Monilogi on muuttanut

Neljätoista vuotta paikallaan pysynyt Monilogini on muuttanut uuteen osoitteeseen. Löydät Monilogin jatkossa täältä. Uusia sisältöjä julkaisen jatkossa vain uudessa osoitteessa. Tavataan siis siellä!

Hybridiopettajan kotityöpiste

Edellisessä blogikirjoituksessani esittelin mobiilin hybridiopettajan EDC-varustukseni, ja tällä kertaa esittelyvuorossa on sitten kotityöpiste, jossa olen viimeisten reilun parin vuoden aikana pitänyt suuren osan luennoistani, osallistunut useimpiin kokouksiini ja tehnyt muutenkin aika paljon töitä, vaikka olenkin heti kesästä 2020 alkaen viihtynyt myös työhuoneessani Agorassa. 

Kuten jo edellisessä kirjoituksessa kerroin, olen jo yli kymmenen vuotta tehnyt nomadityötä eli etätyö ei minulle ollut mikään uusi asia, kun siihen siirryttiin maaliskuussa 2020. Kotityöpisteeni oli jo tuolloin niin ergonomisesti kuin teknisestikin hyvässä kunnossa, mutta viimeisten parin vuoden aikana olen panostanut siinä ennen kaikkea AV-tekniikkaan, koska uskon jatkossakin opettavani ja kokoustavani aika paljon myös kotityöpisteessä. 

Kotona minulla on symmetrinen 100/100-kuituyhteys, johon liityn langallisen verkon kautta. Yhteys on toiminut luotettavasti, ja erityisesti riittävästä lähtevän datan nopeudesta on ollut huomattavaa hyötyä: verkko-opetuksen lisääntyminen on lisännyt huomattavasti suurien videotiedostojen liikuttelua, mistä johtuen myös lähtevän yhteyden nopeudella on merkitystä. Samoin myös lähtevän videokuvan laatuun lähtevän yhteyden nopeus vaikuttaa merkittävällä tavalla. 

Mitä kotityöpisteeni sitten on syönyt? Siellä ovat seuraavat varusteet: 

• Apple Macbook Pro (siis se sama, joka kulkee aina mukanani)
• Kaksi näyttöä (Dellin 34 tuuman ultralaajakuvanäyttö ja Dellin 16:9 kuvasuhteen 27 tuuman laajakuvanäyttö)
• Hiiri ja näppäimistöt (Applen omia, näppämistöistä toinen täysimittainen ruotsalainen ja toinen lyhyt kyrillinen)
• Radio (Philips ORT7500) joka toimii paitsi radiona, niin myös tietokoneen äänentoistolaitteena, joka on liitetty koneeseen suuremman näytön analogisen äänilähdön kautta.
• Telakointiasema (Dell WD19TBS)
• Dynaaminen mikrofoni (Rode Podcaster) ja mikrofonivarsi (Rode PSA1+PSM1)
• Langaton kaulusmikrofoni (Rode Wireless Go II)
• Webkamera (Logitech Brio Stream) kiinnitettynä varteen (Elgato Multimount)
• Peilitön järjestelmäkamera (Canon EOS M50m2)
• Videokaappaustikku (Elgato CamLink)
• Videovalot (Elgato Keylight Air)
• Viherseinä (Blackstorm)
• Näyttövalo (Xiaomi Mi)
• Kuulokkeet (AKG K371)
• Virtakuutio
• Sähkösäätöinen pöytä, satulatuoli ja tavallinen toimistotuoli
• Näytönvarret
• Monitoimilaite (Canon MF635C)

Seuraavassa esittelen muutamia huomioita ja hyviksi kokemiani käytäntöjä työpisteeseeni liittyen. 

Näytöt

Ainakin itselleni ultraleveä näyttö on niin leveä, etten tarvitse normaalissa työskentelyssä toista näyttöä. Niinpä toinen näyttöni, joka on kiinnitetty näytönvarteen, on suurimman osan ajasta käännettynä pystyyn ja sivulle niin, ettei se häiritse näköalaa ikkunasta ulos. Käytän sitä aina opettaessani ja kokouksissa materiaalille, jota pitää jakaa verkkoon. Kun verkkoon jakaa koko näytön, näytön jakaminen menee yleensä oikein – olettaen, että jakaa oikean näytön, missä kyllä ihan säännöllisesti mokailen. 

Jaettavan sisällön näytössä on minusta oleellista, että sen kuvasuhde on 16:9 – siis sama, kuin esimerkiksi useimpien esitysgrafiikkaohjelmien laajakuvaisissa esityspohjissa. Muuten jaettavaan sisältöön ja tallenteisiin tulee ikävä musta palkki ylös ja alas. Optimi kompromissiresoluutio olisi varmastikin FullHD eli 1920 x 1080, mutta itselläni resoluutio on isompi, jotta hiiren siirtäminen näytöltä toiselle on helpompaa: molemmissa näytöissäni on sama pystyresoluutio.

Telakointiasema

Telakointiasema minulla on kahdesta syystä: se ensinnäkin mahdollistaa langallisen verkkoyhteyden siistin kytkemisen kannettavaan, minkä lisäksi se tekee USB-lisälaitteiden toiminnasta varmempaa. Päänäyttöni on samalla myös USB C -hubi, mutta jostain syystä osa USB-lisälaitteista katoili, jos ne kaikki oli kytketty näyttöön. Nyt kun setissä on myös telakointiasema, katoilua ei ole enää esiintynyt. Uskoisin, että tässä on taustalla se, että kun kannettava saa virtansa telakointiasemasta, riittää näytön USB-liitäntöihin liitetyille varmemmin riittävästi virtaa.

Telakointiaseman kanssa on ollut vähän säätöä. Periaatteessa molemmat näytötkin pitäisi voida kytkeä koneeseen telakan kautta, mutta jostain syystä telakan USB C -liittimeen kytketty näyttö aina välillä vilkkui oudosti. Nyt se on liitetty suoraan koneen USB C -liittimeen, ja vilkkuminen on loppunut. Telakointi edellyttää siis käyttötarkoituksesta riippuen 1-3 USB C -kaapelin kytkemistä – yhdellä kaapelilla toimii kaikki muu paitsi toinen näyttö ja ulkoinen medialevy. 

Mikrofoni 

Päämikrofonina on Roden Podcaster. Se on USB-liitäntäinen dynaaminen mikrofoni. Kondensaattorimikrofonilla äänenlaatu voisi olla himpun parempi, mutta tila- ja yksinkertaisuussyistä päädyin USB-liitäntäiseen malliin. 

Mikrofoni on kiinni mikrofonivarressa. Verkkokokousten aikana se sijaitsee yleensä missä sattuu, mutta luentojen ajaksi siirrän sen lähemmäksi suuta ja pöydän pintaa. Omien kokeilujeni perusteella silloin äänenlaatu on hieman parempi. Jos pidän luennon seisaaltaan tai satulatuolilta, varsi yltää hyvin myös pöydän reunan yli niin, että sen saa kuitenkin piiloon kuvasta. 

Jos käytän viherseinää, mikrofonina pitää käyttää Roden langatonta kaulusmikrofonia, koska tuo varressa oleva mikrofoni ei yllä siihen paikkaan, missä seison viherseinää käyttäessäni.

Pöytä ja tuolit

Helmasyntini on opetuksenkin aikana nojailla pöytään, jos istun normaalilla työtuolilla. Se aiheuttaa aika helposti mikrofonissa kuuluvia kolinoita, joten jos haluan oikein panostaa, istun satulatuolilla hieman kauempana pöydästä tai seison. Tässä sähkösäätöinen pöytä on monessakin suhteessa välttämätön: paitsi, että sillä voi säätää perustyöskentelykorkeuden oikeaksi, sillä voi säätää myös kameran korkeuden oikeaksi suhteessa siihen töllöttävään lehtoriin. Seistessä tai satulatuolilla vaihdan esitysdiat kauko-ohjaimella, etten kolise sitä tehdessä pöytään

Kamerat

Peruskäytössä käytän aina paikallaan olevaa Logitechin webbikameraa. Se on kiinni varressa, jolla sitä saa käännettyä melko vapaasti. Käytännössä kameraa joutuu kääntämään enemmän vain silloin, jos käytän vihertaustaa, joka pitää sijoittaa kulmapöytäni toiseen päähän, jolloin kameraa pitää kääntää vastaavasti. 

Jos työn alla on jotain, jossa kuvanlaadun pitää olla enemmän minttiä, käytän Canonin järjestelmäkameraa, jonka liitän koneeseen Elgaton videokaappaustikulla. Kuvanlaatu on selvästi parempi, mutta siinä näkyvät valitettavan hyvin myös kaikki ihohuokoset, näppylät ja partakarvat. 

Kuvausvalot ja näyttövalo

Kuvausvalot ovat hyödyllisiä juuri noiden näppylöiden ja muiden kasvojen ikävien yksityiskohtien näkökulmasta. Ne vähentävät varjoja ja saavat kasvot näyttämään edes hieman siedettävämmiltä. 

Elgaton valot on liitetty langattomaan verkkoon, joten niitä voi ohjata koneeseen asennetulla ohjelmistolla, jolla voi säätää värilämpötilaa ja valon voimakkuutta. Itse käytän värilämpötilana 5600 kelviniä, joka vastannee suunnilleen päivänvaloa. Voimakkuuden kanssa saa olla aika varovainen, ja siitä huolimatta huomaan usein näyttäväni aika puhkipalaneelta. 

Näyttövalo on minulle aika uusi tuttavuus, mutta olen ollut siihen ihan tyytyväinen: se valaisee mukavasti pöytäpinnan, minkä lisäksi se tuntuisi vähentävä silmien väsymistä ainakin pimeällä. Siitäkin voi säätää voimakkuutta ja värilämpötilaa.

Ääni 

Yleensä ääni kuuluu minulla tuosta radiosta, koska en viitsi esimerkiksi verkkokokouksissa istua kuulokkeet päässä. En ole ainakaan itse huomannut – enkä myöskään ole saanut palautetta siitä – että ääni olisi alkanut kiertää. 

Kuulokkeita käytän joskus musiikin kuunteluun ja aina silloin, kun editoin jotain ääni- tai videotiedostoa. Kuulokkeet on kytketty telakan kuulokeliittimeen, ja niiden äänenvoimakkuus säätyy koneen äänenvoimakkuussäädöillä. Tämä ei alun perin ollut näin, vaan kuulokeliitäntä alkoi toimia vasta intensiivisen telakan laiteohjelmiston päivittämisen jälkeen. 

Kalusteet

Työpöytä on kymmenisen vuotta vanha Ikean sähkösäätöinen kulmamallinen Galant, joka on pysynyt oikein hyvässä kunnossa. Ainoa miinus verrattuna nykyisiin pöytiin on se, ettei pöydän karamoottori tajua, jos jokin estää pöydän nousua tai laskua, vaan pahimmassa tapauksessa pöytä rymistää ylös tai ala esteistä piittaamatta. On kokeiltu, mutta onneksi ilman suuria vahinkoja. 

Työtuoleja minulla on kaksi. Perustyötuolina on Iskun Step+ korkealla selkänojalla ja suurimmalla mahdollisella istuinosalla, koska ahterinikin on aika suuri. Se tuli saksalaisen terveystuolin tilalle. Terveystuoli oli varmaan terveellinen, mutta minulla ei oikein riittänyt into jatkuvaan tasapainoiluun. Toinen työtuoli on Sallin Twin-satulatuoli. Esimerkiksi tätä kirjoittaessa ja noidannuolen vaivatessa se on nappivalinta...

Ohjelmistot

Ohjelmistoina minulla käytössä kaikki Macin perusohjelmistot (siis MS Office, Adobe Creative Suite, Final Cut Pro jne.), joiden lisäksi voisin mainita Telestreamin Screenflown, joka on erittäin hyvä työkalu luentotallenteiden tekoon. Sillä pystyy tallentamaan kuvaa ja ääntä niin näytöiltä kuin esim. iOS-laitteistakin, ääntä mikrofoneista tai tietokoneen äänestä jne. Screenflowlla voi myös kätevästi editoida tallenteita ja viedä niitä moneeen eri formaattiin. Kuvan- ja äänenlaatu on erittäin hyvä verrattuna esim. yliopiston tarjoamaan Screen-Cast-O-Maticiin.

Muuta

Työpisteessä on muutamia minusta ihan hyödyllisiä pikkuyksityiskohtiakin. Molemmat näytöt ovat pöydässä kiinni näyttövarsissa, ja leveämmän näytön alle on näin saatu tila Ikean Elloven -näyttötasolle, jonka laatikoissa on kaikenlaista säännöllisesti tarvittavaa pikkutavaraa. 

Näyttötason ja näytönreunan välissä on geelitäytteinen rannetuki, joka vaimentaa täysin näytön pienen heilunnan, joka ainakin minua häiritsi - varren jousta ei saanut niin tiukaksi, ettei näyttö olisi heilunut, ja näyttö heilui kirjoittamisen tahtiin myös omassa varressaan. 

Pöydän suojana ja hiirimattona on melko leveä "pöytämatto", joka on aitoa vegaanin nahkaa. Olen tykännyt siitä monessakin mielessä: se ehkä vähän pehmentää näppäimistötuntumaa, minkä lisäksi hiiren käyttö on mukavaa, kun hiirimattoa on riittävästi.

Pöydällä olevasta virtakuutiosta saa kätevästi virtaa milloin mihinkin tarpeeseen - esimerkiksi tabletin lataamiseen tai vaikka joskus tarvittavalle ylimääräisen kannettavan virtalähteelle. Lisäksi siinä on pari USB-pistoketta - kännykälle minulla on Ikean näyttötasoon kiinnitetty "kiinteä" latausjohto. Virtakuutio on pöydän pinnassa kiinni pienellä velcropalalla, koska muuten se tuntui ajelehtivan ja putoilevan.

Monitoimilaitteeni keskeisin käyttötarkoitus on skannaus. Jos mahdollista, en säilytä mitää paperilla, vaan skannaan ne aina digitaaliseen muotoon ja arkistoin pilveen. Jostain syystä meillä ei voi vielä allekirjoittaa gradulausuntoja sähköisesti, joten ne pitää tulostaa, allekirjoittaa ja skannata - tai käyttää omatekoista "digitaalista allekirjoitusta".

Pöydällä näytön alareunan alla on isolla näytöllä varustettu digitaalikello. Olen tottunut vilkuilemaan siitä, kuinka paljon esim. luentoaikaa on jäljellä. Muualtakin ajan kulumisen näkisi, mutta tuosta aikaa on nopein vilkaista. 

Koska asun kaksiossa, työpisteeni on makuuhuoneessa, ihan sängyn vieressä. Tämän suhteen yksi parhaita hankintoja on ollut pöydän reunaan kiinnitettävä pieni sermi, joka toisaalta ikään kuin rajaa työtilan, mutta ennen kaikkea peittää näkyvyyden työpisteelle sängyssä maatessa. Tämä on kämpässäni noudattamani spaces-ajattelun mukainen ratkaisu. Ideana on siis se, että vaikka kämppäni on pieni, siellä on selkeät alueet eri toiminnoille: työnteolle, nukkumiselle, syömiselle, rentoutumiselle jne. 

