakemistoon. Ymmärrän hyvin, kuinka tällainen virhe on voinut tapahtua: me kaikki yliopiston järjestelmiä käyttävät olemme törmänneet Windows-koneissa vierekkäin nököttäviin U- ja W-asemiin. U-asemalle tallennettu tavara on omassa kotihakemistossa ja W-asema on käytännössä WWW-kotihakemisto. Tallennusvirheen tekijää on siis mielestäni turha syyllistää mistään.

Vakavamman pohdinnan paikka minusta on kuitenkin se, miksi tuollainen tiedosto ylipäätään oli olemassa. Tai tarkemmin: miksi tiedostossa oli myös vaihdossa olleiden opiskelijoiden henkilötunnukset. Niiden käyttötarkoitusta on vaikea ymmärtää. Tiedostossa on varmasti ollut myös samannimisiä henkilöitä, mutta heidätkin olisi voinut erottaa toisistaan vaikka pelkällä syntymäajalla - ilman niitä kriittisiä viimeistä neljää merkkiä.

Henkilötunnuksen sisällyttäminen tällaiseen listaukseen kertoo yleisemminkin suomalaisessa hallinnossa vallitsevasta kulttuurista: kun meillä nyt kerran on tällainen yksityisyyden yleisavain, niin käytetään sitä. Jyväskylän yliopistossa henkilötunnus tuntuu olevan poikkeuksellisen vaikea pala: 1990-luvulla kohistiin siitä, että opintotietojärjestelmän tenttitulosilmoituksiin tulostui automaattisesti myös henkilötunnus. Se katosi lopullisesti tulosteista vasta, kun tietosuojavaltuutettu huomautti asiasta. Myöhemminkin on tullut esille yksittäistapauksia, joissa henkilötunnuksia on roikkunut yliopiston tenttitulosilmoitustauluilla, eikä ne sinne toimittanut tentaattori ole välttämättä edes tajunnut, missä ongelma on, jos häneen on ollut yhteydessä.

Yliopiston lupaamalle lisäkoulutukselle on varmaan tarvetta koko yliopistolla. Yllättävintä minusta kuitenkin on se, että tällainen lapsus (henkilötunnusten sisällyttäminen vaihdossa olleiden listaan) tapahtui nimenomaan hallintokeskuksessa: siellä jos missä pitäisi homman olla hanskassa, sillä hallintokeskus käsitellee opiskelijoiden ja henkilökunnan henkilötietoja huomattavasti laitoksia ja tiedekuntia enemmän.

Hieman asiassa ihmetytti myös yliopiston viestintä sattumuksesta.

Asianosaisille - siis meille, joiden henkilötunnukset oli vuodettu maailmalle - tiedotettiin asiasta keskiviikkona, reilu kuukausi sen jälkeen, kun virhe oli huomattu. Selitys siitä, että tiedotuksen käynnistämisessä odotettiin tietojen poistumista verkosta ja välimuisteista, on täysin hyväksyttävä: jos tiedosto haettiin nyt pari sataa kertaa, niin nopeammalla tiedottamisella se olisi haettu varmaan ainakin pari tuhatta kertaa.

En kuitenkaan ymmärrä, miksei yliopisto julkistanut asiasta mediatiedotetta ja nyt olemassa olevaa FAQ-sivua sillä samalla hetkellä, kun tieto vuodosta kerrottiin asianosaisille: nythän Turun Sanomat sai asiasta käytännöstä täysin ansiottoman skuupin, kun joku tiedon saanut asianosainen - ehkä nykyinen Turun Sanomien toimittaja - kertoi siitä julkisuuteen.

Kriisiviestintä on vaikea laji. Siksi onkin yllättävää, että kun ko. teemaa käsitellään paljon myös Jyväskylän yliopiston omassa viestintätieteiden opetuksessa, opit eivät aina näy omassa toiminnassa: nytkin oman medioille suunnatun viestinnän kanssa oltiin noin vuorokausi myöhässä. Ja se on nykyisin paljon.

Euroviisut

Olen katsonut Euroviisuja (tai virallisemmin Eurovision laulukilpailua) niin kauan kuin muistan. 1980-luvun puolivälistä alkaen olen myös tallentanut kisoja: ensin radiosta ja myöhemmin televisiosta. Euroviisuinnostus on äitini mukaan ilmeisesti verenperintöä: mummoni oli kuulema innokas Euroviisu-fani kisojen alusta alkaen.