Tällaista tällä erää. Edelleen saa kysyä ja kommentoida. 

Mobiilin hybridiopettajan EDC

EDC = Everyday carry, joka päivä mukana kuljetettava varustus

Mobiilista ja monipaikkaisesta työstä on puhuttu jo yli vuosikymmenen ajan, mutta vasta koronapandemian pakottama digikolmiloikka on tehnyt siitä todellisuutta yhä useammalle. Itse innostuin tällaisesta työnteon tavasta jo keväällä 2011, kun kävin Microsoftin Suomen toimistossa tutustumassa heidän uusiin työtiloihinsa ja työnteon tapaansa. 

Viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana olenkin kehitellyt itselleni mielestäni aika toimivan tavan hoitaa työni niin aika- ja paikkariippumattomasti kuin mahdollista. Tämä edellyttää tietynlaisia työnteon prosesseja ja tietynlaisia työvälineitä. Ajattelin nyt kertoa lyhyesti omista kokemuksistani mm. liittyen meillä yliopistolla meneillään oleviin erilaisiin työnteon ja opetuksen kehittämishankkeisiin. 

Aloitetaan prosesseista. Ehkä keskeisin asia tähän liittyen on se, että tieto, jota työssä tarvitaan, on aina saatavilla. Minun tapauksessani se tarkoittaa sitä, että säilytän kaiken, mitä luvallisesti voi, pilvipalvelussa. Itse käytän sekä Microsoftin O365-pilveä että Applen iCloudia. 

Molemmilla on puolensa: O365-pilvi toimii hyvin yhteen muiden paketin sovellusten (Office, Teams jne.) kanssa, Applen pilvi taas on iOS-maailmassa elävälle monessa suhteessa pakollinen. Lisäksi esim. suurten luentotiedostojen käyttö on sen kautta varmempaa varsinkin esitystilanteessa. Ne tiedot, joita ei saa laittaa pilveen (mm. henkilötiedot ja muut arkaluonteiset tiedot), minulla on ”sallituilla” palvelimilla, jonne saa yhteyden esim. samballa.

Olen ollut Mac-käyttäjä jo yli 20 vuotta, joten oma ”mobiilin hybridiopettajan EDC” -settini on rakennettu Apple-maailmassa, mutta saman voi aivan hyvin toteuttaa myös Windowsilla tai Linuxilla. Joka päivä mukana kulkevaan varustukseeni kuuluvat: 

• Kannettava tietokone (Apple Macbook Pro, ympärillä kovamuovinen suoja)
• Virtalaite (USB-C, ei siis koneen alkuperäinen)
• Ulkoinen näppäimistö ja hiiri
• Ulkoinen lisänäyttö (Asus ZenScreen MB14AC)
• Puhelimet (iPhoneja, toinen oma ja toinen työpuhelin)
• Tabletti (iPad Pro) ja siihen näppäimistö (Apple Magic Keyboard)
• Kokousmikrofoni-kaiutin (Jabra Speak 710)
• Kuulokkeet (Jabra Evolve2 85 ja Airpods Pro)
• Lisäkamera (Logitech Brio Stream)
• Lisävalo (QuadraLite MiLed RGB 198)
• Jalustoja (BlackEye ja Ulanzi, molemmat standardikierteellä)
• Kannettavan tietokoneen teline (ErgoWork X1)
• Muistikirjakansio, muistikirja, luentolehtiö, kulmalukkokansio
• Yksityisyyssuoja
• Hiirimaton ja mikrokuituliinan yhdistelmä
• Kyniä, kumi ja teroitin
• Esittäjän kauko-ohjain
• Erilaisia kaapeleita ja sovittimia
• Reppu (db the Ramverk 26)

Mukana kannettava varustus on määrittynyt itse ajan kuluessa tunnistamieni käyttötapausten mukaan. Näitä käyttötapauksia ovat esimerkiksi.

Nopea sähköpostin luku tai muu pikkuasia

Tähän käytän useimmiten puhelinta, mutta jos odotettavissa on vähän pidemmän postin kirjoittaminen, käytän tablettia. 

Osallistuminen verkkokokoukseen

Reissussa ollessa perusvalinta verkkokokoukseen osallistumiseen on tabletti, jossa niin Zoomit, Teamsit kuin eTuvetkin sujuvat yleensä mallikkaasti ja helposti, kun verkkoyhteys on tarjolla laitteessa itsessään. Kuulokkeina käytän näissä Airpodeja, mutta jos mikrofonin voi valita erikseen, valitsen mikrofoniksi iPadin mikrofonit, koska niiden äänenlaatu on parempi.

”Työnteko-medium”

Tämä tarkoittaa siis sitä, että minulla on vaikka tunti aikaa jossain paikassa tai istun junassa niin, että ajan voi käyttää työntekoon. Tällöin käytän pelkkää kannettavaa ja yleensä myös vastamelukuulokkeita, joista ei kuitenkaan välttämättä kuulu mitään – ne vain vähän vaimentavat ympäristön ääntä. Tarvittaessa näytölle yksityisyyssuoja. 

Verkkoyhteyden muodostan yleensä langattomalla verkolla (jos olen paikassa, jossa on minulle käytössä oleva suojattu verkko) tai koneessa kaapelilla kiinni olevan puhelimen kautta. 

Verkkoluennon pito tai pidempi työpätkä

Jos aikaa on enemmän tai tehtävä työ on jotenkin monimutkaisempaa – esimerkiksi verkkoluennon pitoa - virittelen käyttöön mobiilin työpisteen. Siinä kannettava tietokone on omassa telineessään (näyttö nousee ergonomisemmalle korkeudelle ja mm. kamera on suunnilleen silmien tasalla), vieressä on mukana kulkeva erillinen näyttö (jolta siis voi ongelmitta jakaa esim. luentoesityksen) ja käytössä on ulkoinen näppäimistö ja hiiri.

Jos pöytätilaa on riittävästi (arvioisin, että noin 120 x 60 cm tila on sopiva) ja ergonomia on muutenkin kunnossa, tällä setillä voi aika ongelmitta tehdä pitkänkin työrupeaman melkein missä vain ilman, että homma menee kovin hankalaksi. Pieniä kompromisseja esim. kotityöpisteeseen verrattuna tietenkin pitää tehdä, mutta ne kyllä kestää. 

Applen uusien kannettavien kamerat ja mikrofonit ovat esimerkiksi verkkoluennon pitoon erittäin hyviä. Joskus jossain pimeässä loukossa käytän lisävaloa, mutta yleensä edes sitä ei tarvita. Jos mahdollista, käytän sekä koneen kaiuttimia että mikrofoneja, aina kuitenkin ainakin mikrofoneja, joissa äänenlaatu on erinomainen. 

Lisänäyttö tulee koneeseen kiinni USB-C-kaapelilla, jonka kautta se saa myös virtansa. Siinä on kiinnitystä varten standardikierre, joten näytön jalustana toimii jompikumpi jalustoista. Jos niille on muuta käyttöä, näytön saa pystyyn myös sen suojasta taiteltuun telineeseen. 

Hybridiopetus tai -kokous

Tässä perusvarustus on sama kuin edellä, mutta lisäksi otan käyttöön lisäkameran, jolla tarvittaessa saa etäosallistujille näkymään läsnäosallistujat ja kokouskaiuttimen, jolla läsnäosallistujien puheen saa kuulumaan etäosallistujille. 

Kameran kiinnitän pidempään näytönvarsista, konferenssikaiutin on yleensä Bluetooth-yhteydellä kiinni koneessa. 

Kaikki mukana kuljetettava tavara mahtuu aika mukavasti 26 litran reppuun, joka toki sitten painaa jonkin verran. Olen sen kuitenkin ainakin tähän saakka aina jaksanut kantaa – varsinkin Jyväskylässä, jossa liikun yleensä pyörällä, jossa on kori. Mitään muuta reppuun ei sitten oikein enää mahdukaan, joten minulla on aina repussa mukana pieneen kokoon taittuva nylon-kassi, jota käytän mm. silloin, jos käyn työmatkalla kaupassa tai joudun kuljettamaan jotain muuta tavaraa. 

Jabran suuria kuulokkeita käytän itse asiassa todella harvoin, ja olenkin harkinnut, että vaihtaisin niiden tilalle lisävirtalähteen niitä tilanteita varten, kun esimerkiksi puhelimista tai tabletista alkaa virta vähentyä eikä pistorasioita ole tarjolla. Toisaalta Jabrat ovat suljettuina vastamelukuulokkeina hyvät ulkoisen maailman poissulkemiseen, minkä lisäksi on toki myönnettävä, että niiden mikrofonikin on hyvä. 

Tässä setissä on mukana siis aika paljon teknologiaa. Ennen koronaa käytin hieman erilaista reppua (sellainen "taktinen" malli), johon tämäkin tavaramäärä mahtuisi, mutta jossa sitä ei saisi niin hyvää järjestykseen, vaan jokin asia olisi todennäköisesti aina kateissa. 

Isompi reppu olisi hyvä siinä mielessä, että tähän reppuun ei ainakaan kovin helposti mahdu yön yli -reissuja varten vaihto(alus)vaatteista ja perushygienitarvikkeista kehittelemäni matkanesessääri. Ajatus tällä hetkellä on, että jos sellaisen mukana kuljettamiseen on tarvetta, pakkaan sen pieneen lisätaskuun, jonka sitten kiinnitän repun päälle noilla lisähakasilla ja PALS-levyisillä nauhakujilla. 

Kun sitten tulen kotiin, nappaan repusta kannettavan ja liitän sen USB-C-telakkaan, jolloin käytössä on normaali ergonominen työpiste kaksine näyttöineen, kameroineen, mikrofoneineen, äänijärjestelmineen jne. Näppäimistöt (suomalainen ja kyrillinen), hiiri ja kosketuslevy minulla on kotona erikseen, koska haluan minimoida riskin, että unohdan jotain kotiin, kun sen pitäisi olla mukana... 

Tällaisella setillä siis tämä hybridiopettaja menee tällä hetkellä. Kommentit ja kehittämisehdotukset ovat tervetulleita.

Ukrainan sotaa käydään myös digitaalisesti

(Kirjoitus on julkaistu Keski-Suomen Maanpuolustajan numerossa 1/2022) 

Voit kuunnella tekstin alla olevassa upotuksessa.

Panu Moilanen · Ukrainan sotaa käydään myös digitaalisesti

Venäjän aloitettua laajan hyökkäyksen Ukrainaan julkisuudessa on puhuttu siitä, että odotetut kyberiskut ja laajamittainen informaatiosodankäynti eivät juurikaan ole olleet osa Venäjän sodankäyntiä. Jotkut ovat tästä jo päätelleet, ettei näillä taistelutilan uusilla ulottuvuuksilla sittenkään ole sellaista merkitystä kuin on uskottu, vaan sodat ratkaistaan jatkossakin perinteisesti maalla, merellä ja ilmassa. Onko näin? 

Ei ole. Informaatiosodankäynti on ollut tärkeä osa myös Ukrainan sotaa – informaatiotilaa on länsimaissa hallinnut Ukraina. Ehkä keskeisin syy tälle on se, että meille länsimaalaisille on selvää, kuka on hyökkääjä ja sitä kautta sodan paha osapuoli. 

Ukrainan viestintä hyödyntää tilannetta taitavasti: ukrainalaiset kertovat meille johdonmukaisesti omaa kertomustaan ja vetoavat tunteisiimme. Niin kuuluu tehdäkin, ja myös Suomi toimi samoin esimerkiksi talvisodan aikana. Ero talvisotaan on kuitenkin siinä, että verkottuminen ja teknologian kehittyminen ovat tehneet viestinnästä huimasti tehokkaampaa ja tavoittavampaa.

Venäjän informaatiosodankäynti lännessä on ollut vaisua. Ei ole mitenkään mahdotonta, että itärajan takana on laskettu, ettei nykyisessä informaatiotilan taistelutilanteessa kannata tuhlata resursseja turhaan taisteluun totuutta, ylivoimaista vihollista ja yleistä mielipidettä vastaan. Venäjän sisällä informaatiosotaa on sen sijaan käyty senkin edestä.

Venäjä kertoo Venäjällä ja venäläisille Ukrainan sodasta aivan omaa tarinaansa. Ukrainan sota kuvataan sotilaalliseksi erikoisoperaatioksi, jonka tavoitteena on vapauttaa Ukraina ja puhdistaa se natseista. Tarina uppoaa otolliseen maaperään: tarinan kertominen on aloitettu jo vuosikymmen sitten, ja nyt ollaan kertomuksen huippukohdassa, jossa sankarilliset venäläisjoukot ovat saapuneet vapauttamaan veljeskansan.

Meillä länsimaissa hämmästellään usein venäläisten tietämättömyyttä ja hyväuskoisuutta. On kuitenkin hyvä muistaa, että venäläinen yhteiskunta on aivan erilainen kuin länsimaiset yhteiskunnat. Me suomalaiset pidämme perusoikeuksiamme – esimerkiksi sananvapautta – itsestäänselvyyksinä, ja samalla tavoin vapaa ja moni-ilmeinen media on oleellinen osa elämäämme. Lisäksi olemme kielitaitoisia ja käytämme laajasti mm. erilaisia verkon palveluita. Tämä ei ole tilanne Venäjällä. 

Venäjä on autoritäärinen diktatuuri, ellei jopa tyrannia. Sananvapauden kaltaisia perusoikeuksia ei ole, ja vapaan median toimintaa on tukahdutettu jo pitkään. Ukrainan sodan alettua viimeisetkin vapaammat viestimet ovat joutuneet lopettamaan toimintansa tai mukautumaan valtion sanelemaan viestintälinjaan. Viranomaiset esimerkiksi sulkivat radiokanava Ekho Moskvyn ja nettitelevisiokanava Dozdin. Yhteiskuntakriittinen Novaja Gazeta -lehti taas on ”sopeuttanut toimintaansa” uusia olosuhteita vastaavaksi.

Käytännössä uudet olosuhteet tarkoittavat sitä, että Venäjällä on otettu käyttöön täysimittainen sotasensuuri. Maaliskuun alussa Venäjän duuma hyväksyi lain, jonka mukaan ”väärän tiedon” levittäminen Venäjän Ukrainassa käymästä sodasta on rikos, josta voidaan tuomita jopa 15 vuodeksi vankeuteen. Oikean ja väärän tiedon rajan määrittelee Venäjän oikeuslaitos, ja mm. sanan ”sota” käyttö kiellettiin Ukrainan sodasta puhuttaessa. Laki kieltää myös hallinnon vastaiset mielenosoitukset, jotka Venäjällä on perinteisestikin tukahdutettu väkivaltaisesti.

Pääosa venäläisistä elää eräänlaisessa informaatioumpiossa. Vieraiden kielten osaaminen ei ole läheskään yhtä yleistä kuin esimerkiksi Suomessa, ja neljälle viidestä venäläisestä keskeisin tietolähde on televisio, joka on täysin Kremlin vallanpitäjien vallassa ja kontrolloima. Esimerkiksi Venäjän ykköskanavan pääuutislähetyksen katsominen on hämmentävä kokemus – niin vääristynyt rinnakkaistodellisuus siellä on luotu.

Internetissä venäläiset ovat jo aiemminkin käyttäneet pääasiassa omaa ”venäläistä Internetiään”, joka rakentuu venäjän kielen ja kulttuurin sekä mm. Venäjän omien sosiaalisen median palveluiden – esimerkiksi Yandexin ja VKontakten – varaan. Lännessä yleisiä palveluita taas on käyttänyt vain vähemmistö, ja nyt heidänkin pääsynsä noihin palveluihin – siis esimerkiksi Facebookiin, Twitteriin ja Instagramiin – pyritään estämään teknisesti.

Kybermaailmassakin Venäjä on toteuttanut teknisiä operaatioita, vaikka ne ovat jääneet melko vähälle huomiolle. Jo pari viikkoa ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainassa alkoi esiintyä tuhoisia haittaohjelmia, joista osa levisi myös Baltian maihin. Ukraina on kuitenkin yksi Euroopan IT-suurvaltoja, joten haittaohjelmien aiheuttamat vahingot jäivät ilmeisesti melko vähäisiksi. 

Venäjän tulevat kybermaailman toimenpiteet ovat arvoitus. Vladimir Putin on useaan otteeseen uhannut länsimaita ”ennen kokemattomilla vastatoimilla”. Jotkut ovat liittäneet tämän esimerkiksi taktisen ydinaseen käyttöön, mutta todennäköisempää on esimerkiksi länttä vastaan suunnattujen kyberhyökkäysten toteuttaminen.

Venäjä on jo pitkään valmistellut mahdollisuutta eristää ”Venäjän Internet” teknisesti globaalista Internetistä. Joidenkin arvioiden mukaan tällaisen eristämisen tavoitteena voisi olla myös suojata Venäjään sen omien kyberhyökkäysten vaikutuksilta – kyberuhat kun eivät juuri kunnioita valtioiden rajoja. 

Maaliskuun alussa Venäjällä annettiin määräys, jolla venäläisen verkkosektorin eristämistä muusta maailmasta alettiin selvästi valmistella. Tätä kirjoitettaessa Venäjän laajamittaisia kyberhyökkäyksiä Ukrainan sotaan liittyen ei vielä ole koettu, mutta ei ole mahdotonta, että niitä olisi tulossa. Toteutuessaan niillä voi olla huomattavia vaikutuksia myös meidän suomalaisten arkeen.

Asevelvollisuus - parasta ennen eilistä

(Kirjoitus on julkaistu Keski-Suomen Maanpuolustajan 3/2021 pääkirjoituksena.)

Perustuslaissa säädetään yleisestä maanpuolustusvelvollisuudesta. Suomalainen puolustusratkaisu ei kuitenkaan pohjaudu suoraan tähän, vaan Suomen sotilaallisen maanpuolustuksen kuvataan yleensä perustuvan yleiseen asevelvollisuuteen ja vahvaan maanpuolustustahtoon.

Yleisestä asevelvollisuudesta puhuminen on kuitenkin harhaanjohtavaa. Asevelvollisuuslain mukaan asevelvollisia ovat vain miehet, ja tällä hetkellä miesikäluokasta noin 65 % suorittaa asevelvollisuuden. Kun miehiä on koko ikäluokasta noin puolet, tarkoittaa yleinen asevelvollisuus tosiasiallisesti velvollisuutta, joka koskee alle kolmasosaa koko ikäluokasta.

Asevelvollisuus on suorittajansa kannettavaksi tuleva implisiittinen vero: asevelvollisuudella on vaihtoehtoiskustannus, joka on se palkka, jonka asevelvollinen saisi ansiotyöstä, jos hän ei olisi suorittamassa asevelvollisuutta. Lisäksi asevelvollisen poissaolo työvoimasta vaikuttaa bruttokansantuotteen määrään. Vuositasolla tämä piilokustannus ja -vero on hieman yli kaksi miljardia euroa. 

Nykyiseen yleiseen asevelvollisuuteen liittyy siis selkeitä tasa-arvo-ongelmia. Lähtökohtainen ajatus siitä, että jokin velvollisuus koskee vain toista sukupuolta, on tasa-arvon periaatteiden vastainen, vaikka tasa-arvolain perusteluissa kieli keskellä suuta muuta väitetäänkin. Kukaan ei myöskään esittäisi veroa, joka koskisi vain kolmasosaa kansasta.

Nykyiseen asevelvollisuuteen liittyykin myös selkeä vapaamatkustusongelma: kansallinen turvallisuus ja maanpuolustus ovat julkishyödykkeitä, joita kaikki kuluttavat. Siksi kaikkien tulisi myös osallistua joko niiden tuottamiseen tai tuottamisen kustannuksiin – sukupuolesta tai omasta halusta riippumatta.

Nykyisessä asevelvollisuusjärjestelmässämme on myös muita ongelmia, joista keskeisin liittyy sen tuottamiin ja kansallisen turvallisuuden varmistamiseen saatavilla oleviin suorituskykyihin. Asevelvollisuus on säilynyt lähes muuttumattomana yli sata vuotta, ja se tuottaa suorituskykyjä ennen kaikkea perinteisten sotilaallisten uhkien torjuntaan. Niiden rinnalle on kuitenkin noussut paljon uusia uhkia, esimerkiksi informaatio- ja kyberuhkia, joita varten asevelvollisuuden avulla ei juuri tuoteta valmiutta, mutta joihin varautumiseen siviiliyhteiskunta tuottaa osaamista laajasti.

Siviilimaailman tuottama osaaminen ei kuitenkaan välttämättä ole maanpuolustuksen käytettävissä. Pääesikunta kokosi viime vuonna puolustusministeriölle lausunnon uusien tiedustelulakien toimivuudesta. Lausunnossa nostettiin esille se, että esimerkiksi tietotekniikka-alan syväosaajista monet ovat joko siviilipalvelusmiehiä tai kokonaan vapautettuja asevelvollisuudesta. Lausunnossa esitetäänkin pohdittavaksi ratkaisua, jossa myös tällaiset henkilöt voitaisiin sijoittaa esimerkiksi sotilastiedustelun reserviin.

Suomen kaltaiselle pienelle maalle ja kansantaloudelle velvollisuuteen perustuva järjestelmä on ainoa tapa tuottaa puolustuskyky – esimerkiksi palkka-armeijaan meillä ei ole varaa. Siksi niin järjestelmän oikeudenmukaisuus ja hyväksyttävyys kuin myös sen kyky tuottaa oikeanlaista valmiutta ovat ensisijaisen tärkeitä. Nykyinen asevelvollisuusjärjestelmämme ei enää näihin vaatimuksiin vastaa, ja se pitääkin uudistaa mahdollisimman pian. 

Järjestelmää uudistettaessa pitää pyrkiä ratkaisemaan niin tasa-arvoon ja vapaamatkustukseen kuin tuotettaviin suorituskykyihinkin liittyvät haasteet. Käytännössä ratkaisu löytynee yleisestä, laajasti ymmärretystä maanpuolustusvelvollisuudesta, jossa perinteisten ase- ja siviilipalvelusten rinnalle tuodaan myös muita tapoja velvollisuuden suorittamiseen. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi kouluttautumista ja osaamisen ylläpitoa mm. aiemmin mainittujen uusien uhkien hallitsemisen kannalta merkityksellisillä aloilla.

Nykyinen asevelvollisuusjärjestelmämme heijastelee mennyttä maailmaa. Se on parasta ennen eilistä, mutta käyttökelpoinen vielä hetken. Uudistamisella on kuitenkin kiire, sillä peruskallioksemmekin kutsutut maanpuolustus ja puolustuskykymme uhkaavat rapautua. Niin ei saa tapahtua.

 

Prideliputusta vastustetaan - argumentaatiossa epäonnistutaan

Kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten valtuustoryhmät sekä yksi keskustalainen ja yksi kokoomuslainen kaupunginvaltuutettu kirjoittavat 14.8.2021 Keskisuomalaisessa Jyväskylän kaupungin päätöksestä liputtaa Jyväskylän prideviikolla pride- ja translipuilla. Liputuspäätöksestä voi toki olla montaa mieltä, mutta jos mielipiteensä suuntaan tai toiseen päättää ilmaista julkisesti, tulisi argumentoida järkevästi ja johdonmukaisesti. Tässä kirjoittajat eivät onnistu.

Kirjoituksessa siteerataan suoraan yhdenvertaisuuslakia ja todetaan sen jälkeen, että yhtä laissa mainittua ryhmää ei saisi ottaa erityisesti huomioon, jos muita ei (ilmeisesti samanaikaisesti) oteta samalla tavoin erityisesti huomioon. 

Argumentti on hankala ymmärtää: jos laissa nimetään erikseen sillä suojattavia ryhmiä, niin miksei yksittäisiä ryhmiä saisi ottaa huomioon? Samalla logiikalla esimerkiksi näkövammaisille ei saisi tarjota mitään erityiskohtelua, koska siitä ei välttämättä ole hyötyä esimerkiksi liikuntavammaisille. 

Kaikkein oudointa on, että tällaisen yhden ryhmän huomioon ottamisen todetaan kirjoituksessa "kaventavan yhdenvertaisuutta". Kirjoituksessa siis sanotaan, että yhdenvertaisuuslain perusteella voi ryhtyä vain sellaisiin toimenpiteisiin, joilla on vaikutusta kaikkiin laissa mainittuihin ryhmiin - ja ilmeisesti myös suureen enemmistöön, sillä argumentin mukaan jonkin ryhmän aseman parantaminen kaventaa yhdenvertaisuutta, jos vastaava seuraus ei toteudu myös kaikille muille. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että lain perusteella ei voisi tehdä oikeastaan mitään.

Seuraavaksi perusteluna esitetään, että erityiskohtelua ei saisi antaa tietylle ryhmälle sillä perusteella, "ettei monillakaan vähemmistöillä ole lippuja" tai "kaikki eivät ole erityisemmin järjestyneitä". Argumentin heikkous on siinä, että Suomessa on yhdistymisvapaus muttei -pakkoa. Lähtökohtana ei voi siis olla se, että erityiskohtelu edellyttäisi joko järjestäytymistä tai järjestäytymättömyyttä, koska ihmiset voivat ihan itse valita, järjestäytyvätkö he tai onko heillä lippu vai ei. Itse asiassa laissa, johon kirjoituksessa viitataan, tuodaan yhdeksi syrjinnän kiellon perusteeksi nimenomaan järjestäytyneisyys - tosin nimenomaan ammattiyhdistysten osalta.

Lopuksi argumentoidaan vielä sillä, että liputtaminen pride- ja translipuilla tarkoittaisi, että kaupunki hyväksyisi "tapahtuman tavoitteet", joiden todetaan olevan esim. "sukupuolen muuttaminen ilmoitukseen perustuvaksi ja myös alle 18-vuotiaiden osalta tai jopa lääketieteellisiä hoitoja alaikäisille". 

En ainakaan itse löytänyt mistään mitään erityisiä "tapahtuman tavoitteita", mutta sen päättelin, että kirjoittajien huoli liputuksen sivumerkityksistä ei tunnu ulottuvan ihan joka asiaan: kirjoittajien mielestä valtiolipuilla saisi ilmeisesti liputtaa vapaasti. On kuitenkin vaikea uskoa, että esimerkiksi kaupungintalon salkoon nostettu Unkarin lippu ystävyyskaupunkivierailun yhteydessä tulkittaisiin niin, että samalla hyväksyttäisiin mm. koko Orbanin politiikka...

Kokonaisuutena ottaen kirjoituksen argumentaatiosta jää vaikutelma, että se on jouduttu keksimään lähes väkisin oman mielipiteen perusteluksi. Tässä ei voi välttää ajatusta, että todelliset syyt prideliputuksen vastustamiseen ovatkin joitain muita kuin huoli yhdenvertaisuudesta. Samoin ei voi välttää ajatusta, että nämä todelliset syyt ovat sellaisia, ettei niiden ääneen lausuminen ole enää poliittisesti korrektia edes useimmille kristillisdemokraateille tai salonkikelpoisuuttaan vakuutteleville perussuomalaisille.

Tasa-arvoinen asevelvollisuus ei voi perustua nykymalliin

(Kirjoitus on julkaistu mielipidekirjoituksena Keskisuomalaisessa 7.8.2021.)

Pekka Mervola avasi kolumnissaan 1.8. keskustelun asevelvollisuuden tasa-arvoisuudesta todeten nykyisen käytännössä vain miehiä koskevan asevelvollisuuden olevan tasa-arvon näkökulmasta ongelmallinen. Tämä pitää paikkansa. Linda Hart jatkoi keskustelua 5.8. ja päätyi siihen johtopäätökseen, ettei sukupuolineutraalia asevelvollisuutta ole realistista toteuttaa huomioimatta yksilöiden ja sukupuolten välisiä eroja. 

Hart on oikeassa siinä, ettei tasa-arvoisen ja sukupuolineutraalin asevelvollisuuden toteuttaminen ole nykymallilla mahdollista. Tämä on samalla yksi nykyisen tasa-arvoista asevelvollisuutta koskevan keskustelun keskeinen ongelma: keskustelun lähtökohdaksi otetaan lähes aina perinteinen kasarmimallisen asevelvollisuuden ja siviilipalveluksen yhdistelmä.

Tasa-arvoisen asevelvollisuuden sijasta olisikin mielestäni perusteltua alkaa puhua jostain muusta, esimerkiksi tasapuolisesta kokonaisturvallisuusvelvollisuudesta. Tällöin keskustelu ei ankkuroituisi niin tiukasti nykymalliin, vaan tasa-arvoisen velvollisuuden toteuttamiseen löydettäisiin helpommin myös uusia ratkaisuja. 

Hart ottaa kirjoituksessaan esille kriittisten alojen – esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan – työntekijät jotka hänen mukaansa voisivat hakea vapautusta asevelvollisuuden suorittamisesta. Hartin ajatus on oikeansuuntainen, mutta mielestäni malli voidaan esittää myös toisin: kriittisillä aloilla tai kokonaisturvallisuuden tehtävissä työskentelevät eivät hakisi vapautusta, vaan esimerkiksi näille aloille opiskelu katsottaisiin kokonaisturvallisuusvelvollisuuden suorittamiseksi.

Mielestäni olisikin perusteltua harkita mallia, jossa tasa-arvoinen kokonaisturvallisuusvelvollisuus toteutettaisiin siten, että sen voisi suorittaa monin eri tavoin. Osa suorittaisi sen nykyistä asepalvelusta tai siviilipalvelusta vastaavilla tavoilla, mutta suurin osa ikäluokasta – niin nais- kuin miesoletetuistakin – suorittaisi sen esimerkiksi keräten tietyn määrän ”pisteitä” tiettyyn ikään – esimerkiksi 30 ikävuoteen mennessä.