Nykyään Euroviisut ovat vain kevyttä viihdettä, joille jokainen itseään kunnioittava intellektuelli hymähtelee ylemmyydentuntoisesti. Kyseessä on kuitenkin yksi maailman vanhimmista yhtäjaksoisesti lähetetyistä televisio-ohjelmista, jolla on paljon muitakin ulottuvuuksia kuin olla jokatoukokuinen kevyen musiikin ja camp-henkisen kimalluksen näyttämö.

Eurovision laulukilpailu sai alkunsa 1950-luvulla, jolloin Euroopassa oltiin toipumassa kymmeniä miljoonia ihmishenkiä vaatineesta suursodasta. Sodan osapuolten - lähinnä siis entisten liittoutuneiden ja akselivaltojen - välillä vallitsi edelleen jokseenkin vahva epäluulo, joka ei ainakaan helpottanut Euroopan jälleenrakennusta. Eurovision laulukilpailua alettiinkin lähinnä sveitsiläisten ehdotuksesta järjestää nimenomaan tämän epäluulon hälventämiseksi. Ajatuksena oli, että jos (länsi)eurooppalaiset kokoontuisivat vuosittain jokaisessa maassa televisioitavan, kevyen viihteellisen tapahtuman ympärille, epäluulot hälvenisivät ja yhtenäisyys lisääntyisi. Ensimmäinen Eurovision laulukilpailu järjestettiin Luganossa, Sveitsissä 24.5.1956 ja sen voitti isäntämaan Lys Assia. Tämän jälkeeen kilpailu on järjestetty joka vuosi, ja kilpailu saavuttikin nopeasti aseman Euroopan yhteisenä viihdetapahtumana ja puheenaiheena - juuri niin kuin järjestäjät olivat toivoneetkin.

Euroviisut saivat toimia Euroopan yhdistäjinä myös toisen kerran - ehdittyään jo hyvinkin keski-ikäiseksi megatapahtumaksi. Rautaesiripun murtuminen 1990-luvun alussa oli Euroopalle lähes yhtä suuri mullistus kuin toisen maailmansodan päättyminen. Itä-Euroopan televisioyhtiöiden yhteenliittymä Intervisio yhdistyi Euroviisut järjestävän EBU:n kanssa vuoden 1993 alussa, ja jo vuoden 1994 kisoissa mukana olivat ensimmäiset Intervisio-maat: Viro, Unkari, Liettua, Puola, Romania, Venäjä ja Slovakia. Näiden jälkeen myös loput entisen rautaesiripun takaiset valtion tulivat nopeasti mukaan kilpailuun ja alkoivat myös menestyä siinä - joidenkin mielestä liiankin hyvin. Euroviisut oli kuitenkin taas tehnyt tehtävänsä - osallistunut Euroopan yhdentymiseen omalta pieneltä osaltaan.

Eurovision laulukilpailulla on siis komea historia - ja ilmeisesti myös komea tulevaisuus. Silläkin uhalla, että leimaudun juntiksi, aion innostua Euroviisuista myös jatkossa. Ne kun ovat minulle virallinen kesäkauden avaus, joista löytyy joka vuosi ainakin muutama mukava rallatus - vaikka kesähitiksi.

Jungnerismeja

Jyväskyläläisten korkeakoulujen yhteinen Innovaatiotoiminnan aktivointi -projekti järjesti tänään Säynätsalon Juurikkasaaressa innovaatiotoiminnan aktivoinnin kevätpäivän. Kevätpäivästä tulikin kesäpäivä, sillä lämpötila kiipesi 27 asteeseen - oleskelu Päijänteen saaressa perinteikkäällä tanssilavalla ei siis ollut ollenkaan vastenmielistä. Varsinkin, kun tarjoilukin pelasi ja tapakset maistuivat.

Tapahtuman pääpuhujaksi oli paikalle tilattu entinen YLEn pääjohtaja, tuleva tosidemari Mikael Jungner. Minulla ei ollut Jungnerin puheenvuoron suhteen kovin kummoisia odotuksia, joten yllätyinkin positiivisesti siitä, mitä hänellä oli sanottavanaan.

Jungnerin perusviesti oli se, että kun itäisen Euroopan valtioiden kymmeniä vuosia kestäneessä testissä on todettu, ettei suunnitelmatalous toimi, on melko älytöntä, että siitä huolimatta suuri osa suomalaisista yrityksistä - yliopistojen kaltaisista laitoksista puhumattakaan - toimii edelleen tuon huonoksi todetun mallin mukaan: siis niin, että organisaatiot ovat pyramideja, joiden huipulta sitten tilataan tietty määrä tuotosta - oli se sitten viljaa, leipää tai vaikkapa maistereita. Päätökset siis tehdään ylhäällä ja varsinainen työ alhaalla.