Pisteitä kokonaisturvallisuusvelvollisuuden suorittamiseksi voisi saada paitsi ase- ja siviilipalveluksesta, niin myös esimerkiksi opiskelusta ja tutkinnon suorittamisesta tietyillä kokonaisturvallisuuden kannalta keskeisillä aloilla, osallistumisesta erilaisille kokonaisturvallisuutta tukeville kursseille ja koulutuksiin, joihin voisi sisältyä myös Ruotsissa käytössä olevan kaltainen lyhyt, noin kolmen kuukauden sotilaallinen peruskoulutus ja työskentelystä kokonaisturvallisuutta palvelevissa tehtävissä esimerkiksi kolmannella sektorilla.

Esittämäni mallin käyttöönotto vaatisi luonnollisesti huolellista kehittämistä ja harkintaa: huomioon olisi otettava ennen kaikkea sotilaallisen maanpuolustuksen näkökulmasta riittävä joukkotuotantokapasiteetti. Uskon kuitenkin, että mallin huolellisella suunnittelulla se olisi luotavissa ja toteutettavissa siten, että ratkaistuiksi tulisivat niin nykyisen mallin tasa-arvoisuusongelma kuin sekin, ettei nykymallilla välttämättä voida tuottaa riittävästi osaamista yhä monimutkaisemmaksi käyvää turvallisuus- ja uhkaympäristöä varten.

Panu Moilanen

Jyväskylä

Paljon onnea, tietokone!

Keskellä toista maailmansotaa, 12. toukokuuta 1941 Berliinin Kreuzbergissä pieni joukko kokoontui historialliseen, mutta melko vähälle huomiolle jääneeseen julkistustilaisuuteen. Saksalainen insinööri Konrad Zuse esitteli ensimmäistä kertaa rakentamaansa Z3-nimistä laitetta. Yksinkertaisesti nimestään huolimatta laite oli historiallinen: se oli maailman ensimmäinen toimiva tietokone.

Zuse esittelee Z1:n jäljennöstä Berliinin tekniikkamuseossa.Kuva: dpa.

Kuten Z3:n mallimerkinnästä voi päätellä, se ei ollut ensimmäinen Zusen kehittämä laite. Vuonna 1937 Zuse kirjoitti päiväkirjaansa: ”Noin vuoden päivät olen pohdiskellut mekaanisten aivojen mahdollisuutta.” Zusen tavoitteena oli vähentää ihmisten tekemää peruslaskentaa, ja hän saikin vuonna 1938 valmiiksi mekaanisen Z1:n, joka pystyi binäärilaskentaan, mutta joka rakenteensa vuoksi ei ollut kovinkaan luotettava. 

Z1 oli kuitenkin sekin merkittävä tietokoneiden historiassa: Zuse kehitti sitä varten liukulukulaskennan, joka on nykyisin kaiken tietokonelaskennan perusta. 

Jo rakentaessaan Z1:tä Zuse alkoi pohtia releiden käyttömahdollisuutta mekaanisen rakenteen sijaan. Vuonna 1939 valmistui prototyyppi, joka sai mallimerkinnän Z2. Sitä esiteltiin vuonna 1940 Saksan ilmailututkimuslaitokselle, joka sitoutui rahoittamaan laitteen jatkokehitystä. Zuse perustikin laskimiensa kehittelyä varten insinööritoimiston, joka sai yksinoikeuden suurlaskimien kehittämiseen Saksan valtakunnassa. 

Z3 valmistui siis vuonna 1941. Se oli binääriseen liukulukulaskentaan perustuva täysautomaattinen laskin, jossa oli 1400 releestä koostunut muisti ja 600 releellä toiminut prosessoriyksikkö. Laskinta pystyi myös ohjelmoimaan reikänauhoilla, mutta ehtolauseet ja ohjelman haarautuminen eivät olleet mahdollisia. 

Z3:n on osoitettu oikein ohjelmoituna olevan myös Turing-täydellinen, vaikkei Zuse sitä sellaiseksi tietoisesti suunnitellutkaan. Tämä vuonna 1998 tehty havainto on merkittävä siksi, että juuri sen perusteella Z3 vei maailman ensimmäisen tietokoneen tittelin vuonna 1944 valmistuneelta yhdysvaltalaiselta ENIACilta. Z3:n toimintaperiaate oli lisäksi nykytietokoneiden tapaan binäärinen – ENIACin taas ei. 

Zusen Z3 ei kuitenkaan noussut samanlaiseen maineeseen kuin ENIAC. Sodan aikana siitä ei kerrottu julkisuuteen, ja sodan jälkeenkään sitä ei voitu esitellä, koska kone tuhoutui pommituksessa joulukuussa 1943. Z3:n toinen, nykyisin Münchenin Deutsches Museumissa oleva kappale valmistui vasta vuonna 1962.

Z3:a käytettiin sen olemassaolon ajan pääasiassa matriisilaskentaan, jolla pyrittiin ratkaisemaan lentokoneen pinnoilla esiintyvään epästabiiliin värinään, flutteriin, liittyviä ongelmia. Laskennan sotilaallisesta potentiaalista huolimatta natsihallinto ei kuitenkaan juurikaan tukenut Zusen työtä. Z3:n rakentamiseen Zuse sai jonkin verran rahallista tukea puolustusteollisuudelta ja Saksan valtiolta, mutta yleisesti Zusen laskinten kehittämistä ei pidetty strategisena tai kiireellisenä. 

Voidaankin spekuloida, miten esim. Natsi-Saksan atomipommi- ja rakettikehitykseen olisi vaikuttanut se, että niihin olisi ollut käytössä laskentakapasiteetti, joka olisi ollut saavutettavissa Zusen kehittämällä teknologialla.

Zuse jatkoi tietokoneiden kehittämistä myös sodan jälkeen ja tuli samalla luoneeksi saksalaisen tietokoneteollisuuden. Zusen yritys, Zuse KG, siirtyi vuonna 1967 Siemensin omistukseen. Itse tietokoneen ohella Zuse kehitti myös maailman ensimmäisen korkean tason ohjelmointikielen, Plankalkülin, joka kuitenkin toteutettiin käytännössä vasta vuonna 1975. 

Viimeisin Zusen patentoimista keksinnöistä tuli sarjatuotantoon vuonna 2016. Silloin henkilöautoihin tulivat saataville automaattiset kaukovalot, joiden toimintaperiaatteen Zuse oli patentoinut vuonna 1958.

Konrad Zuse kuoli vuonna 1995. Nykyisin hänet luetaan suuriin saksalaisiin, ja Zusen mukaan on nimetty mm. katuja ja yliopistorakennuksia. Eniten Zusen kehittämiä ja rakentamia tietokoneita on nähtävillä Berliinin tekniikkamuseossa. Toimiva kopio maailman ensimmäisestä tietokoneesta Z3:sta taas on esillä Münchenin Deutsches Museumissa.

Miksei paras kone aina voitakaan?

(Essee on kirjoitettu osana opintojani.)

”Koneet eivät käy sotaa, maasto ei käy sotaa. On päästävä ihmismielen sisään, sillä taistelut voitetaan siellä.”  - John Boyd, 1981 

1 Johdanto

Ranskan marsalkan, ympärysvaltojen länsirintaman komentajana ensimmäisen maailmansodan aikana toimineen Ferdinand Fochin kerrotaan vuonna 1911 todenneen ”lentokoneiden olevan mielenkiintoisia tieteellisiä leikkikaluja, joilla ei kuitenkaan ole mitään sotilaallista merkitystä” (esim. Polastron, 2006, s. 45). Tällainen lausahdus vain reilun sadan vuoden takaa kuvastaa hyvin ilmaulottuvuuden nuoruutta osana taistelutilaa verrattuna maa- ja meriulottuvuuksiin, joissa on sodittu jo tuhansien vuosien ajan. 

McDonnell Douglas F/A-18 Hornet
Kuva: Ilmavoimat

Fochin toteamus asettuu kontekstiinsa kun muistamme, että nykymuotoisen ilmaa raskaamman lentokoneen kehitys oli saanut alkunsa vain vajaata vuosikymmentä aiemmin vuonna 1903, kun Wrightin veljekset olivat onnistuneet lentämään kaksitasoisella, puusta ja kankaasta rakennetulla Flyer-nimisellä lentokoneellaan reilun kymmenen sekunnin ajan (Kelly, 1989, s. 100). Maailman ensimmäiset modernit ilmavoimat Ranskassa ja Saksassa saivat alkunsa vuonna 1910 (Schmitt, 1995; Sterling, 2008, s. 168). 

Vaikka esimerkiksi ilmapalloja käytettiin osana sodankäyntiä jo muinaisessa Kiinassa ja Euroopassakin 1700-luvulta alkaen, alkoi ilmasodankäynnin kehitys toden teolla ensimmäisestä maailmansodasta, joka syttyi vain kolme vuotta Fochin toteamuksen jälkeen. Ensimmäisessä maailmansodassa ilmavoiman käyttö oli vielä amatöörimäistä, eikä lentokoneita ollut erityisesti suunniteltu taisteluja varten. Siitä huolimatta ilmauhka muodostui merkittäväksi ensimmäistä maailmansotaa luonnehtineeksi tekijäksi ja kauhun kylväjäksi. Samalla syntyivät myös maailman ensimmäiset lentäjälegendat, joista kuuluisin on saksalainen sotilaslentäjä, punaisena paronina tunnettu Manfred von Richthofen.

Ensimmäisestä maailmansodasta sai alkunsa myös ilmasodan teoretisointi. Alan pioneerityötä tehtiin Italiassa, jossa Gianni Caproni ja Giulio Douhet kylvivät siemenet ilmasotateorian kehitykselle. Heistä tunnetumpi on Douhet, jonka luoma offensiivinen ilmasodan doktriini tunnetaan douhetismina. Siinä korostetaan erityisesti ilmapommitusten merkitystä ja hyökkäyksellisyyttä: Douhet (1942, alkup. 1921-1932) uskoi syvälle vihollisen kotirintamalle ulottuvien, vihollisen elintärkeisiin kohteisiin kohdistuvien pommitusten murtavan vihollisen taistelutahdon – varsinkin, kun hänen teorialleen on ominaista totaalisuus: siinä ei tehdä eroa siviili- ja sotilaskohteiden välille (Douhet, 1942, ss. 6, 20, 240, 277). Douhet’n kirjoituksistaan kokoaman teoksen keskeisin viesti onkin nimensä (alkup. Il dominio dell'aria, ”Ylivalta ilmassa”) mukaisesti, että [jatkossa] sotien ratkaisu todennäköisesti perustuu ilmaherruuteen ja ilmavoiman käyttöön – usein jo ennen maa- ja merivoimien joutumista viholliskosketukseen. Douhet (mt., s. 30) korostaa myös ennakoinnin ja erityisesti teknologian kehityksen ymmärtämisen merkitystä: ”Voittajia ovat ne, jotka ennakoivat sodan luonteen muutokset – eivät ne, jotka vain odottavat ja mukautuvat niihin.”

Douhet’lainen offensiivinen ilmasotateoria johdannaisineen hallitsi pitkään keskustelua ja käytännön sotatoimia. Esimerkiksi niin toisen maailmansodan aikaiset liittoutuneiden ja Saksan toteuttamat strategiset pommitukset kuin Yhdysvaltain Hiroshimaan ja Nagasakiin pudottamat atomipommitkin voidaan nähdä douhetistisina ratkaisuina. Toisen maailmansodan jälkeen sodan hyökkäyksellisyydestä ja totaalisuudesta tuli suurvaltojen (Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton) doktriinien peruslähtökohta, jossa merkittävässä roolissa olivat paitsi strategiset pommitusyksiköt niin myös mannertenväliset ydinohjukset (Lehto, 2012, s. 286). Myös Suomen toisen maailmansodan jälkeinen vuoden 1949 kansallinen puolustusdoktriini perustui douhet’laiseen näkemykseen tulevaisuuden totaalisesta sodasta (mt., s. 287).

Douhetismi vaikutti myös Yhdysvaltain toimintaan Vietnamin sodassa, jossa se toteutti Pohjois-Vietnamiin kohdistuneita massiivisia ilmapommituksia, jotka eivät kuitenkaan odotetulla tavalla murtaneet alueen väestön taistelutahtoa (Leskinen, 1998, ss. 69–72).

2 Kohti boydilaista (ilmasota)teoriaa

Korean ja Vietnamin sodan kokemukset asettivat douhetismin keskeiset perusoletukset – teknologisen ylivoiman merkityksen ja strategisten pommitusten tehokkuuden kyseenalaisiksi: Korean sodassa teknisesti huonommalla F-86 Sabrella sodittiin selvästi menestyksekkäämmin kuin sitä merkittävästi edistyneemmällä MiG-15 -hävittäjällä ja Vietnamissa strategisilla ilmapommituksilla ei onnistuttu murtamaan Pohjois-Vietnamin strategista selkärankaa. Sotakokemusten perusteella tarvittiin siis uudenlaista teoriaa siitä, mitkä tekijät vaikuttavat menestykseen ilmasodassa.

Yksi sotakokemusten perusteella ilmasotateoriaa kehittäneistä oli John Boyd (1927-1997). Hän syntyi vuonna 1927 ja aloitti asepalveluksensa heti toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1946 palvellen Yhdysvaltain miehittämässä Japanissa. Asepalveluksensa jälkeen hän sai veteraanistatuksensa ansiosta opiskelupaikan Iowan yliopistosta, jossa hän opiskeli taloustiedettä osallistuen samalla opintoihin integroituun Yhdysvaltain ilmavoimien ROTC-upseerikoulutusohjelmaan. Myöhemmin hän suoritti myös tuotantotalouden tutkinnon Georgian teknillisessä yliopistossa. Varsinaisen sotilasuransa alkuvaiheessa Boyd toimi hävittäjälentäjänä Korean sodassa lentäen 20 taistelulentoa. Kuten aiemmin totesin, jo tässä sodassa havaittiin, ettei teknisesti parempi kone aina voitakaan ilmataisteluita. Tämä herätti luonnollisesti kysymyksen siitä, miksi näin on. Voittamisesta tulikin Boydin teoriakehittelyn kantava teema: käytännössä kaikessa hänen julkaisemassaan on loppujen lopuksi kyse siitä, mitkä tekijät määräävät sen, kuka voittaa ja kuka häviää. (Hammond, 2012; Osinga, 2007, s. 22.) 

John Boyd

Vaikka Boydia pidetäänkin yhtenä ilmasotateorian merkittävimmistä kehittäjistä, hän ei ole julkaissut yhtään varsinaista kirjaa. Ilmasta-ilmaan -taistelun monessa suhteessa mullistanut Aerial Attack Study on lähinnä kirjanen, ja sen jälkeen Boyd esitteli ajattelunsa kehittymistä pääasiassa esseissä, lukuisissa esityksissä ja niistä julkaistuissa kalvosarjoissa, jotka loppujen lopuksi vuonna 1997 koottiin yhteen ”suurena puristuksena” (”the big squeeze”) tunnetuksi kokoomateokseksi A Discourse on Winning and Losing, jonka Air University julkaisi toimitettuna ja osittain kommentoituna uudelleen verkossa vuonna 2018. Nykyisin Leidenin yliopiston sotatieteiden professorina työskentelevän Alankomaiden ilmavoimien upseeri Frans Osingan (2007) väitöskirjaa Boydin strategisesta teoriasta onkin usein sanottu kirjaksi, joka Boydin itsensä olisi pitänyt kirjoittaa. 

3 Tutkimus ilmataistelusta - ”Aerial Attack Study”

Hävittäjälentämistä ja ennen kaikkea ilmataistelua pidettiin vielä 1950-luvulle tultaessa monimutkaisena, tietyssä mielessä jopa kaoottisena kokonaisuutena, jota katsottiin olevan mahdotonta kuvata ja ymmärtää rationaalisesti, ja jossa menestymisen uskottiin perustuvan ennen kaikkea intuitioon ja perimätietoon, jota ohjaajasukupolvet välittävät toisilleen. Boyd rikkoi tämän myytin alun perin vuonna 1960 ilmestyneellä kirjasellaan Aerial Attack Study. Kirjasen keskeisin sisältö on, että aivan samalla tavalla kuin lentämistä yleensä, myös ilmataistelua voidaan kuvata ja ymmärtää formaalisti esim. fysiikan lakien kautta.

Boyd kirjoitti tutkimuksensa ilmataistelusta vapaa-ajallaan: hänen tehtäviinsä ei kuulunut ilmataistelun taktiikan kehittäminen. Tästä johtuen Aerial Attack Studyn ensimmäinen versio oli melko vaatimaton: se oli kirjoitettu kirjoituskoneella, kuvat oli piirretty kaavaimilla ja kopiot tehty vahaskopioina. Tästä huolimatta kirjasesta tuli hyvin suosittu, ja ensimmäinen 600 kopion erä loppui käytännössä heti. Kun kirjanen oli julkaistu, Yhdysvaltain ilmavoimat luokitteli sen salaiseksi. Kirjaseen tehtiin muutamia korjauksia ja täydennyksiä vuosina 1963 ja 1964. Nykyisin yleisesti saatavilla oleva versio on tällainen korjattu ja täydennetty versio vuodelta 1964. (Boyd, 1964; Coram, 2002.)

Aerial Attack Studyssa Boydin lähtökohtana ilmataistelun mallintamisessa on kyvykkyysajattelu: tehokas taktiikka perustuu parhaaseen mahdolliseen tapaan hyödyntää annettuja aseita tunnettua vihollista vastaan ottaen huomioon, mitä vihollisen kyvykkyyksistä tiedetään tai mitä niiden arvioidaan olevan. Ilmataistelussa tulee siis tuntea oman asejärjestelmän (lentokone ja sen kantama aseistus) operatiivinen rajakäyrä (operation envelope) ja arvioida, kuinka asejärjestelmää tulisi hyödyntää olettaen, että vihollisella on vastaava kyvykkyys. (Boyd, 1964, s. N/A.)

Aerial Attack Study koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa käsittelee hävittäjän ja ei-liikehtivän kohteen - siis esimerkiksi pommikoneen - kohtaamista ja taistelua, toinen osa taas kahden liikehtivän kohteen - käytännössä siis kahden hävittäjän kohtaamista ja taistelua. Ensimmäinen osa on selvästi lyhyempi kuin toinen osa, sillä ei-liikehtivän kohteen mahdollisuudet puolustautua liikehtivää hyökkääjää vastaan ovat hyvin heikot, ja ensimmäisessä osassa käytännössä vain esitelläänkin tavat, joilla hävittäjä voi hyökätä pommittajaa vastaan. (Boyd, 1964.)

Toinen osa alkaa Boydin pohdinnalla siitä, mihin yleisesti käytettävät ilmataisteluliikkeet (”manööverit”) perustuvat ja mitä ohjaajan tulee osata, jotta hän pystyy suorittamaan niitä ja valitsemaan kuhunkin tilanteeseen sopivimman liikkeen. Valinnan perusteena on oman geometrisen aseman ymmärtäminen suhteessa viholliseen. Boyd muistuttaa, että toisin kuin tuolloin usein uskottiin, tietynlaiseen kohtaamiseen vihollisen kanssa ei ole olemassa ääretöntä määrää ratkaisuja, vaan ohjaaja toimii kolmiulotteisessa ja äärellisessä tilassa, jonka koon ja muodon määräävät lentokoneeseen vaikuttava painovoima sekä lentokoneen ja sen ohjaajan suorituskyvyt rajoitteineen. Käännökset, nopeus ja painovoima taas määrittävät kunkin tilanteen operatiivisen rajakäyrän (operating envelope), mistä johtuen näiden tekijöiden sanelemien spatiaalisten suhteiden ymmärtäminen mahdollistaa tehokkaiden ilmataisteluliikkeiden valitsemisen kuhunkin taistelutilanteeseen. Koska painovoima on annettu tekijä, johon ohjaaja ei voi vaikuttaa, perustuu viholliseen nähden saavutettava etu vain tehtäviin käännöksiin ja valittuun nopeuteen ottaen huomioon, että vihollisella on täsmälleen samat valinnan mahdollisuudet. (Boyd, 1964, s. 49.)

Kaikki ohjaajan tekemät päätökset perustuvat siis tilannekuvaan: oman (ja oman lentueen muiden jäsenten) ja vihollisen geometrisen sijainnin sekä oman ja vihollisen nopeuden tuntemiseen. (Boyd, 1964, s. 49.) Kun ohjaaja tietää nämä asiat, hän tietää myös, millaisia liikkeitä hän itse voi suorittaa ja millaisia liikkeitä vihollinen voi suorittaa. Tämän perusteella ohjaaja voi valita myös taistelussa tarvittavat vastaliikkeet – ja ennakoida vihollisen vastaliikkeet. Ilmataistelu voidaan siis nähdä ja esittää liikkeinä ja vastaliikkeinä sekä taktiikoina ja vastataktiikoina.

Suurimman osan toisen osan sisällöstä muodostaa hieman yli 30 kaartotaistelussa käytettävän ilmataisteluliikkeen - esimerkiksi erilaisten kaartojen, kierteiden, luisujen ja saksiliikkeiden - esittely. Liikkeet sinällään olivat tunnettuja jo ennen Boydin kirjasen julkaisemista, mutta uutta oli niiden formaali esittäminen käytännössä suoritusohjeina huomioineen, sisällöllinen analysointi ja analyysin liittäminen osaksi taktista keskustelua.

Aerial Attack Studyssa käsitellään myös 1950-luvun lopulla taistelukäyttöön otettujen AIM-9B Sidewinder -ohjusten ominaisuuksia - erityisesti niiden rajoituksia suhteessa liikehtiviin kohteisiin (Boyd, 1964, s. 42). Lämpöhakuisia ohjuksia pidettiin tuolloin monessa mielessä kaikkivoipina aseina, mutta Boyd osoitti, että liikehtivä kohde voi väistää myös laukaistun ohjuksen. Tämä oli merkittävä havainto, sillä se osoitti myös, ettei perinteinen kaartotaistelu ja tarve sen osaamiselle ole kadonnut tai katoamassa, vaikka näin oli ohjusten käyttöönoton myötä povattukin. (Boyd, 1964; Coram, 2002, s. 114.)

Aerial Attack Studya pidetään monessa mielessä vallankumouksellisena esityksenä ilmataistelusta. Yhdysvaltain Ilmavoimien taktinen esikunta (Tactical Air Command, TAC) nimesi vuonna 1960 arviointiryhmän, joka arvioi Boydin työn ja totesi sen sisällöltään sopivaksi käytettäväksi ohjaajien koulutuksessa. Näin Aerial Attack Studysta tuli käytännössä osa Yhdysvaltain ilmasodankäynnin doktriinia. Kirjanen levisi myös Yhdysvaltain ulkopuolelle, ja sillä uskotaankin olleen merkittävä vaikutus ilmasodankäynnin kehitykseen kaikkialla maailmassa.

Syyskuussa 1960 Boyd aloitti tekniikan opintonsa. Tutkintoon sisältyneiden termodynamiikan opintojen seurauksena Boyd alkoi pohtia mahdollisuuksia esittää Aerial Attack Studyn keskeisin sisältö formaalina teoriana tai matemaattisena kaavana. Kumppanikseen tähän pohdintaan hän sai Yhdysvaltain ilmavoimien matemaatikko Thomas P. Christien. (Piccirillo & Aronstein, 1997, s. 2.)

Yhteistyön tulos oli liikehtimisenergiateoria (energy–maneuverability theory, EM-theory), joka kuvaa lentokoneen suorituskykyä liike- ja potentiaalienergioiden summana, joka voidaan esittää nopeuden, työntövoiman, ilmanvastuksen ja painon sisältävänä matemaattisena lausekkeena. Energia korvaa teoriassa Boydin aiemmin käyttämän nopeuden, joka ei suureena selitä riittävästi esim. lentokoneen potentiaalienergiasta seuraavaa suorituskykyä. (Piccirillo & Aronstein, 1997, s. 2.)

Teorian perusteella Boyd esitti, että hävittäjän keskeisin ominaisuus on sen liikehtimiskyky - esimerkiksi neuvostoliittolaisten MiG-hävittäjien merkittävä etu oli niiden hyvä liikehtimiskyky. Tämän perusteella käynnistettiin myöhemmin Lightweight Fighter Program, jonka tavoitteena oli verraten pienen, liikehtimiskyvyltään ylivertaisen ilmaherruushävittäjän kehittäminen. Ohjelman tuloksena syntyivät F-16- ja F/A-18 Hornet -hävittäjät. (Hillaker, 1997; Piccirillo & Aronstein, 1997, s. 2.)  

4 Tuho ja luominen - ”Destruction and Creation” 

Aerial Attack Study on taktisen tason esitys siitä, kuinka ilmasotaa käydään. Myöhemmissä kirjoituksissaan Boyd siirtyy taistelun taktiselta tasolta korkeamman abstraktiotason keskusteluun - ja pohtimaan asioita, jotka eivät suoranaisesti liity vain ilmataisteluun ja -sodankäyntiin. Essee Destruction and Creation (Boyd, 1976) on tästä hyvä esimerkki: sen ydin on hyvinkin filosofinen pohdinta tiedon, tietämyksen ja osaamisen luonteesta sekä niiden suhteesta todellisuuteen - ja ennen kaikkea mukautumiseen. Esseen on myös sanottu olevan Boydin esitys hänen sotaa koskevan teoretisointinsa filosofisesta taustasta, jonka voi tiivistää perusteesiksi ”meidän on tuhottava, jotta voisimme luoda”.

Boyd (1976) kirjoittaa esseensä aluksi, että vuorovaikutuksemme ympäristön kanssa perustuu mentaalisiin malleihin, joiden tuhoaminen ja luominen mahdollistaa sen, että muovaamme ympäristöämme mutta samalla myös sen, että ympäristömme muovaa meitä. Ajatus ei ole Boydin oma, vaan se on käytännössä Jean Piaget’n (1954) konstruktivismin teoria toisin sanoin esitettynä - Piaget (mt.) puhui skeemoista, akkomodaatiosta ja assimilaatiosta, mutta kuvasi niillä käytännössä samaa prosessia kuin Boyd puhuessaan mentaalisista malleista, tuhosta ja luomisesta. Boydin (mt.) mukaan mentaaliset mallit mahdollistavat toiminnan ja päätöksenteon: kun pystymme muodostamaan havainnoimastamme todellisuudesta mentaalisia malleja ja muokkaamaan niitä, kun todellisuus näyttäisi muuttuvan, pystymme tekemään päätöksiä ja toimimaan, mikä taas on kriittisen tärkeää selviytymisen kannalta.

Kuinka mentaalisia malleja sitten muodostetaan? Tämän selittämiseen Boyd (1976) käyttää logiikan peruskäsitteitä, induktiota ja deduktiota sekä synteesin ja analyysin käsitteitä, joihin hän liittää lisäksi differoinnin ja integraation käsitteet. Malli voi siis muodostua induktiivisesti yksittäistapauksista yleistämällä tai deduktiivisesti johtamalla yleistyksestä yksittäistapausta koskeva päätelmä. Deduktio liittyy Boydin (mt.) ajattelussa tuhoamiseen ja induktio taas vastaavasti luomiseen. Tuhoaminen ja luominen - tai deduktio ja induktio - muodostavat syklisen prosessin, joka jatkuu niin kauan, kunnes mentaalinen malli on sisäisesti ristiriidaton ja vastaa havainnoitua todellisuutta.

Boyd (1976) käsittelee esseessään myös kolmea sinällään toisiinsa liittymätöntä tieteellistä peruslausetta. Termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan kaikki luonnolliset prosessit luovat entropiaa eli epäjärjestystä (esim. Knight, 2017, s. 585). Heisenbergin (1927) epätarkkuusperiaatteen mukaan sekä alkeishiukkasen paikkaa että sen liikemäärää ei voida samanaikaisesti mitata tarkasti; sillä on siis sekä hiukkasen että aallon ominaisuudet. Gödelin (1931) epätäydellisyyslauseen mukaan aksiomaattisen järjestelmän ristiriidattomuutta ei voi osoittaa järjestelmän sisältä sen omien aksioomien avulla. Käytännössä nämä lauseet tarkoittavat sitä, että mikä tahansa järjestelmä - oli se sitten maailma tai vaikkapa taistelutila - on aina kaoottinen sekä mahdoton havainnoida, käsittää ja hallita täydellisesti. Epävarmuus on kaikkiallista.

Boyd kuvaa mentaalisten mallien muodostamisella sekä ympäristöjen kaoottisuutta korostamalla yhtä ihmislajin keskeisintä menestystekijää: kykyä mukautua muuttuviin olosuhteisiin. Ollessamme vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa havaitsemme jatkuvasti epäjatkuvuuskohtia, jotka eivät vastaa mitään mentaalista malliamme, mutta mentaalisten mallien luomisen ja mukauttamisen ansiosta voimme menestyä, edistyä ja selvitä myös meille uusissa ja yllättävissä olosuhteissa, tilanteissa ja ympäristöissä. Destruction and Creation on siis kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun kasvamme, opimme ja toimimme. Jos meillä ei olisi tällaista kykyä, emme selviäisi monimutkaisessa maailmassa tai yllättävissä tilanteissa - oli kyse sitten esimerkiksi ilmataistelusta tai aivan perusarjestamme.