Erityisen hankalan tilanteesta tekee Jungnerin mukaan se, että mitä ylemmäs pyramidissa kiivetään, sitä enemmän todellisuudesta vieraantuneeksi ja seniilimmäksi porukka käy. Jugnerin mukaan seniilien ja luonnevikaisten tiukasti johtama organisaatio ei ole oikea ratkaisu nykyisenkaltaiseen monimutkaiseen maailmaan, vaan tavoitteeksi pitäisi asettaa tiimimäinen, verkottunut organisaatio, joka toimii ikään kuin itsestään - siis sellainen, jota ohjaa se kuuluisa Adam Smithin näkymätön käsi.

Lisäksi Jungner puhui mandariineista ja sitruunoista. Mandariinit ovat sellaisia organisaation jäseniä, jotka ovat innostuneita siitä, mitä he tekevät ja jotka säteilevät innostusta myös ympärilleen. Sitruunat taas ovat pessimistisiä yksilöitä, jotka vastustavat muutosta ja kehitystä - he ovat siis työyhteisön ankeuttajia. Jungnerin viesti oli, että organisaatioissa kannattaa keskittyä vain mandariineihin: heidän innostamiseensa ja törmäyttämiseen toistensa kanssa. Sitruunat sen sijaan voi jättää käytännössä huomiotta, sillä riittävä määrä mandariineja saa sitruunatkin lopulta innostumaan - tietoinen yritys muuttaa heitä sen sijaan vain lataa heihin lisää negatiivista energiaa.

Olen Jungnerin kanssa käytännössä kaikista asioista samaa mieltä. Erityisen samaa mieltä olen mandariineista ja sitruunoista: meidänkin työyhteisössämme on innostuneita, kehittämishenkisiä ja luovia ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita siitä, mitä tehdään ja kuinka se kannattaisi tehdä. Valitettavan paljon on kuitenkin myös sitruunoita, joiden mielestä kaikki, mitä tehdään tai varsinkin kaikki, mitä yritetään kehittää, on käytännössä ajanhaaskausta ja kannattaisi ennemmin jättää tekemättä. Ja jos joku mandariineista tekee jotain, sitruunat pyörivät kiireesti paikalle kertomaan, millä tavoin väärin tulipalo on tällä kertaa sammutettu ja kuinka ennen kaikki oli niin paljon paremmin.

Lienee turha sanoa, ettei yksikään niistä sankareista, jotka lasken meidän työyhteisössämme sitruunoiksi, ollut mukana innovaatiotoiminnan kevätpäivässä tai kuuntelemassa Jungneria - sehän olisi ajantuhlausta. Vaikka Jungner totesikin esityksessään myös sen, että yksi suomalaisten organisaatioiden ongelmista on myös se, että niissä on tuhansia ihmisiä, jotka odottavat, että joku muu jäisi eläkkeelle, niin toteanpa kuitenkin, että minusta sitruunoiden eläkeikää voisi laskea - minäkin kun odotan yhden jos toisenkin sitruunan eläköitymistä.

Kuupuhe - Viisauksia arkistojen kätköistä?

Kymmenen vuotta sitten vaihtui vuosituhat. Vietin vuosituhanteen vaihdetta hyvässä seurassa Laukaassa, silloin vielä olemassa olleessa Ravintola Priimuksessa, eräässä Hannikaisenkadun residenssissä ja Wanhalla Ortopedialla. Oikein pitkällä kaavalla.

Osalleni oli tuolloin tullut kunnia pitää millenniumillallisen pöytäpuhe, joka sattui silmiini tietokoneen kiintolevyltä. Voisikohan sitä soveltaa myös vuosikymmenten vaihtumiseen: seuravaa vuosituhannen vaihde kun taitaa jäädä ainakin minulta näkemättä.

Siinä mielessä ollaan ainakin samalla hehtaarilla, että kuu on juuri tulossa täydeksi... Ai niin, puhe oli ohjelmassa juuri ennen jälkiruokaa. Jälkiruoka oli kuun muotoista. Siksi koko kuupuhe. Ja kuun jäänteiden tuhoaminen.

*****

Kuu on aina ollut maan uskollinen seuralainen. Se on ollut valona pimeissä öissä jo miljardeja vuosia, viimeisten viiden miljoonan vuoden ajan myös ihmisiksi kutsuttujen kädellisten turvana. Sen surumieliset kasvot ovat katselleet uuden vuoden viettoa uskomattoman pitkään: nyt juhlitaan vuosituhannen vaihtumista. Kuu on nähnyt jo lähes 3000 vuosituhannen vaihdetta. Kuun näkökulmasta kyseessä ei ole siis mitenkään erityisen merkittävä tapahtuma. Se ei ehkä ole merkittävä tapahtuma ihmiselle lajinakaan, mutta ihmiskunnan historiassa tuhat vuotta on pitkä aika.