Boydin ajattelulle on ominaista, että hän näkee maailman koostuvan järjestelmistä. Viholliset, armeijat esikuntineen ja yhteiskunnat ovat järjestelmiä, jotka selviävät hengissä ja menestyvät niihin kuuluvien yksilöiden ja sitä kautta järjestelmien mukautumiskyvyn ansiosta. (Osinga, 2007, s. 4.) Patterns of Conflict -esseessään Boyd (1986) alkaakin pohtia sitä, mikä määrää sen, mikä kilpailevista järjestelmistä selviää voittajana esimerkiksi sodassa. 

5 Konfliktin kuva - ”Patterns of Conflict”

Vuonna 1986 ilmestynyt Patterns of Conflict on analyysi sodasta, operaatiotaidosta ja strategiasta. Boyd (1986) jäljittää siinä strategian ja sotataidon pysyviä taistelun tai sodan voittoon johtaneita tekijöitä. Esityksessä käydään läpi useita historiallisia taisteluita, pohditaan sitä, miksi saksalaisten toisen maailmansodan aikana käyttämä salamasotataktiikka oli niin menestyksellistä ja analysoidaan sissisodankäyntiä epätyypillisenä sodankäyntinä. 

Boyd (1986) pohtii esityksessään niin sodankäynnin tasoja kuin tapojakin ja esittää molemmista pohdinnoistaan kolmijaon. Sodankäynnin tasoina hän tunnistaa moraalisen, mentaalisen ja fyysisen sodankäynnin, sodankäynnin tapoina taas kulutus-, liike- ja moraalisen sodankäynnin. Sodankäynnin tasot hän määrittelee täsmällisesti vasta myöhemmässä julkaisussaan (Boyd, 1987, ss. 34–37), mutta sodankäynnin tavat tulevat (osin eri termein) määriteltyä Boydin omaa aiempaa teoretisointia ja sotahistoriallisia havaintoja yhdistävässä synteesissä siitä, miten näitä tekijöitä tulisi yhdistää vihollisen lyömiseksi (Boyd, 1986, s. 136).

Boydin (1986, s. 136) synteesin mukaan sodankäynnin tavoitteena on ”tehdä vihollinen voimattomaksi estäen sitä toimimasta kehkeytyvien olosuhteiden edellyttämällä tavalla”. Tähän käytetään kolmenlaista vaikuttamista: 1) asevaikutusta, jolla vihollinen sidotaan ja harhautetaan samalla heikentäen vihollisen voimaa ja huomiokykyä siten, että vihollisen kriittiset haavoittuvuudet ylikuormittuvat tai syntyy heikkouksia, 2) liikettä, jolla häiritään, ylikuormitetaan tai otetaan haltuun vihollisen haavoittuvia ja kriittisiä yhteyksiä, keskuksia ja toimintoja niin, että niitä voidaan hyödyntää vihollisen jäänteitä vastaan hyökkäämiseen tai niiden pilkkomiseen ja eristämiseen lopullista puhdistamista varten ja 3) moraalista vaikuttamista, jonka tavoitteena on luoda pelon, ahdistuksen ja vieraantumisen ilmapiiri yhteisön olemassaolon mahdollistavien inhimillisten siteiden katkaisemiseksi. Kaikkien näiden toimenpiteiden strategisena tavoitteena on tuhota vihollisen moraalis-henkis-fyysinen harmonia, lamauttaa se ja murtaa vihollisen halu tehdä vastarintaa.

Boyd (1986) mainitsee Patterns of Conflict -esityksessään ensimmäistä kertaa myös OODA-silmukan, josta hänet yleisesti kaikkein parhaiten tunnetaan. Käsitteen esittelyyn johtavan keskustelun lähtökohtana on ilmataistelun tarkastelu, johon liittyen Boyd (mt.) puhuu sen puolesta, että järjestelmällä tulisi olla kyky muuttaa tilaansa mahdollisimman nopeasti (”fast transient characteristics”) niin, että se pystyy toimimaan nopeammalla tempolla tai rytmillä kuin vihollisensa - tai vielä paremmin, tunkeutumaan vihollisen OODA-silmukan sisälle.

Mikä OODA-silmukka sitten on? Varsinaisesti OODA-silmukka esitellään vasta Boydin (1995) myöhemmässä esityksessä The Essence of Winning & Losing, jossa se on esitetty myös graafisesti (Kuva 1). Tulee kuitenkin muistaa, että useimmat Boydin ”julkaisuista” ovat esitysten kalvosarjoja, jotka eivät todennäköisesti sisällä kaikkea sitä, mitä alkuperäinen esitys on sisältänyt. Todennäköisesti siis myös OODA-silmukka on suullisesti esitelty tarkemmin jo ennen sen kirjallista esittelyä.

Boydin (1995, s. 3) OODA-silmukka.

OODA-silmukan ajatus on, että toimija havainnoi (observe) tapahtumaa tai tilannetta siten, että hänen havainnointiinsa vaikuttavat (orient) perimä, kulttuuri ja perinteet, aiemmat kokemukset sekä uusi informaatio, analysi ja synteesi. Tämä vastaa Boydin (1976) aiemmin esittämää ajatusta mentaalisista malleista. Havaintojensa perusteella toimija tekee päätöksen (decision) sopivimmasta toimintatavasta ja alkaa toimia (action). OODA-silmukkaa toistetaan loputtomasti; toiminta tuottaa palautteen silmukan seuraavalle suorituskerralle. Jokainen yksilö suorittaa mielessään omaa OODA-silmukkaansa, ja monimutkaisemmassa organisaatiossa (esim. armeijassa) yksilöiden OODA-silmukat yhdistyvät ylemmillä tasoilla organisaation OODA-silmukoiksi. (Kagan, 2006, ss. 104–105.) OODA-silmukka kuvaa siis sitä, kuinka yksilö tekee päätöksiä ympäristöstä saamiensa syötteiden perusteella ja kuinka useiden yksilöiden tekemät päätökset yhdessä muodostavat organisaation toiminnan ja päätökset.

Taistelussa omat ja vihollisen päätökset - niin kuin myös omat ja vihollisen OODA-silmukat - limittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa: eri toimijoiden toiminta toimii syötteenä toisen toimijan OODA-silmukalle - vihollisen toiminta vaikuttaa siihen, kuinka omien joukkojen ja niiden yksilöiden tulee toimia ja mitkä ovat niiden toimintamahdollisuudet. Konflikteissa on siis kyse havainnoinnista, päätöksenteosta ja toiminnasta muodostuvien silmukoiden keskinäisestä kilpailusta. Keskeistä on toiminnan aikaulottuvuus: se osapuoli, joka havainnoi ja päättää nopeimmin, menestyy todennäköisesti parhaiten. Tähän perustuen Boyd (1986, s. 7) esittelee uudenlaisen ilmasodan konseptin.

Konsepti perustuu aikaan ja siihen, että omilla toimilla pyritään toisaalta tiivistämään aikaa omasta näkökulmasta ja laajentamaan sitä vihollisen näkökulmasta niin, että muodostuu omalta kannalta suotuisa epätasapaino, jossa vihollisen päätöksenteko ja sitä seuraava toiminta ovat hitaampia kuin oma niin, että voitetaan aikaa muovata ympäristöä, mukautua muutoksiin ja toimia. Tähän pyritään omilla operaatioilla ja aseilla kahta kautta. Ensinnäkin pyritään luomaan jatkuvasti muuttuva ympäristö, ja toiseksi pyritään estämään vihollisen sopeutuminen muuttuvaan ympäristöön. Oma OODA-silmukka pyritään siis saamaan toimimaan mahdollisimman nopeasti ja samalla vihollisen OODA-silmukka pyritään saamaan toimimaan mahdollisimman hitaasti. Tavoitteena on pyrkiä romahduttamaan vihollisen järjestelmä saamalla vihollinen yli- ja alireagoimaan vihamieliseen toimintaan, jota tapahtuu samanaikaisesti, sekavasti ja harhaanjohtavasti. Tavoitteena on siis vihollisen näkökulmasta maksimoida sodan sumun määrä. (Boyd, 1986, s. 7.)

Boydin OODA-silmukka kuvaa siis tilannetietoisuuden muodostumista ja hyödyntämistä. Ilmataistelussa tämä tarkoittaa ohjaajan kykyä tarkkailla ja ennakoida tapahtumia äärimmäisen dynaamisessa toimintaympäristössä ja sovittaa oma toimintansa siihen sopivaksi. Mitä nopeammin tämä onnistuu, sitä todennäköisempi on voitto. Tulevaisuudessa on kiinnostavaa nähdä, kuinka myös OODA-silmukka virtualisoituu ja siirtyy osaksi tekoälyä: simulaatioympäristössä tekoäly on jo voittanut pitkän kokemuksen omanneen taistelulentäjän, joka kuvasi tekoälyä aggressiiviseksi, herkästi reagoivaksi ja dynaamiseksi vastustajaksi (Lehto, 2018).

6 Boydilainen ilmasotateoria - onko sitä?

Boyd luetaan yleisesti suuriin ilmasotateoreetikoihin. Ilmataktiikan formaali esittäminen, liikehtimisenergiateoria ja OODA-silmukka ovat eittämättä merkittäviä virstanpylväitä ilmasodan teoretisoinnin his-toriassa. Boyd osoitti, että ilmataistelua voidaan kuvata ja analysoida rationaalisesti ja teoretisoida formaalisti. Tämä analyysi ja teoretisointi ovat mahdollistaneet ja mahdollistavat ilmataistelun järjestelmällisen kehittämisen niin taktiikoiden kuin asejärjestelmienkin suhteen: Boydin työllä on suuri merkitys mm. sille, että esimerkiksi nykyiset hävittäjät ovat sellaisia kuin ovat.

Boydin ajattelusta suurin osa ei rajoitu kuitenkaan pelkkään ilmasodankäyntiin, vaan ilmasodankäynti on ollut Boydin taustasta johtuen ennen kaikkea hänen ajattelunsa alkupiste ja kasvualusta. Boyd onkin ennen kaikkea sotateoreetikko ja -strategi, jonka tapa tarkastella sotaa on käyttökelpoinen, joskin jokseenkin abstrakti. Se on yhdistelmä monien muiden ideoista ja ajatuksista pyrkien luomaan synteesin niin teknologiasta, tieteestä, filosofiasta kuin yhteiskuntatieteistäkin. 

Boydin ajattelun seuraamisessa merkittävin haaste on se, ettei Boyd ole juurikaan julkaissut asiaproosaa, vaan suurin osa hänen ajatuksistaan sisältyy mammuttimaisiin kalvosarjoihin, joiden ymmärtäminen ja tulkitseminen ilman alkuperäisen esityksen kuulemista on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Tieteellisessä ajattelussa sanalla teoria ymmärretään johdonmukaista ja hyvin perusteltua selitystä jollekin ilmiölle. Tässä suhteessa en tunnista boydilaista ilmasodankäynnin teoriaa, teoretisointia kylläkin. Tämä ei tee Boydin työstä ja ajatuksista millään tavalla vähäarvoisempia: Boyd on saanut meidät tarkastelemaan sotaa ja sodankäyntiä uudenlaisesta perspektiivistä, ja Boydin abstrakti malli sodasta kestää myös aikaa. Boydin ajatukset toimivatkin paitsi ilmasodankäynnin niin myös sitä uudempien sodankäynnin muotojen, esimerkiksi kyber- ja informaatiosodankäynnin tarkastelussa ja analysoinnissa.

Mikä sitten on keskeisin Boydin ilmasotaan ja ilmavoiman käyttöön liittyvä ajatus? Kaikkein keskeisin Boydin ajattelussa tiivistyy mielestäni raporttini avaussitaatiksi nostamaani toteamukseen: koneet eivät käy sotaa (Eason, 1981, Hammond, 2012 mukaan). Tämä pitää paikkansa niin ilmasodan kuin minkä tahansa muunkin sodankäynnin muodon suhteen.

Sotaa käydään taistelutilassa, jossa suoritettavat operaatiot ja muut tapahtumat vaikuttavat konfliktin etenemiseen. Taistelutilalla taas voidaan nähdä olevan ulottuvuuksia, jotka ovat muodostuneet teknologian kehittyessä. Fyysisiä ulottuvuuksia ovat maa-, meri- ja ilmaulottuvuus, joihin perustuu mm. Puolustusvoimien jakautuminen puolustushaaroihin. Näiden lisäksi voidaan tunnistaa fyysiset ulottuvuudet läpäisevinä ulottuvuuksina sähkömagneettisen spektrin ulottuvuus, kyber- ja informaatioulottuvuus sekä kognition ulottuvuus. (Ks. esim. Kosola, 2018.)

Vaikka ilmavoimat aselajina ja ilmasota sodankäynnin muotona ovatkin hyvin teknologiakeskeisiä ja -suuntautuneita, ei teknologia yksin ratkaise edes sitä, kuka voittaa ilmataistelun tai -sodan. Keskeistä on, mihin tarkoituksiin ja kuinka teknologiaa käytetään – millainen on teknologiaan perustuvan sodankäynnin strategia ja millaisina taktiikoina se ilmenee. Tässä ihmisellä on edelleen merkittävä rooli: strategiat ja taktiikat ovat ihmisten luomia. Vaikka nykyisin puhutaankin paljon autonomisista järjestelmistä ja tekoälystä, niin koneet eivät yksin käy sotaa – niillä ei ole siihen tarvetta, vaan sotaisuus on inhimillinen ominaisuus, ja yhä edelleenkin sota on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Koneet eivät käy sotaa ja varsinkaan ne eivät voita sotaa - edes parhaat koneet. Kuten Boyd totesi: on päästävä ihmismielen sisään, sillä taistelut voitetaan siellä, taistelutilan kognition ulottuvuudessa. Kognition ulottuvuuden ja mielen merkitys taistelussa on kahtalainen. Yhtäältä mielen tulee kognitiivisesti toimia: sotilaan tulee havainnoida ympäristöään, käsitellä sitä koskevaa informaatiota ja tehdä tällä perusteella päätöksiä omasta toiminnastaan taistelussa; siis toistaa OODA-silmukkaansa mahdollisimman tehokkaasti. Toisaalta jo Sun Tzu totesi, että yksi voiton avaimista on se, että tuntee vihollisensa. Vaikuttamisen kohteena on aina vihollisen ymmärrys ja mieli, järki ja tahto. Järkeä tärkeämpi on tahto. Voitto edel¬lyttää vihollisen tuntemista ihmisinä, kansakuntana ja kulttuurina: millaisia ovat heidän arvonsa ja tavoitteensa, kuinka he ajattelevat ja toimivat, miksi he taistelevat. Ihminen itse päättää, milloin hänet on voitettu. Siihen saakka hän on valmis taistelemaan. 

LÄHTEET

Boyd, J. R. (1964). Aerial attack study. Las Vegas (?): Nellis AFB, Nevada?

Boyd, J. R. (1976). Destruction and Creation.

Boyd, J. R. (1986). Patterns of Conflict.

Boyd, J. R. (1987). The Strategic Game of ? And ?

Boyd, J. R. (1995). The Essence of Winning & Losing.

Coram, R. (2002). Boyd: the fighter pilot who changed the art of war. New York: Back Bay Books/Little, Brown.

Douhet, G. (1942). The Command of the Air (D. Ferrari, käänt.). New York: Coward-McCann.

Eason, H. (1981). New Theory Shoots Down Old War Ideas. The Atlanta Journal-Constitution. (22.3.1981).

Gödel, K. (1931). Über formal unentscheidbare Sätze der Principia Mathematica und verwandter Systeme I. Monatshefte für Mathematik und Physik, 38–38(1), 173–198. 

Hammond, G. T. (2012). On The Making of History : John Boyd and American Security. Esitetty tilaisuudessa "The Harmon Memorial Lecture", Colorado.

Heisenberg, W. (1927). Über den anschaulichen Inhalt der quantentheoretischen Kinematik und Mechanik. Zeitschrift für Physik, 43(3–4), 172–198. 

Hillaker, H. (1997). Tribute to John R. Boyd. Code One - An Airpower Projection Magazine, (July).

Kagan, F. W. (2006). Finding the target: the transformation of American military policy (1st ed). New York: Encounter Books.

Kelly, F. C. (1989). The Wright brothers: a biography (Dover ed). New York: Dover Publications.

Knight, R. D. (2017). Physics for scientists and engineers : a strategic approach with modern physics (4th edition, global edition). Boston: Pearson Education.

Kosola, J. (2018). Teknologia 2030+ : Vaikutukset tulevaisuuden sodankäyntiin. Teoksessa J. Rantapelkonen (toim.), Tuleva sota. Tulevaisuuden sodan tulevaisuus. (ss. 43–83). Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu.

Lehto, M. (2012). Suomen Ilmavoimien johtamisjärjestelmän evoluutio ilmasotateorian, kansallisten instituutioiden ja johtamisjärjestelmän ulkomaisen kehityksen näkökulmasta. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu.

Lehto, M. (2018). Ilmasota 2030+. Teoksessa J. Rantapelkonen (toim.), Tuleva sota. Tulevaisuuden sodan tulevaisuus. (ss. 145-176). Keuruu: Edita Publishing Oy.

Leskinen, J. (1998). Taktisista voitoista strategiseen tappioon: Yhdysvalloissa käyty väittely Vietnamin sodan (1965-75) strategiasta, taktiikasta ja opetuksista. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu.

Osinga, F. P. B. (2007). Science, strategy and war: the strategic theory of John Boyd. London; New York: Routledge.

Piaget, J. (1954). The construction of reality in the child. (M. Cook, käänt.). 

Piccirillo, A. C., & Aronstein, D. C. (1997). The Lightweight Fighter Program: A Successful Approach to Fighter Technology Transition. 

Polastron, L. X. (2006). La grande numérisation: y a-t-il une pensée après le papier. Paris: Denoël.

Schmitt, G. (1995). Als die Oldtimer flogen (3. bearb. Aufl). Oberhaching: Aviatic Verl.

Sterling, C. H. (2008). Military communications: from ancient times to the 21st century. Santa Barbara, Calif: ABC-CLIO.

Maa, joka nousee aina jaloilleen

Kirjoitus on julkaistu pääkirjoituksena Keski-Suomen Maanpuolustajassa 4/2020.

Suomi on maa, joka nousee aina jaloilleen. Tämä on se viesti, jolla Valtioneuvosto alkoi lähestyä meitä suomalaisia keväällä 2020. Viesti on osa Suomi toimii -kampanjaa, jolla meitä muistutetaan siitä, että Suomen satavuotinen historia on menestystarina, joka perustuu yhdessä toimimiseen ja kaikista huolehtimiseen. Kampanja on historiallinen: valtio ei ole toteuttanut tällaista henkisen kriisinkestävyyden vahvistamiseen tähtäävää viestintää sitten sotavuosien.

Kansalaisille suunnatun, monessa mielessä historiallisen viestintäkampanjan taustana on se tosiasia, että Suomi muun maailman tavoin on nyt pahimmassa kriisissään sitten sotavuosien. Kriisin on aiheuttanut monissa uhkamalleissa ennakoitu, mutta silti meidät kaikki yllättänyt globaali pandemia, joka on koetellut Suomeakin monin tavoin. 

Koronapandemia on osoittanut sen, että Suomi sietää tällaistakin kriisiä hyvin. Vaikka pandemia kriisinä onkin hyvin erilainen turvallisuuskriisi kuin ne, joihin turvallisuusajattelussamme perinteisesti on varauduttu, on suomalainen kokonaisturvallisuuden malli osoittanut tässäkin asiassa toimivuutensa. Korona on myös muistuttanut meitä suomalaisia siitä, että turvallisuudestamme, yhteiskunnan toimivuudesta ja siten maanpuolustuksesta huolehtivat todella monet arjen sankarit.

Eniten koronasankareina on julkisuudessa puhuttu terveydenhuoltohenkilöstöstä. He ovat sankarin asemansa ehdottomasti ansainneet, mutta on hyvä muistaa myös kaikki muut näkymättömät sankarit. Ne, joita emme normaalioloissa välttämättä tule lainkaan ajatelleeksi sankareina.

Osaavat IT-ammattilaiset ovat varmistaneet sen, että ennätysnopea siirtyminen etäilyyn niin työssä kuin vapaa-ajallakin on onnistunut. Taitavat opettajat ovat huolehtineet opetuksesta ja koulutuksesta myös poikkeusaikana. Kauppojen ja elintarviketeollisuuden henkilöstö on varmistanut, että ruokaa riittää, ja että tarvittaessa se toimitetaan kotiin saakka. Tutkijat ovat ennätysnopeasti selvittäneet näkymättömän vihollisen salaisuudet. Sankareiden listaa voisi jatkaa vielä pitkään.

Koronakriisi on tarjonnut myös opin ja kehittymisen paikkoja. Meitä on monesti muistutettu siitä, että jaettu vastuu on liian usein ei kenenkään vastuu. Pelkkä huoltovarmuusvarastojen kerääminen ei riitä, vaan varastoja pitää myös ylläpitää. Kaikkea tuotantoa ei kannata siirtää Kiinaan, vaan monien tuotteiden osalta on syytä huolehtia myös riittävästi omavaraisuudesta. Loppujen lopuksi vain me itse voimme varmistaa oman turvallisuutemme.

Korona on siis taas kerran osoittanut sen, että Suomen turvallisuus varmistetaan yhdessä. Paitsi, että meidän kaikkien tulee hoitaa oma tehtävämme vaikkapa sairaanhoitajina, opettajina tai varastonhoitajina, niin meidän tulee kantaa vastuumme myös yksityishenkilöinä. Tänä vuonna se on tarkoittanut mm. fyysisten kontaktien välttämistä, kasvomaskien käyttöä ja sitä paljon puhuttua käsien pesua. Meidän kaikkien ansiota on se, että olemme ainakin toistaiseksi selvinneet koronasta paremmin kuin monet muut maat. Meidän pitää kuitenkin kantaa vastuumme edelleenkin.

Koronarokotusten alkamisen myötä tulevaisuudessa näkyy jo valoa ja uuden normaalin kajo. Muistetaan korona-ajan opit kuitenkin jatkossakin. Muistetaan, että Suomen voima on yhteistyössä ja että me kaikki olemme arjen sankareita. Pidetään kiinni niistä monista hyvistä käytänteistä, joita olemme korona-aikana oppineet. Ennen kaikkea – muistetaan, että nimenomaan meidän ansiotamme on se, että Suomi on maa, joka nousee aina jaloilleen. 

Bengtskär - Pohjoismaiden korkein on kokenut paljon

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Keski-Suomen Maanpuolustaja -lehden numerossa 3/2020.)

Bengtskärin kallioluoto sijaitsee Turun saaristossa, noin 25 kilometriä Hangosta lounaaseen. Kallioluotoa ympäröivä merialue on karikkoinen, ja varsinkin talvisaikaan tai huonon näkyvyyden vallitessa alueella purjehtiminen oli aiemmin vaarallista. Purjelaivojen aikakaudella Bengtskärin alueella harjoitettiinkin merenkulkua vain valoisan aikaan, keväästä alkusyksyyn. Merenkulun vilkastuminen 1800-luvun lopulla pakotti pohtimaan, miten sen turvallisuus voitaisiin paremmin taata. Alueelle haluttiin saada majakka.

Vaarallisten vesien turva

Hankoon valmistui talvisatama vuonna 1874, ja samalla alkoi läpi talven jatkunut linjaliikenne Hangosta Tukholmaan. Laivareitti kulki Bengtskärin vesillä, jossa laivat kuitenkin usein pimeällä, sumussa tai lumisateessa eksyivät reitiltä ja ajoivat usein karille. Uudenvuodenpäivänä vuonna 1905 näin kävi vain kolmen vuoden ikäiselle höyrylaiva s/s Helsingforsille. Laiva upposi, ja kuusi sen miehistön jäsenistä hukkui.

Modernina pidetyn höyrylaivan uppoaminen vauhditti Bengtskärin alueen majakkahanketta. Alueen merenkulun turvallisuuden parantamiseksi oli esitetty erilaisia suunnitelmia talvisataman avaamisesta alkaen: alueelle oli kaavailtu majakoita ja majakkalaivoja, mutta kaikille mieluista ratkaisua ei ollut löydetty. S/s Helsingforsin upottua päätös majakan rakentamisesta Bengtskärin kallioluodolle tehtiin kuitenkin nopeasti. 

Majakan rakennustyöt aloitettiin keväällä 1906. Varsinainen majakkarakennus oli harjakorkeudessa elokuussa, minkä jälkeen aloitettiin pyöreän majakkatornin rakentaminen. Ensimmäisen kerran majakan valo sytytettiin 19.12.1906 – vain alle kaksi vuotta s/s Helsingforsin uppoamisesta. 

Majakkaa hoiti majakkamestari, kolme majakanvartijaa ja sumusireeninhoitaja. He asuivat perheineen majakkaluodolla, jossa asukkaita oli parhaimmillaan yli 30 – heistä lapsia parikymmentä. Majakassa toimi lapsille koulu, ja monet lapsista viettivätkin luodolla koko lapsuutensa – erään pojan kerrotaan olleen kuusivuotias, kun hän pääsi ensimmäistä kertaa käymään mantereella.

Aitiopaikka Suomenlahdelle

Majakan valo sammutettiin syttymisensä jälkeen ensimmäisen kerran elokuussa 1914 ensimmäisen maailmansodan sytyttyä. Samassa yhteydessä majakkasaaren asukkaat, majakan valolaite ja muut arvoesineet evakuoitiin. Muutama päivä evakuoinnin jälkeen saksalaiset tulittivat majakkaa, mutta tulitus ei aiheuttanut merkittäviä vaurioita. Osa majakkasaaren asukkaista palasi Bengtskärille jo vuonna 1915, mutta majakan valo sytytettiin uudelleen vasta vuonna 1919.

Kieltolain aikana vuosina 1919-1932 Bengtskärin vesillä liikkui paljon pirtuveneitä. Viranomaiset yrittävät saada majakkalaiset ilmiantamaan salakuljettajia mm. luvaten heille osan takavarikkojen seurauksena saatavista tuloista. Ilmiantoja ei kuitenkaan juuri tehty, sillä salakuljettajien joukossa oli paljon majakan väen ystäviä ja sukulaisia.

Talvisodan sytyttyä marraskuussa 1939 majakan valo jälleen sammutettiin ja majakkaluodon asukkaat evakuoitiin. Majakasta tuli tulenjohtopaikka, josta tarkkailtiin Hankoa ja Suomenlahden suuta. Neuvostoliittolaiset yrittivät talvisodan aikana myös pommittaa majakkaa, mutta tuloksetta. 

Talvisodan päätyttyä Hankoniemi luovutettiin Neuvostoliiton sotilastukikohdaksi maaliskuussa 1940. Alueen asukkaat evakuoitiin, ja Hangon seudulle sijoitettiin noin 30 000 venäläistä, jotka alkoivat varustella Hankoniemeä vahvaksi tukikohdaksi. Sen avulla oli tarkoitus kontrolloida Suomenlahden suuta ja estää vihollisen merivoimia uhkaamasta Leningradin kaupunkia. Bengtskärin majakka säilyi kuitenkin suomalaisten hallussa, ja sitä käytettiin edelleen tähystyspaikkana, josta mm. seurattiin venäläisten toimia Hankoniemellä.

Bengtskärin taistelu 

Kaikkein dramaattisimmat vaiheensa Bengtskär koki jatkosodan aikana. Luoto kuului kesäkuussa 1941 alkaneessa jatkosodassa Hangon rintaman Hiittisten lohkoon ollen sen uloin etuvartio etelässä. Majakan valohuoneesta oli hyvä näkyvyys Hankoon ja Suomenlahdelle, mistä johtuen sieltä johdettiin sekä rannikkotykistön että laivaston tulta.

Jatkosodan alussa puna-armeija päätti tuhota Bengtskärin tähystyspaikan. Tavoitteena oli nousta maihin luodolle ja räjäyttää majakka. Hieman keskiyön jälkeen 26.7.1941 viisi venäläistä laivaa lähtikin Hangosta kohti Bengtskäriä. Yö oli sumuinen, ja 60 venäläisen raskaasti aseistetun erikoisjoukkojen sotilaan onnistuikin nousta Bengtskärille ja edetä majakkarakennukseen, jossa oli hyökkäyshetkellä 38 suomalaista sotilasta.

Neuvostojoukot onnistuivat nopeasti valtaamaan majakan pohjakerroksen, mutta yläkerroksiin nousseet suomalaiset tekivät nuoren luutnantti Fred Lutherin johdolla ankaraa vastarintaa. Radiolla pyydettiin apua, ja esikunta hälyttikin niin rannikkotykistön, laivaston kuin ilmavoimatkin. 

Rannikkotykistö aloitti tulituksen alle puolessa tunnissa avunpyynnöstä, laivasto saapui paikalle kahdessa tunnissa ja myöhemmin taisteluun liittyi myös Ilmavoimien Fokker-koneita. Sekä saarella olevia venäläisiä että heidän laivojaan tulitettiin. Yksi venäläinen laiva upotettiin. Myös venäläiset lähettivät taisteluun lentokoneita ja alkoivat tulittaa suomalaisia tykistöllään Hangosta.

Taistelun olleessa kiivaimmillaan siihen osallistui kaikkiaan noin 1500 miestä. Taistelu päättyi illalla viiden maissa, kun luodolla ei ollut enää yhtään taistelukelpoista venäläissotilasta. Majakka oli vallattu takaisin. Seuraavana päivänä Neuvostoliitto vielä pommitti Bengtskäriä lentokoneilla ja Hangon tykistöllä. Luoto ja majakka pysyivät kuitenkin suomalaisten hallussa, ja taistelu päättyi Suomen voittoon. Bengtskärin taistelussa kaatui yhteensä 32 suomalaista ja arviolta 100 venäläistä.