Tuhat vuotta sitten tähän aikaan elettiin ehkä vieläkin pahemman epätietoisuuden vallassa kuin nyt, sillä vaeltajamunkit olivat ennustaneet maailmanlopun tulevan ensimmäisen vuosituhannen päättyessä. Uusi vuosituhat voitiin kuitenkin tuolloin aloittaa kepein mielin, sillä maailmanloppu olikin peruutettu. Silloin alkanut vuosituhat lähestyy nyt loppuaan, joten ehkä on syytä palata muutamaan päättyvän vuosituhannen ehdottomaan tähtihetkeen.

Vajaat tuhat vuotta sitten olimme tiukasti ruotsalaisia, ja onkin esitetty arvioita, että monet nyky-yhteiskunnassakin esiintyvät ilmiöt olisivat peräisin tuolta ajalta. Kun suomalaiset ottivat kantaa uusiin hömpötyksiin surmaten Piispa Henrikin vuonna 1155, siitä kertovassa runossa mainitaan viisi kertaa juominen ja kaksi kertaa sana olut. Ainakin jokin on siis pysynyt ennallaan.

Vajaat kolmesataa vuotta sitten italialainen Kristofer Kolumbus erehtyi vahingossa löytämään Amerikan maanmiehensä, vasenkätisen Leonardo da Vincin samoihin aikoihin kehitellessä hammasrattaita, ruuveja ja lentokoneita, ihmetellessä ihmisen anatomian arvoituksia ja maalaillessa arvoituksellisesti hymyileviä naisia – tai miehiä, kuka tietää.

Seuraavienkin kolmen sadan vuoden aikana saatiin aikaan yhtä jos toistakin merkittävää. Varsinainen paukku oli kuitenkin se, kun Skotlannissa onnistuttiin viskinjuonnin lomassa kerrankin keksimään jotain uutta ja mullistavaa. Tämän selvän hetken seurauksena James Watt patentoi höyrykoneensa vuonna 1769. Wattin keksintö käynnisti teollisen vallankumouksen, josta alkoi myös ihmisen sitominen mekaaniseen työhön ja aikakäsitykseen, josta kuitenkin nyt ollaan jälleen lipeämässä erityisesti julkisen liikenteen toimiessa esimerkkinä.

Vuosituhannen pituutta ihmisen näkökulmasta havainnollistaa myös erään germaanikansan 1930-luvun uho tuhatvuotisen valtakunnan pystyttämisestä. Valtakunta pysyi onneksi pystyssä vain 12 vuotta, jotka kuitenkin ovat ihmiskunnan tähänastisen historian onnettomimpia. Lienemmekö oppineet niistä jotain?

Nyt joku vielä valveilla oleva varmaan aivan aiheellisesti ihmettelee, mikä on saanut minut täysin mielivaltaisesti valitsemaan joukon tapahtumia ja jorisemaan niistä. Uskokaa tai älkää, sille on olemassa ihan syykin. Tarkoituksenani on ollut näillä parilla esimerkillä osoittaa, että päättymässä oleva vuosituhat on ollut erittäin tärkeä ja merkityksellinen – sen aikana on saatu aikaan paljon. Meillä on historiallinen mahdollisuus olla aloittamassa uutta vuosituhatta ja huolehtia siitä, että kun tuhannen vuoden päästä jälleen mietitään, mitä viimeisten tuhannen vuoden aikana on saatu aikaan, niin jotain muistelemista todellakin on.

Kiitän meitä kaikkia meidän kaikkien puolesta niin mukavasta päivästä toisessa maailmassa ja ajassa kuin tästä uudesta vuodesta kokonaisuudessaankin. Aivan erityisesti kiitettäköön kaikkia niitä, jotka ovat nähneet vaivaa meidän muidenkin puolesta.

Alussa mainittu kuu on nyt lähes kokonaan kadonnut taivaalta. Voimme kuitenkin vielä nopeuttaa katoamista ja tuhota lautasillamme olevan osuuden vuosituhannen viimeisestä kuusta meille vuosimiljoonien kuluessa kehittyneitä, suuontelossamme olevia hampaiksi kutsuttuja luutumia hyödyntäen. Kuusta ei tarvitse huolehtia. Uusi, entistäkin ehompi kuu on ihasteltavissamme jälleen loppiaispäivän iltana kello 20.14. Paitsi, jos maailma loppuu sitä ennen.