Syksyllä 1941 puna-armeija vetäytyi Hangosta, ja rintamalinja Hangon ja Bengtskärin väliltä katosi. Majakka saikin loppusodan aikana olla rauhassa sotatoimilta. Vaikkei majakan valo toisen maailmansodan aikana palanutkaan, Bengtskär oli tärkeä maamerkki Virosta sodan aikana ja välittömästi sen jälkeen paenneille, Ruotsiin pyrkineille kymmenille tuhansille venepakolaisille.

Rappiosta uuteen kukoistukseen

Sodan jälkeen pahasti vaurioitunut majakka korjattiin. Taistelussa vaurioitunut valolaite korvattiin uudella, sumusireeni sähköistettiin ja saarelle asennettiin generaattoreita. Majakkaan rakennettiin myös vesijohto ja viemäri, lämmitys muutettiin toimimaan öljyllä ja luodolle vedettiin puhelinlinja. 1950-luvulle kestäneissä korjaustöissä luoto myös linnoitettiin.

Majakka automatisoitiin syksyllä 1968, ja samassa yhteydessä majakanvartijoiden virat lakkautettiin. Luonnonvoimien ja ilkivallan armoille jäänyt, kylmä ja autio majakka alkoi rappeutua nopeasti. Rappion kausi jatkui aina vuoteen 1992, jolloin Turun yliopisto vuokrasi majakan merenkulkulaitokselta. Turun yliopisto kunnostutti majakan, joka avattiin yleisölle museo- ja vierailumajakkana vuonna 1995. Vuonna 1999 valtio päätti myydä majakan, ja se siirtyi Turun yliopistosäätiön omistukseen. 

Nykyisin Bengtskär on yksi Saaristomeren suosituimmista matkailukohteista, jossa vierailee vuosittain noin 15 000 kävijää. Normaalisti majakassa voi myös yöpyä, mutta koronakesänä 2020 majakassa ei ollut majoitustoimintaa. Bengtskärille pääsee laivalla sekä Hangosta, Kasnäsistä että Rosalasta. Bengtskärin retkelle kannattaa varata aikaa koko päivä.

Uhat muuttuvat – muuttuuko maanpuolustus?

Vaikka olemme saaneet elää rauhassa jo 75 vuotta, vaikuttavat Suomen 1939-1945 käymät sodat edelleen vahvasti suomalaiseen ajatteluun: monille suomalaisille sota on edelleen esimerkiksi Tuntemattomassa sotilaassa kuvattuja korpitaisteluita. Moderni sota on kuitenkin aivan erilaista kuin sota 80 vuotta sitten. Meihin ja maahamme kohdistuvat uhat ovat erityisesti teknologian kehittymisen myötä muuttuneet ratkaisevasti. Miten uhkien muuttuminen vaikuttaa maanpuolustukseen?

(Kuva: Puolustusvoimat)

Vuosina 1939-1945 käydyt sodat – talvisota, jatkosota ja Lapin sota – ovat keskeinen osa suurta suomalaista kertomusta. Sotien itsenäisyystaistelusta, talvisodan hengestä ja alikersantti Rokan kaltaisesta myyttisestä suomalaisesta sotilaasta on tullut kollektiivisen minuutemme ja suomalaisuuden tärkeitä osia.

Perinteistä näkemystä sodasta myös toisinnetaan edelleen jatkuvasti. Sota käsitteenä onkin suomalaisessa keskustelussa äärimmäisen voimakkaasti latautunut: se kytkeytyy historiaan ja sen kokemuksiin, joilla ei kuitenkaan voida selittää nykyisyyttä eikä varsinkaan tulevaisuutta. Todellisuuden ja kuvitellun välillä vallitsee ristiriita.

Harmaa epävakaus syvän rauhan sijaan

Sota ja rauha nähdään Suomessa yleensä dikotomiana: maassa on joko sota tai rauha, ja viime vuosikymmenet meillä onkin puhuttu syvän rauhan ajasta. Nykyisessä keskinäisriippuvassa maailmassa tilanne ei kuitenkaan ole näin yksiselitteinen. Erilaisten uhkien – niin sotilaallisten kuin muidenkin – kirjo on laajentunut ja monipuolistunut.

Taloudelliset, poliittiset, teknologiset ja sotilaalliset tekijät kietoutuvat toisiinsa niin, että tilanteen ennustaminen ja jopa kuvaaminen on erittäin vaikeaa, kun lähes kaikkea määrittävät jatkuva muutos, ennakoimattomuus ja epävarmuus. Sodan ja rauhan sekä toimintamuotojen ja -tasojen väliset rajat hämärtyvät. Syvän rauhan sijaan voidaankin puhua harmaasta epävakauden ajasta.

Harmaalle epävakauden ajalle on tyypillistä, että myös taistelukenttä on muuttanut muotoaan – jopa niin paljon, että taistelukentän sijaan on perustellumpaa puhua taistelutilasta. Sillä tarkoitetaan käsitteellistä tilaa, jossa suoritettavat operaatiot ja muut tapahtumat vaikuttavat esimerkiksi jonkin konfliktin etenemiseen. Taistelutilalla taas on ulottuvuuksia, jotka ovat muotoutuneet ennen kaikkea teknologian kehittymisen seurauksena.

Taistelutila muutoksessa

Taistelutilan perinteisimpiä ulottuvuuksia ovat maa-, meri- ja ilmaulottuvuus, joissa taistelu ja vaikuttaminen perustuvat fyysisen tuhovoiman käyttöön. Niistä nuorin on ilmaulottuvuus, jonka senkin ikä lasketaan jo sadoissa vuosissa – maa- ja meriulottuvuudessa on taisteltu tuhansia vuosia. Nämä perinteiset taistelutilan ulottuvuudet ovat pohjana myös Suomen Puolustusvoimien nykyiselle puolustushaarajaolle.

Uudempia taistelutilan ulottuvuuksia ovat sähkömagneettisen spektrin ja avaruuden ulottuvuus sekä kyber- ja informaatioulottuvuus, jotka muodostuivat 1900-luvulla. Viime aikoina on puhuttu paljon sinällään jo melko vanhasta kognition ulottuvuudesta, jonka merkitys on kuitenkin lisääntynyt ratkaisevasti erityisesti tietoverkkojen kehittymisen ja yleistymisen myötä.

Taistelutilan ulottuvuuksien kehittyminen on muuttanut sotilaallisen vaikuttamisen tapoja ja tavoitteita. Yhä useammin perinteisen fyysisen vaikuttamisen rinnalla korostuu pehmeämpi voimankäyttö. Tällainen vaikuttaminen on usein synkronoitua ja koordinoitua suuntautuen demokraattisia valtioita ja instituutioita kohtaan. Tällöin puhutaan yleisesti hybridivaikuttamisesta.

Hybridivaikuttaminen on kiiloja

Hybridi- eli yhdistelmävaikuttamisen tavoitteena on vaikuttaa ennen kaikkea päätöksentekoon paikallisella, alueellisella, valtiollisella tai institutionaalisella tasolla. Vaikuttaja ajaa omaa etuaan, joka on yleensä vaikuttamisen kohteen edun vastainen.

Hybridivaikuttamisessa yhdistellään vaikuttamisen eri tapoja, esimerkiksi diplomatiaa, taloudellista vaikuttamista, sotilaallisia toimenpiteitä sekä kyber- ja informaatiovaikuttamista. Sille on tyypillistä myös toimiminen havaittavuuden ja syyksiluettavuuden kynnysten alapuolella, sodan ja rauhan välisellä harmaalla alueella.

Hybridivaikuttaminen voidaan nähdä ikään kuin kiiloina, joita lyödään kohteena olevan yhteiskunnan sisälle. Tässä kiilaamisessa länsimaisten demokratioiden perushyveitä – siis esimerkiksi avoimuutta, sananvapautta ja muita perusoikeuksia sekä rajoitettua viranomaiskontrollia – hyödynnetään ns. systeemisinä heikkouksina. Riittävästi kiilattu yhteiskunta on sitten tarvittaessa helppo murtaa hyvinkin vähäisellä lisävoimankäytöllä.

Hybridivaikuttaminen on monessa suhteessa salakavalaa. Se kohdistuu laajasti yhteiskunnan eri osiin tavoilla, joita ei välttämättä vielä riittävässä määrin osata ottaa huomioon. Siksi hybridivaikuttaminen saattaakin jäädä havaitsematta perinteisissä uhka-arvioissa ja -analyyseissä. Pahimmassa tapauksessa hybridioperaatiot havaitaankin hyvin myöhään vaiheessa, jossa huomattavaa vahinkoa esimerkiksi puolustuskyvylle on jo aiheutunut.

Suomea puolustetaan arjessa

Miten uhkien muuttuminen muuttaa maanpuolustusta? Kuinka Suomi pystyy jatkossakin huolehtimaan kansalaistensa turvallisuudesta ja vapaudesta?

Uusien uhkien sietämisessä ja torjunnassa keskeistä on resilienssi eli kriisinsietokyky. Se rakennetaan arjessa jo ennen kriisiä. Erityisesti tämä näkyy kyberturvallisuudesta huolehtimisessa ja informaatiovaikuttamisen torjumisessa.

Suomi on muiden länsimaiden tapaan pitkälle teknistynyt verkostoyhteiskunta, jossa niin organisaatiot kuin kansalaisetkin ovat täysin riippuvaisia informaatioteknologiasta ja toimivista tietoliikenneyhteyksistä. Suurin osa tästä suomalaisesta kriittisestä kyberinfrastruktuurista on muiden kuin julkisen hallinnon organisaatioiden hallussa.

Kybermaailman turvallisuudesta huolehditaan ja sitä kehitetään koko ajan – osana yritysten ja organisaatioiden normaalia toimintaa. Myös kansalaisten kyberosaamisen kehittäminen ja omien laitteiden tietoturvasta huolehtiminen on ensiarvoisen tärkeää Suomen kyberkokonaisturvallisuuden varmistamiseksi.

Informaatiovaikuttaminen on toimintaa, jossa informaatiota tuottamalla ja muokkaamalla tai sen saatavuutta rajoittamalla muutetaan kohteen käsityksiä tai toimintaa informaatio- ja mielipideympäristön kautta. Kyse on siis taistelusta kognition ulottuvuudessa, jossa taistelu on nykyisin kiivaampaa kuin koskaan aiemmin: teknologian kehittymisen seurauksena esimerkiksi meihin suomalaisiin vaikutetaan nyt laajemmin ja tarkemmin kuin koskaan aiemmin. Osa tästä vaikuttamisesta on vihamielistä.

Informaatiovaikuttamisen torjunta perustuu kansalaisten riittävästä osaamis- ja koulutustasosta sekä erityisesti media- ja monilukutaidosta huolehtimiseen. Tässä erityisesti suomalaisella laadukkaalla koulutusjärjestelmällä on tärkeä rooli. Myös moniääninen ja laadukas mediakenttä suojelee osaltaan meitä suomalaisia vihamieliseltä informaatiovaikuttamiselta.

Sota saattaa kaivata yhtäkin miestä

Uhkien muuttuminen tulee ottaa huomioon myös sotilaallisiin ja muihin kriiseihin varautumisessa. Uhat moninaistuvat, niiden asymmetria lisääntyy ja niiden torjuntaan tarvittavat kyvykkyydet muuttuvat uhkien muuttumisen mukana.

Varsinkin kyberuhkien torjunta vaatii usein hyvinkin erikoistunutta ja jopa harvinaista osaamista, ns. niché-kyvykkyyksiä. Tilanne on hyvin erilainen kuin perinteisessä sodankäynnissä. Tämä haastaakin vanhan totuuden siitä, ettei sota kaipaa yhtä miestä: sodan ja taistelukentän monimutkaistuminen ovat johtaneet siihen, että hyvin harvojen, ääritapauksessa jopa yksittäisen yksilön osaamisella voi olla ratkaiseva merkitys. Vastaavasti uhan voi muodostaa hyvinkin pieni ja huomaamaton toimija, joka saattaa rampauttaa suurenkin armeijan – uhat voivat siis olla asymmetrisia.

Uhkien ja niiden torjumiseen liittyvien kyvykkyyksien muutos laajentaa myös sotilaan ja taistelijan käsitettä. Isänmaallisuus ja taistelutahto ovat jatkossakin suomalaisen sotilaan keskeisiä ominaisuuksia, mutta uusien uhkien kautta määrittyy myös aiempaan verrattuna uudenlainen sotilas.

Ylivertaisen fyysisen suorituskyvyn ja ampumataidon rinnalla tai sijaan uusien uhkien torjunnassa korostuvat ennen kaikkea kognitiiviset valmiudet, huippuluokan toimialaosaaminen ja kyky toimia äärimmäisen henkisen stressin ja paineen alla. Kuva huppariin pukeutuneesta, näppäimistöä hakkaavasta ja energiajuomia lipittävästä kybersotilaasta voi olla kärjistys, muttei välttämättä kuitenkaan loppujen lopuksi kovinkaan kaukana todellisuudesta.

Reservi ja asevelvollisuus muutoksessa

Perinteisen sotilaallisen toiminnan ulkopuolisen toimialaosaamisen korostuminen lisää myös reservin merkitystä. Suurin osa uusien uhkien torjuntaan tarvittavasta osaamisesta tuotetaan ja sijaitsee Puolustusvoimien ulkopuolella. Keskeisiä toimijoita tässä ovat korkeakoulut, tutkimuslaitokset ja yritykset.

Siviiliosaamisen merkityksen lisääntyminen haastaa myös asevelvollisuuden ja siihen liittyvän koulutusjärjestelmän. Varusmiespalvelus sijoittuu nykyisin tyypillisesti varhaisaikuisuuteen, monilla yleissivistävän koulutuksen ja korkeakoulututkinnon suorittamisen väliin. Tämän seurauksena Puolustusvoimilla ei ole tarkkaa käsitystä reservinsä todellisesta osaamisesta: varusmiesaikana saatu koulutus ja myöhemmin hankittu osaaminen eivät yleensä liity mitenkään toisiinsa.

Keskeistä on se, miten saadaan selville, millaista osaamista reservissä on ja kenellä sitä on. Sen jälkeen tulee varmistaa, että tämä osaaminen saadaan hyödynnettyä kokonaisturvallisuuden tuottamisessa. Tarvitaan nykyistä kiinteämpi yhteys reserviin. Tässä voidaan hyödyntää esimerkiksi uutta teknologiaa.

Kuten aiemmin totesin, uudet uhat muuttavat sotiluutta. Onkin perusteltua pohtia, pitäisikö myös suomalaisen asevelvollisuuden muuttua. Olisiko mahdollista, että jatkossa esimerkiksi kouluttautuminen uusien uhkien torjunnan kannalta merkitykselliselle alalle voisi olla osa maanpuolustusvelvollisuuden suorittamista? Olisiko tämä yksi tapa etsiä ratkaisua myös nykyisen asevelvollisuusjärjestelmän sukupuolittuneisuuteen ja tapa hyödyntää naisten osaamista nykyistä laajemmin myös maanpuolustuksessa?